lauantai, 3. joulukuu 2016

Käsistä sidotut

K%C3%A4dett%C3%B6m%C3%A4t5.jpg

Mitä jää jäljelle todellisuudesta, jossa virolainen keikkamuusikko ja suomalainen nainen kohtaavat neuvostoaikana Suomessa? Tai Virossa juuri kun Neuvostoliitto on romahtamassa, Suomen presidentti on Mauno Koivisto, Kimmo Kinnunen voittaa keihään maailmanmestaruuden ja Seppo Räty jätetään toiseksi. Mitä jää jäljelle, kun kaksi supikoiraa Manu ja Paunu, toinen Virosta ja toinen Suomesta kohtaavat toisensa tänään vuonna 2016 suomalaisen valtatien vilkasliikenteisellä pientareella, pieneen hylättyyn teatteriin eksyessään? Mitä meistä jää jäljelle, kun enää sydän ja aivot toimivat.

Tästä saamme selvää Lahden kaupunginteatterin pienelle Aino-näyttämölle onnistuneesti asemoidusta, sisällöllisesti ja esityksellisesti vaikuttavan tuorenäkökulmaisesta kahden kansakunnan, kahden kulttuurin kohtaamisesta kertovasta hienosta, lämminhuumorisesta maailman kantaesityksestä Kädettömät.

Anna Lipposen Kädettömät-näytelmä rinnastaa Viron 1987-1991 laulavan vallankumouksen tapahtumia Suomen poliittisen ja yhteiskunnallisen ilmaston tapahtumiin tuon naapurivaltion todellisen vallankumouksen aikoina ja heijastaa ne perheen ihmissuhteisiin Suomenlahden molemmille rannoille, tähän päivään asti.

Tekstissä Neuvosto-Virossa tuolloin uudenlainen ihmiselämä on lähempänä kuin koskaan. Keikkamuusikon protestilaulut Raekojaplatsilla tuntuvat johtaneen kansakunnan suuriin mielenilmaisuihin vapaudesta, uuteen elämään. Monet totalitaarisen yhteiskuntajärjestelmän kieltämät kahden kansakunnan ihmisten väliset kontaktit avautuvat. Samaan aikaan Suomessa omituiset oireet vievät 27-vuotiaan Elsen lääkäriin ja hänellä todetaan ALS-sairaus: tekstissä toinen päähenkilöistä on juuri saanut diagnoosin tuohon korkeintaan 3-4 vuotta elinaikaa ennustavaan tautiin. stä alkaa näytelmän virolaisen isän ja suomalaisen tyttären kohtaaminen.

K%C3%A4dett%C3%B6m%C3%A4t%204.jpg

Kädettömät-näytelmästä avautuu puhutteleva, monisyisen sisältörikas, tosipohjainen draama Suomen ja Viron lähitodellisuudesta ja ennen kaikkea komean sytyttävä, lämminhuumorinen, aito kuvaus rautaesiripun tuoman elämän katkeruuden purkamisesta ja vapautumisen mahdollistamasta herkästä, liikuttavasta ihmissuhteesta. Virolaisen keikkamuusikon ja hänen suomalaistyttärensä ensikohtaaminen lähes kolmenkymmenen vuoden päästä ja viimein heidän lämmin, sydämellisen huumorin ja mutkattomuuden täyttämä ystävyytensä kruunautuu koskettavasti täydelliseen ystävyyteen - elämään ja kuolemaan saakka.

Tanjalotta Räikkä saa dramaturgialla moniin ihmiskohtaloiden vuosikymmenten toiveiden ja pettymysten suuntiin kuohuvan tekstin eheäksi, kiehtovaksi draamaksi. Teoksen rytmi on kiihkeän mukaansatempaava puhjettuaan alkunsa protestiseen lauluun, väliin taas esittäjiensä instrumentaalisiin sooloihin ihmisen vapaudesta purkautuen, tunnelmien vaihdellessa herkistä sielunsyöverisistä monologeista impulsiivisen räjähtäviin kahden ihmisyksilön katkeruuden sylkykuppimaisiin sisäisen pakon tunnetilityksiin saakka. Kohtauksia väritti läpi koko tulkinnan ihmisen tuskan ja toivottomuuden läpäisevä lämpimästi hykertelevä huumori, jonka teho ja laatu kasvavat esityksessä hurmaavan vastustamattomiksi.

Tõnu Oja supikoira Manuna ja isänä luo todellisen, tunnistettavan virolaisen ihmiseläimensä niin sydänlämpöiseksi, rakastettavaksi joka aivonystyrästään, ilmeestään ja eleestään täystihkuvaksi huumoripesäksi, että mielemme sulaa häntä katsellessa, kuunnellessa ja hänen ajatuksiinsa täydellisesti ihastuessamme. Hänen vakavuudessaan on todella koettua elämänmahlaa ja hänen olemuksessaan harvinaista empaattisuutta, jolla koko esitys hengittää kohti toivoa ja vapautta.

Anna Lipposen ihmiseläimessä ja Else-tyttäressä on katkeruuden, taudinkin tuomaa kulmikkuutta ja voimalatausta koko elämämme draamalle: hän taitaa näyttelijälahjoillaan kuljettaa meitä dramatiikan korkeille tunnevuorille ja yhtä hyvin mielialojemme hiljaisiin sielun itsetutkistelulaaksoihin taitavasti johdatellen. Lipposen oma teksti tuntuu kuin suoraan omasta sielusta tyhjentyvältä, elämään ja kuolemaan rohkeasti vapauttavalta ylistyslaululta.

K%C3%A4dett%C3%B6m%C3%A4t6.jpg

KÄDETTÖMÄT
 

KÄSIKIRJOITUS  Anna Lipponen
OHJAUS JA DRAMATURGIA  Tanjalotta Räikkä
SKENOGRAFIA, GRAAFINEN SUUNNITTELU, KUVAT  Petri Tuhkanen
MUSIIKKI  Samuli Laiho


NÄYTTÄMÖLLÄ  Anna Lipponen (Jalostamo-kollektiivi), Tõnu Oja (Eesti Draamateater) ja Lumi-koira

 

http://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/produktio/175/kadettomat

http://jalostamokollektiivi.com/

Maailman kantaesitys 2.12.2016 Lahden kaupunginteatterin Aino-näyttämöllä

Vuodatusmainos.jpg

torstai, 1. joulukuu 2016

Guggenheim-museo Suomessa mahdollinen vain Lahteen

Guggenheim%203.jpg

Helsingin kaupunginvaltuusto hylkäsi selvin murskaluvuin paljon mediassa vellotun Guggenheim-museohankkeen äänin 53-32. Hylkäystä kannattavat perustivat kantansa hankkeen taloudellisen perustan heikolle ja epämääräiselle pohjalle. Taiteesta ei paljonkaan puhuttu, sitähän vain harva kunnanvaltuutettu suomalaisyhteiskunnassa aidosti tuntee saati harrastaa. Lähes kuusituntinen valtuustokeskustelu edelsi äänestystä, joka sinetöi asian noin klo 1 yöllä tänään. Guggenheim on nyt lopullisesti haudattu Helsingin osalta.

 

Guggenheim2.jpg

Helsingin kaupunginvaltuusto puolueittain:

kok 21, vihr 19, sos.dem 15, vas 11, ps 7, ruots 5, kesk 3, krist 2, kom 1, Hursti 1 yhteensä 85, joista naisia 40, miehiä 45, prosenteissa naisia 47%, miehiä 53%

 

 

Lahden%20br%C3%A4ndi.jpg

 

Nyt onkin kenties ainoa mahdollisuus saada tämä ylimaailmallinen Guggenheim-taidekonsernimonopoli Suomeen tänne Lahteemme.

Täällä guggenheimkaltaisille hankkeille on mitä parhaimmat edellytykset:

1. Lahdessa ei ole taidemuseota.

2. Lahdessa on maan suurin kaupunginvaltuusto, peräti 102 kaupunginvaltuutetun kokoinen.

3. Lahdessa esittelyvalta ja vaikuttamisvalta on vapaamuurareilla.

4. Lahdessa on kokemusta kaikkien jo suunnitelmissa epäonnistumaan tuomittujen, veronmaksajille kalliiksi tulevien hankkeiden menestymisistä täpärin äänestystuloksin. Rahoitus siis on turvattu.

5. Lahdelle sopii hyvin brändinäkin jo pelkkä sana Guggenheim. Siinä olisi jälleen jotakin suuresta maailmasta kopioitua,  maailmanlaajuista ajatusta Lahti-kaupungille, joka muutenkin on jo maailman napa.

 

Lahden kaupunginvaltuusto: puolueittain: sos dem 30, kok 26, ps 14, kesk 11, krist 7, vas 6, vihr 4, ryhmä 2016 3, sit/kok 1, yhteensä 102, joista naisia 37, miehiä 65, prosenteissa naisia 36%, miehiä 64%

maanantai, 28. marraskuu 2016

Mielikuva kaupungistamme

656217.jpg

Olen miltei yhdeksän viime vuotta seurannut huolestuneena kaupunkimme virallista johtamista. Sen kasvot ja ulkokuoren välittää meille ja maailmalle virkamiehet, kaupunginjohtaja ja hänen ylisuuri mediahakuinen avustajajoukkonsa kaupungintalolta. Valitettavasti myös virkamiehet on mainittava nimeltä tämän jutun yhteydessä ja vastuullisuus henkilöityy ja tuntuu siten jopa turhan henkilökohtaiselta. Mutta viranomaisten on aina toimittava juuri virkansa edellyttämällä moitteettomalla ja vastuullisella tavalla sekä oltava valmiit vastaamaan tehtävistään ja tekemisistään.

 

Kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirran länsihämäläistaustainen, savolaisessa Mikkelissä grillautunut viranhoitotavan henki ja hänen paikallistuntemuksensa Lahdestamme ovat kovin erilaiset kuin omat tunnistamamme Lahden rakastettavat ja vetovoimaisimmat ominaisuudet, joista ajatuksemme muovaavat mielikuvan kaupungistamme.

1920327.jpg

Syyskuussa 2008 kävi Myllyvirran luona moniammatillinen kansalaisaktiivien lähetystö Ranta-Kartanon kaava-asiassa, lahtelaisten nautinta-oikeutta loukkaavan kaavapäätöksen torjumiseksi.

Myllyvirran kanssa eletyt vuodet ovat olleet pikemminkin sivustaseuraajan asemaan heitettyjen kaupunkilaisten surkuhupaisaa pään heiluttamista horisontaalisessa ei-tasossa: eihän se niin ole, eihän sen niin pitänyt mennä, ei toriparkki, ei Ranta-Kartano, ei kehätie, ei matkakeskus, ei kouluratkaisut, ei taidelinjojen lopettaminen, ei Aleksin kävelykatu, ei lisääntyvä velkataakka, ei-ei siis kaikille Myllyvirran johdattelemille tai johtamille päätöksille tai toimenpiteille. Niskat tuossa ei-heiluttelussa jo puutuvat. Kun häntä pyydettiin muutama vuosi sitten nostamaan Salpausselän kisat takaisin lahtelaisten tapahtumaksi, perustamaan Lahteen kansallinen kaupunkipuisto tai nostamaan edes Lahden kuulut markkinat arvoonsa, hän hiljeni rikollissanastossa käytetyn vaitonaiseksi näistä ehdotuksista, ilmeisesti piti niitä täysin toisarvoisina kaupungillemme, vaikka ne eivät olisi edes maksaneet juuri mitään.

Vaan kun jotakin pois kaupungistamme, edes sirun verran taas kohti suurta Helsinki-metropolia tai kohti koko maailmaa ilmeni näköpiiriin, hän kerta toisensa jälkeen terästyi, rahaa löytyi ja uhrattiin miljoonittain perustelematta ja säästelemättä. Nyt mentiin täysillä, luulossa että Lahtemme on maailmannapa ja että tänne saadaan koko maailma kaupunkiamme ihmettelemään. Vähintään Lahti yhdeksi Euroopan kulttuuripääkaupungiksi oli Myllyvirran vallannut toimi ja ajatus! Konsulttien kautta saadaan toimet näyttämään demokratialta ja - päättymään poikkeuksetta suuriin kustannuksiin ja laihoihin tuloksiin.

Ne canossanmatkat, jotka hän on meillä maksattanut niin Etelä-Afrikan kisapaikkaäänestyskäyntiin kauas eteläisen pallonpuoliskomme kärkeen kuin viimeisimmän pelkän ukkolauman johtajana maapallon itäisimmälle reunalle Kiinaan saakka tehdyn, ovat kyllä lajissaan historiallisen muistettavia konkreettisuuden puutteessa ja epäonnistumisissa sekä osanottajiensa demokraattisiksi naamioiduissa lähtökohdissa.

 

Heini%20Moisio%203.jpg

Kaupunginjohtajan lähiavustajat ovat melkoisen tiheään vaihtuneet, mutta tiedottamisesta vastaava viestintäpäällikkö Heini Moisio tuntuu kuin samasta puusta veistetyltä, Myllyvirran tiedotuksille nöyrältä palvelijalta. Moision tapa on myös aina käyttää Lahden ulkopuolisia asiantuntijoita aikaansaannoksissaan näiden meriittejä kehuskellen, vaikka kaupunkimme on täynnä maan etevimpiä taiteilijoita, muotoilijoita, toimijoita. Moisiolla ja Myllyvirralla on ilmeinen yhteinen kompleksi luulla tilaansa ja asemaansa joksikin muuksi, kuin mihin heille on annettu edellytykset tai tavoitella jotakin suurempaa, kuin mitä Lahti-kaupunki tai tavallinen lahtelainen haluaa.

https://www.lahti.fi/ajankohtaista/uutiset/kaupungin-br%C3%A4ndi-kertoo-lahtelaisuudesta

Lukijan on hyvä vaikkapa tutkia kaupunkimme julkisilla nettisivuilla viestintäpäällikkömme kirjoitusta, jossa hän kuvailee Lahden uutta brändiä. Hyvä jos tuo brändi on viimeinkin päässyt Aino Aalto -kuvioiden laittomasta imitoinnista, lomakkeittensa, ilmoitustensa taustojen nolosta ideavarkaudesta. Mutta se, miten Moisio nyt brändiasian selittää, on oivallinen esimerkki tiedottajan täysin ulamaailmoihin menevästä selittelystä, jossa hän pitää lahtelais-helsinkiläisen mainostoimiston mainitsemista takeena brändin onnistumiselle. Se, että Moision tekstistä ei ymmärrä juuri mitään, on sitten toinen juttu, sillä abstraktiot ovat aivan kirjoittajan omia, laajemmalle, meille yksinkertaisille kaupunkilaisille, ne eivät tunnu kantavan.

Lahden%20br%C3%A4ndi.jpg

Ihmettelimme joukolla Lahden uutta brändikuvaa, josta tärkeät, keskeiset radiomastot puuttuvat, pikkupoika hyppää hyppyristä kauas poispäin Lahdesta koskaan tänne palaamatta tai ettemme paljasjalkaisina lahtelaisina yhtä brändikuvan rakennusta edes tunnistaneet. Kaupunkimme korkeimmaksi maamerkiksi on piirretty Vesitorni, johon kaupunkilaisilla ei edes ole asiaa, koska Lahti Aqua luulee omistavansa sen ja oman käyttönsä lisäksi vuokraa sitä vain sopivien, valitsemiensa yritysten käyttöön.

Pyysin paria kaupunkimme henkilökuntaan kuulumatonta alan huippueksperttiä arvioimaan brändikuvaa, sen vaikuttavuutta ja tasoa - mitenkään johdattelematta heitä omalla mielipiteelläni:

1.
Kuvassa ei ole Sibeliustaloa, Teatteria, Radiomastoja, Luhdan tornia, Ristin kirkkoa, Hartwallin tehdasta, Oululaisen myllyä, Ohitustietä, Toriparkkia, Matkakeskusta, Vesijärveä ...Kyseisellä kuvalla ei ole mitään visuaalista eikä viestinnällistä merkitystä muussa mielessä kuin siinä, että se kertoo Lahden mainostamisesta karua kieltä, eli ei osata.
 
2.
Kaupungin tunnusmerkit Salpausselän harju ja Lahden järviluonto, radiomastot puuttuvat. Kuva on tökerö eikä kuvasymbolien keskeisintä rakennusta edes kukaan lahtelainenkaan tunnista. Elinkeinoesimerkki ja kulttuurirakennukset ovat unohtuneet. Minne unohtuivat Lahden ympäristökaupunki-hokeman tunnusmerkit?
 

Eihän Myllyvirran tai Moision vika ole, että he ovat syntyneet muualla kuin täällä Lahdessa ja elämänmatkallaan tänne Lahteen päätyneet tai joutuneet päätymään. Että Lahden tulevaisuus näiden lahtimaallikoiden kautta nyt brändätään maailmalle, on kyllä osoitus seutumme luonnonominaisuuksien ja kaupunkimme mielikuvan olennaisuuden täydellisestä ymmärtämättömyydestä.

Aleksi%20ja%20MYllyitra.jpg

Jos kaupunginjohtajalla 13000 euron kuukausipalkalla on aikaa vuonna 2016 jaella parisataä muoviämpäriä lahtelaisille, monia miljoonia maksaneen Aleksanterinkatunsa uuden, kyseenalaisen, monta vuotta työstetyn ilmeen lohdutukseksi, kulttuurikaupunki Lahti on vajonnut johtajiensa toimenpitein vaikuttavuutensa ja aitoutensa nollapisteeseen, josta ei nousua näillä henkilövoimilla enää ole.

 

Vuodatusmainos.jpg

torstai, 24. marraskuu 2016

Minna Canth uuden ajan ihminen

Minna%20Canth.jpg

Suomen Kansallisteatterin päänäyttämöltä jopa rampin ylikin vyöryy vaikuttavan väkevä, uuden ajan elämää hehkuva, maailmankansalainen Minna Canth näytelmäkirjailijakutsumuksensa, tunteensa, ajatustensa uutuusvoimassa niin vehreän tuoreena ja voimakkaana, että tahtoisimme ehdoitta yhtyä hänen päivänpolttavaan kansalaisaktiivisuuteensa, roihuvaliekkiseen taiteenpaloonsa. Tuskinpa ajankohtaisempia, edelleen ratkaisemattomia yhteiskunnallisia teemoja Canthin lähes 150 vuoden takaiselle yhteiskunnalle voisi tänään olla - ihmisarvo, sukupuolten välinen tasa-arvo, yhteiskunnan jakautuminen rikkaisiin ja köyhiin vain ovat tulleet koko maapallon laajuisesti ratkaistaviksemme. Mitä taide asiassa pystyi silloin tekemään ja mihin se pystyy tänään, esitys kysyy.

Harvoin jos koskaan meillä tuoreita, moderneja elämäkertatutkimuksia *) on voitu käyttää dramaturgian apuna niin akuutisti kuin Kansallisteatteri Seppo Parkkisen aiheen taitavasti rajaamassa tekstissä ja Kaisa Korhosen rikkaan elävässä ja elämänmakuisessa teatteritaiteellisesti uustestamentillisessa ohjauksessa Minna Canthista. Juuri tänne Kansallisteatteriin, jonka näyttämölle Minna Canth ensimmäiset näytelmänsä kirjoitti, juuri tänne tuo canthilainen tuoreus, verevyys, ajankohtaisuus, yhteiskuntarohkeus, tinkimättömyys, elämänriemuisuus on jälleen tuotu. Teoksella tuuletetaan roimasti ja naurattavan hilpeästi kaikki perinteinen kirjallisuushistorian taiteilijat luokitteleva tarkoituksellinen formulointi.

Kansallisteatterin näytelmä keskittyy tyylillä ja asiantuntemuksella näytelmän, näytelmäkirjaliljan, teatterin ja sen tekijöiden ilmapiiriin. Taiteilijan tuskallinen, uhrautuva, innostunut, sitkeä ja tuloksellinen sekä depressoiva prosessi saa tulkinnan kautta näytelmässä yleispätevän todellisen analyysin ja kuvauksen.

Teatterinäyttämö on teoksen keskipiste, keskeiset kohtaukset Canthin tutuimmista näytelmistä luovat hyvin näyteltyinä voimakkaat tunnelataukset, keskustelut suomalaisen uuden teatterin perustajien ja henkilöiden, ajan kriitikkojen välillä rakentavat kihelmöivän autenttisen jännitteen ja ajan raadollisen, asenteellisen hauskuuden tulkintakokonaisuuden. Myös yleisölle katsomoon ohjaus luo suoria keskusteluyhteyksiä, muutamaan suomalaiseen teatteriaikakauteen liittyneitä rampin yli kohdistettuja tyylitakautumia, kontaktiottoa suoraan yleisöön, hykerryttävän empaattisesti ja huvittavasti. Visiot teatterin monikerroksellisesta atmosfääristä, fantasiakuvitelmat ajan taiteen suosimasta pariisilaisesta taiteilijamiljöistä ja tekstiin nivottu musiikki sekä liikekieli täydentävät esitystä upeaksi, uudenlaisen moniulotteiseksi kokonaistaiteelliseksi teokseksi.

Näyttelijätyö on teatterin voima

Esityksen teksti, dramaturgia ja ohjaus välittävät näin aidon teatteriatmosfäärin, sen erilaiset aikakautensa henkilöityneet voimasuhteet Canthin teatterityön kautta dokumentaarisen uskottavasti ja sensitiivisyydellään nautittavan totuudellisina. Koko ensemble näyttelee uhrautuvasti, antaumuksella, upeasti. Syntyy todellisia, perinpohjaisesti tutkittuja, herkullisesti tulkittuja henkilökuvia, jotka lehahtavat hurjaan ja hurmaavaan elämäänsä ja näyttävät sisuksensa sekä ulkokuorensa meille niihin vaivatta uskoaksemme ja ihastuaksemme.

Cécile Orblin näyttelee Minnansa niin raikkaasti, terävän ajatellusti, määrätetoiseksi, ei boheemin taiteelliseksi, vaan rohkeaksi, vastuulliseksi ja iloisen innostuneeksi ihmiseksi. Häneen on katsojan helppo ihastua, uskoa ja samaistua. Suuren 7-lapsisen perheen yksinhuoltajan ja liikenaistehtävänsä Orblinin tulkisema Minna on jättänyt hetkeksi sivuun ja keskittyy taiteelliseen työhönsä kaikella innollaan, voimallaan ja suurella sydämellään. Orblin välittää meille koko olemuksellaan taiteen ikiaikaista voimaa muuttaa ihmistä ja yhteiskuntaa. Juuri tällaisia uljaita, moraalisen ryhdikkäitä rehellisiä ihmisiä, tulevaisuusnäkijöitä maailma ja Suomi on vailla tänäänkin - esityksen Minna Canthia tulkitsevan Cécile Orblinin vaikuttava roolityö ja hallittu, uskottava eläytyminen vakuuttaa.

Useat 1900-luvun taitteen suomalaisen taiteen ahertajat ja persoonallisuudet saavat syvälle luotaavat kuvauksensa. Jukka Puotilan inhimilliseksi ja innostuneeksi tulkitsema suomalaisteatterin perustaja Kaarlo Bergbom välittyy meille toiveikkaana, taiteelle koko elämänsä pyhittävänä suurisieluisena ihmisenä ja lähimmäisenä, samoin hänen siskoaan Emilie Bergbomia näyttelevän Pirjo Luoma-ahon hilltty, toimelias organisaattori niin suloisen uhrautuvalta ja toimeliaalta - että ilman hänen kaltaisiaan yleisorganisoivia uhrautujia suomalaisteatteri tuskin eläisi. Entä Kristiina Haltun täystemperamenttinen, räiskyvä, silti moniulotteisen sielukas ja laskelmoiva, suomalaisteatterin ensimmäinen diiva, suuri tähti Ida Aalberg: mitä ajan showta, itsetietoista ammattiylpeyttä, synnynnäistä karismaa voikaan näyttelijä riemuksemme meille tulkita. Teatterityön oma tragiikka vakavoituu Jussi Lehtosen tulkitsemassa näyttelijä Niilo Salassa. Aikakautensa lahjakas näyttelijä sai esityksessä viiltävän koskettavan tulkintansa, todisteen ammatin herkistämästä itsetuhoisuuden laajuudesta ja helppoudestakin. Useat näytelmäkohtaukset Minna Canthin eri näytelmistä tuntuivat harkituilta, kulminaatioiltaan keskeisiltä ja vaikuttavilta, päällimmäisenä muistikuvana esityksen teemaan iskenyt Papinperheen pastorin Taisto Reimaluodon aikaan kuuluva teatteria syntinä pitävä ja kirkkoa puolustava voimakkaan raivokas roolityö.

Kertomus uuden ajan ihmisistä, näytelmä Minna Canthista, antaa meille vastaukseksi niin tinkimättömän, rakastettavan taiteilijakuvan suomalaisen teatteritaiteen perustajasta Minna Canthista, että esityksen koettuamme meidän sieluumme on pureutunut jotakin entistä elämänriemuisempaa, aidompaa ja suurempaa, kansainvälistä taidetta ja taiteen yleispätevyyttä ymmärtävää, ydintä teatterin ja taiteen mahdollisuuksista muuttaa ihmistä ja maailmaa.
 

Seppo Parkkinen  Minna Canth

ROOLEISSA Kristiina Halttu, Olli Ikonen, Jussi Lehtonen, Pirjo Luoma-aho, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä, Harri Nousiainen, Elli Närjä, Cécile Orblin, Jukka Puotila, Eeva Putro, Seppo Pääkkönen / Taisto Reimaluoto ja Henri Tuominen

OHJAUS  Kaisa Korhonen
LAVASTUS  Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU  Pirjo Liiri-Majava
MUSIIKKI  Hannu Kella
VALOSUUNNITTELU  Kalle Ropponen
ÄÄNISUUNNITTELU  Esa Mattila
KOREOGRAFIA  Marjo Kuusela
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU  Jari Kettunen
OHJAAJAN ASSISTENTTI  Elina Lajunen

VALOKUVA  Stefan Bremer

 

*)Käsikirjoituksen lähteenä käytetty mm.teoksia: Ilkka Nummela, 2004: Toiselta Kantilta: Minna Canth liikenaisena,            Minna Maijala, 2008: Passion vallassa: hermostunut aika Minna Canthin teoksissa

Arvio ensi-illasta 23.11.16

http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/canth/

maanantai, 21. marraskuu 2016

Kipinöinnin sattumia

Galleria Uusi Kipinän näyttelykalenteri jatkaa vuodesta toiseen laukkavauhtia. Näyttelyt ovat yleensä pystyssä reilun pari viikkoa ja sitten on jo vuorossa seuraavat. Taiteen nauttijalle tuo vauhti on liiallista. Teoksia saattaa vuoden aikana olla monia satoja näytteillä ja niihin paneutuminen tai eksyminen juuri oikeaan aikaan oikeiden taiteilijoiden parhaisiin teoksiin on taidenautintona kovin sattumanvaraista. Eikö hieman pidemmät näyttelyajat sittenkin taidegallerian ja taiteen kunniaksi olisi tyylikkäämpää - vaikkei vuokrina niistä samaa summaa kertyisikään Uusi Kipinä -galleriaa ylläpitäville lahtelaistaideyhdistyksille.

Nyt esillä oleva neljän taiteilijan yhteisnäyttely on avoinna 4.12.16 saakka. Itse löysin sieltä jotakin uudenlaista taiteilijanäkemystä kerrottavaksi.

Kipin%C3%A4nmpoltetta.jpg

Anni Kristiina  Time is going by    2014

Imatralaisen Anni Kristiinan taide klassisessa tekniikassaan ja kontrastisissa aihe-ideoissaan virkistää ajattelemaan. Taiteilijan lyijykynän käyttö on taiturillista ja aiheiden yhdistäminen moniin eletyn elämän juonteisiin, usein suoraan luonnon kasvillisuuteen ihmisihoa rinnastaen ja elämän rajallisuutta verraten vaikuttaa kauniilta, puhuttelevalta ja taiteena raikkaalta. Teokset ovat korkeatasoisen tekniikan ja tuoreen ajattelun upeaa symbioosia.

Lahden oman Marja-Liisa Jokitalon pastellinoloiset maalaukset jatkavat ilmaisullaan olemassaoloaan harmonisina, abstraktin monitasoisina, rauhoittavina, sympaattisina mielenmaisemina, joskaan eivät tuttuuttaan entisen lailla yllättävinä sytytä heti niitä pohtimaan ja ihastelemaan, ainakin itselleni ne vaativat uuden käynnin niiden viestejä katsojaminälleni käynnistämään.

Mari Jäälinoja repii sekatekniikoin toteuttamissaan kuvissa todellisuudesta osia, kuvien kokonaisuudet jäävät kuin arvailtaviksi, pienennökset ja suurennokset sekoittuvat niissä luonnon lähes kuvitteellisiksi maisemiksi tai yksityiskohdiksi. Ehkäpä teoksista voi löytää hyvällä tahdolla ja onnella taiteilijan keskeistä kuvausta aikamme todellisuuden hektisyydestä ja jäsentymättömyydestä.

Kipin%C3%A4poltetta.jpg

Marianne Siri  Unissani olen balettitanssija     2015

Marianne Sirin veistoksissa mallinukkemaisen särötön ja plastinen ihmiskauneus ihastuttaa, siihen pyrkiminen vaikkapa proteesein luonnon antamia vajavaisuuksia uhmaten tai rinnastaen itseään ihmisen rodunjalostustaidon saavutuksin sylissään ihmisen huvittamiseksi äärimmilleen jalostettu shar-pei tai mopsi-koirarotu, luonnottoman rumine kurttuineen ja ihmissääliä herättävine kuonoilmeineen, täysmakkaramuotoisine kehoineen. Näitä rodunjalostuksen luontoa täysin mullistavia lyttynaamaisia luontokappaleita tapaa jo usein asfalttisilla Lahden kaduilla lyllertäen omistajansa talutusnuorassa. Sirin teoksissa ihmisen pyrkiminen ylivaltaan maailman luonnon ylivertaiseksi, kauneimmaksi, arvostetuimmaksi otukseksi on puhuttelevasti läsnä, meitä kriittiseen ajatteluun herätellen. Proteesijalkaiseen balettitanssijaan on ihmisellä vielä matkaa, tosin omassa kaupungissamme syntynyt Kaisa Leka haluaa olla yksi julkinen esimerkki, joka omalla sitkeydellään on jo näyttänyt, että sairauden kahlitsemana, jalattomana voi tekojaloin pystyä elämää ja kulttuuria tuottamaan täysipainoisesti. Sirin näyttelyteokset puhuttelevat yhtäaikaisessa naturalistisessa olemuksessaan ja herättelevässä sanomassaan.

http://galleriauusikipina.net/2016/11/13/16-11-4-12-2016-mari-jaalinoja-marianne-siri-anni-kristiina-marja-liisa-jokitalo/

 

galleriauusikipinä

Avoinna ti-pe 12- 18 la-su 12- 16.  Kymintie 1, Lahti

  • Kommentoi

    Kommentointi avautuu jokaisen artikkelin alla olevasta puhekuplakuviosta.
    Toivon runsaasti kommentteja vuodatuksiini. Kirjoittajan on liitettävä kommenttiin toimiva sähköpostiosoitteensa mahdollista yhteydenottoa varten (sähköpostiosoitetta ei julkaista). Näin taataan sananvapauslain 4. pykälän vastuukysymykset kommentin sisällöstä sekä kirjoittajan lähdesuoja.

    Toimituksen sähköposti: lahenuutisia[at]luukku.com