Taitaa olla niin, että kaiken kaupallisuuden ja materiaalisuuden vastapainoksi, aivohöyryn taltuttamiseksi ennen kiehumapistettä riittää kulttuuri ja kulttuurinälän ruokinta. Ainakin niin hyvälle mielelle ja elämänuskoiseksi muuttuu jo seuraavista kolmesta viimekuisesta kokemuksesta. Kaikki Lahdessa.

Lahden kansanopiston teatteritaiteen linjan vuosikurssi 2007 loppukumarruksessaan.

Ainutlaatuista lahtelaisteatteria

Kevään valoisin ja herkin teatteritapaus kaupungissamme on Lahden kansanopiston teatteritaiteen linjan Reko Lundánin Aina joku eksyy –näytelmä Jouni Leikkosen ohjaamana. Lundánin näytelmät ovat suomalaisen nykynäytelmäkirjallisuuden aatelia ja tulevia klassikkoteoksia. Niissä tutkitaan suomalaisuutta, perheen ja yhteiskunnan arkipäivää, sen arjen historiaa. Lundánin teksti on tarkkaa, sujuvaa ja komeaa suomea, ajatukset, rinnastukset ja sanottava satuttavaa. Eräänlainen näennäinen keveys on koko ajan läsnä: tekstin hauskuus tekee esityksestä vesissäsilmin naurettavaa, mutta ovelasti katsojan omaan elämään peilaavaa vakavaa tragediaa. Lahden kansanopiston teatterilaisten valovoima, taito ja energia ovat tänäkin vuonna harvinaista ja riemullista koettavaa: suuren, parikymmenpäisen lahjakkuuksia, elämänvoimaa, sisäistettyä ja läsnäolevaa yksilöllistä tulkintaa, musikaalisuutta, liikunnallisuutta tulvillaan pursuavan näyttelijäryhmän kokonaistyöhön antautuu alun viipyilevän (ja edelliseltä vuosikurssilta lainatun niskavuorelais-) ohjausformaatin nieltyään. Voi miten paljon he antavat itsestään, miten he heittäytyvät ja ylinnä kaikista: miten he osaavat yhteisnäytellä ja kertoa itse tekstin sanoman. Nuoren esittäjäjoukon ansiosta ja taitavan, taiteilijakuntansa ulottuvuudet ymmärtävän ohjaajan taidolla jälleen on syntynyt mielenkiintoinen teatterityö, jota kelpaa näyttää ja josta katsoja nauttii Loviisankadulla, Lahden Pikkuteatterissa vielä muutaman keväisen esityskerran.

http://www.lahdenkansanopisto.fi/

 

 

Maailmantason muusikoita ja musiikkia

Hannu Kiiski

En oikein ymmärrä, mistä Lahden Ammattikorkeakoulun Musiikinlaitos saa viikkotolkulla musiikin mestareita vieraakseen. Jo kolmekymmentävuotinen yhteissoittotaipale on sellisti Hannu Kiiskin ja Arto Satukankaan (piano) musisoinnissa kuljettu. Heidän Sibeliusakatemiassa 2.4. kuultava konserttinsa sai Lahdessa kymmenen kuulijan yleisön: Missä viipyy Musiikinlaitoksen tiedotushenkilöstö ja lahtelaislehtien tiedotus?

Arto Satukangas

Sitä etuoikeutetumpia olimme me paikalla olleet. Musiikista kovin vähän ymmärtävänä, Satukangasta joskus konserttisolistina ja Kiiskin Naantalin sello-orkesterimusiikkia kuuunnelleena saatoin vain nauttia: oli sitten Prokofjevia tai Chopinia – ykslysti: mieltä vavahduttavat musiikin sävelmaisemat, tunteita vellovan kauniit sävelet, hurjat sävelkulut ja soinnit tempasivat kaduntallaajan –minut mukaansa. Näiden suomalaisten instrumenttimestareiden – vuosikymmenet Suomen konserttilavoilla sekä molemmat Euroopan ja eri maanosien kuuluisimmissa musiikkikeskuksissa konsertoineet – soitossa ja työskentelyssä on päällimmäisenä ilmaisu: kuulijan katsellessa soittajia tuntuu oudolta, että vaativa konserttimusiikki näyttää niin vaivattomalta tuottaa; teknisesti muka helpolta tulkita. Silmät ummistaessaan voi taas vain nauttia: kyllä tulkinnan takana sittenkin on muusikon ajattelu ja sydän. Näin sitä vaivihkaa laajentaa musiikillista ymmärtämistään edes pikkuriikkisen. Aivojen hyvänolonkeskuksen kokonaan täyttävä kokemus!

 

Suomalaisen teatterikevään merkkiteos

Toinen teatterikokijan täysosuma löytyy yllättäen Lahden omasta kaupunginteatterista. Kun on saanut Lahdessa jo vuosia sitten harvinaisen täysannoksen Hella Wuolijoen, ohjaaja Raija-Sinikka Rantalan (1984-1990) upeasti kutomasta koko Wuolijoki -näytelmäsarjasta tai nähnyt viime vuonna Lahden kansanopiston Niskavuori-tuotteen mainion tiiviin ja hienon työn (Jukka Keinosen ohjaus), mietti etukäteen – vieläkö Wuolijokea lisää. Kun juuri eletään vuoden 2007 valtiopäivävaalien jälkipyykinaikaa ja hiljakkoin ilmestyi Hella Wuolijoen lapsenlapsen (Erkki Tuomioja) teos isoäidistään, niin näytelmävalinta tuntuukin oikeastaan akuutilta yhteiskuntapuheenvuorolta.

Kaisa Korhosen  Wuolijoki -ohjaus - Niskavuoren Nuori emäntä - on yksi suomalaisen teatterikevään merkkiteoksia: komeasti mietitty, huikean ilmaisutarkka, mestarillisesti rytmitetty, uljaasti toteutettu, koko kansalle ja erilaisen yhteiskunnallisen ajattelun omaaville soveltuva, eri ikäpolville pohdinnaksi laskeutuva, monisärmäisen kaunis, väkevä ja ehyt kokonaisuus. Suomalainen suku, suvun yhteenkuuluvuus ja yhteiset pyrkimykset ja maine laajenevat näytelmän sadan vuoden epookistaan tämän päivän tasolle. Näytelmän sanottava on ajatonta puhetta ihmiselle, hänen jäsenyyteensä yhteiskunnassa. Miten me tänään pärjäämme, minkälaiset tosiasiat ja realiteetit on heitettävä tahallisesti syrjään selviytyäkseen, pysyäkseen pinnalla ja elossa. Toisille ihmisille jää osaksi tunteiden syrjään laittaminen, toisille järjen unohtaminen tässä yhteisessä voittajien elämänpelissä. Suomalaisella sisulla silti eteenpäin on mentävä.

Suvi-Sini Peltola ja Tapani Kalliomäki,  Niskavuoren punaisen lattian valtiaat.

Tapani Kalliomäki Niskavuoren nuorena isäntänä ja Suvi-Sini Peltola näytelmän nimiosassa luovat  koskettavat ihmiskohtalot, meille  ja useille läheisistämme tunnistettavat. Elämä on ylä- ja alamäkeä – ja jos sille löytyy vahva nimittäjä, kulissina vaikkapa omaisuus, motiivina sukuylpeys - niin elämä jatkuu, ollaanhan Suomessa! Päätehtävien mieltäherkistävät ja komeat roolityöt välittävät tunteita, joissa itku ja väliin taas tuska sekä naurukin ovat limittäin läsnä. Kahden ihmisen koko tunneskaala järjen ja intohimon ristiaallokosta myrskyää näyttämöltä poikkeuksellisen riipaisevasti. Koko kaupunginteatterin näyttelijäkunta rakentaa roolityöstä toiseen upeita tulkintoja. Sanna Hietalan Malviina on kuin tämän päivän hyväksikäytetty, täynnä silti rakkautta ja voimaa, Noora Peltokukan Kustaava raikas ja hämmästyttävän monisyinen, Jaana Jonkarin Heta järkähtämättömän uskollinen yhteisölleen kaikessa. Roolitöitä voisi kehua melkein loputtomiin - paitsi että jotkut kansannäytelmäksi työstetyt pikkuroolit ihan miltei harmittavat kliseisyydellään. Enteellisen tanhumaiset liikunnat tai viimeistään suomalaisista suomalaisin lapsikuoro tainnuttaa läsnäolollaan ja tulkinnallaan niskottelevimmankin katsojan antautumaan esityksen vietäväksi. Kari Junnikkalan suuren näyttämön moderni ja pelkistetty lavastus on Lahden Suuren näyttämön upeimpia luomuksia: ohjaajan näkemykseen luotu, nykyaikaisen tekniikan keinoin toimiva ja muuntuva, fresko suomalaisuudesta ja suomalaisesta mielenmaisemasta.

 

 

Jälkikirjoitus, lisälystiä   klo 11.00

 

Tämän palmusunnuntain 2007 virpojat Lahden Pyhättömänmäellä.