Vuodatusteni pääosin kunnallispolitiikkaa kuvailevat, naftaliiniset, usein salaiset ja ennalta pikkupiireissä sovitut pikkukaupungin juonitellut koukerot ovat Lahden arkipäivää. Niistä irrottautumiseksi lahtelaiset löytävät tietenkin yksilöllisiä ratkaisuja siirtymällä raikkaisiin ja avarampiin mielenmaisemiin.

Aivokylvyt eri taiteenlajien – konsertit, näyttelyt, teatterit – uudistussammioissa auttavat toisia meistä kestämään arjen mitäänsanomattomuuden tai epäoikeudenmukaisuuden.

Monien lahtelaisten pelastus on kirjallisuus, avustavana laitoksena uudistavasti toimiva ja aikaansaava Lahden kaupunginkirjasto.

Lahden pääkirjasto tänään puoleltapäivin.

Menneisyydestä viis

Aika synnyttää omat lapsensa. Ei tarvitse olla suurikaan asiantuntija havaitessaan, miten luonnottomaksi asuinympäristömme Lahdessa on muuttumassa. Järvien rannat rakennetaan uudisrakennusröykkiöitä täyteen. Metsät, vihreät luonnon hengityskeuhkot hävitetään  ja tilalle rakennetaan maan pinta täyteen betonia ja asfalttia. Lahti urbanisoituu!

Rakennukset, joissa elämme, asumme tai teemme työtämme voisivat olla tasoltaan mieltä kohottavia. Voisivat! Lahteamme leimaa betoninen mitäänsanomaton elementtiteollinen rakentaminen, vanhan arvokkaan mitätöinti ja pinnallinen miljoonien uusien seinäneliömetrien ihannointi ja maksimointi.

Ei riitä, että Lahden kaavaviranomaiset ahneudessaan piirtävät tontit ahtaiksi ja antavat niille suuret rakennuskuutiometrioikeudet - näin kaupungin ahmatti rahakita saa haluamansa mammonan.Tämä Ankkurin betonielementtikaupunginosa on toteutettu lisäksi halvalla arkkitehtuurityöllä, kopioiden ja sapluunoin muunnellen  rakennusyhtiöiden entisiä piirustuksia. Näin suunnittelutyö saadaan pilkkahintaan - ja yhteistulos on tämännäköistä.

Lahti-kaupungin arkkitehtuurissa on vain muutama rakennus, joilla on silmän tai käytännön kannalta mieltä ylentävä ilme tai sisältö.

Etelä-Suomen Sanomien entinen toimitalo on säästynyt  kunnallispolitiikan kulttuurivandaalien iskuilta - se kun on yksityisen yhtiön omistama.

Vuorikadun koulu edustaa Lahdessa harvinaista, hienoa viime vuosisadan alun arkkitehtuuria.

Pari menneitten vuosikymmenien poikkeusjäännettä vielä on: yksi on Etelä-Suomen Sanomien vanha toimitalo Hämeenkadulla, toinen Vuorikadun koulu. Jälkimmäisestä pikkukunnallispoliitikot aikovat luopua lyödäkseen sen rahoiksi ja rahoittaakseen jonninjoutavia ja tuloksettomia strategioitaan.

Suotta  tien toisella puolen, koulua vastapäätä, Mikael Agricola puhuu kielemme ymmärtämisen tärkeydestä lukutaidottomille kunnallispoliitikoillemme: kohta varmaan tämäkin patsas on myytävänä eniten tarjoavalle. Huono kunnallispolitiikka ei ymmärrä menneitten sukupolvien työtä, merkitystä, historiaa, juurien arvoa.

 

Jotakin meistä sentään jää jäljelle

Aikamme täällä on kuitenkin vääjäämättömän rajallista.

Omalta kohdaltani kerron kahdesta sieluihimme ja jälkipolvelle  jälkensä jättäneestä ihmisestä.

Marcel Marceau

M

aailmankuulu ranskalainen miimikko Marcel Marceau on kuollut 84 –vuotiaana.

Yli neljäkymmentä vuotta sitten, vuonna 1964 sain nauttia (Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa) tämän ainutlaatuisen taiteilijan taiteesta. Teatterin harrastajana koin uudestisyntymisen: sanaton teatteri voi ihan oikeasti olla kansainvälistä, kaikille ikäryhmille yhtä aikaa ymmärrettävää, nautinnollista, sydämellistä, väliin koskettavaa väliin mahanpohjasta asti naurettavaa ajateltavaa ja kulttuuriruokaa.

Marceaun Bip-hahmo valkoisessa kasvomaalauksessaan, raidallisessa asussaan ja kuluneessa hatussaan ponnisteli tuulta vasten tai pyrki pois näkymättömistä häkeistä – todisti, että mimiikka ei tunne rajoja eikä kansallisuuksia.

Teatteritaiteen harvojen hallitsemassa mimiikan –ilmaisussa Marceau oli maailman mittapuussa pitkään ainoa taiteilija koko maailmassa. Marceau esiintyi kaikilla suurilla maailmannäyttämöillä. Jälkeensä hän jätti perustamansa (1978 Pariisi) miimikkokoulun monen oppilaan persoonallisen elävän miimikkotaiteen.

 

Väinö Kirstinä on suomalaisen runouden rohkea, ilkikurinen, suvereeni uudistaja. Nuorena runoilijana hän uhmasi jopa kustantajaa (Hitaat auringot WSOY 1963) ujuttamalla vedosvaiheessa takaisin ajatuksilleen tärkeitä, kustannustoimittajan hyllyttämiä runoja. Kirstinän teos julkaistiin, mutta kustantaja hyllytti hänet. Kustannusosakeyhtiö Tammi haistoi Kirstinän kielenkäyttäjäneron tuoksun – ja oitis kahmaisi kirjailijan leipiinsä jo seuraavana vuonna julkaisemalla runoteoksen Puhetta. Luonnollinen tanssi (1965) on yksi hänen runokokoelmistaan, jota luen uudestaan ja uudestaan. Kirstinä toi surrealismin Eeva-Liisa Mannerin ohella suomalaiseen kirjallisuuteen, uudisti ja lavensi runon käsitettä käsitykseni mukaan kansainvälisen kielen tasolle.

Omana vähäisenä panoksenani Väinö Kirstinän runouden tulkkina sain ohjata muutaman Kirstinän runon Luonnollinen tanssi –uutuuskokoelmasta Jyränkölän teatterille Heinolassa. Jo tuolloin kuulijat pitivät Kirstinän runoja eräänlaisena kielen musiikkina. Sitä Kirstinän suomi onkin - todellista sinfoniaa!

Väinö Kirstinä kuoli toissapäivänä 71-vuotiaana. Hän toimi vapaana kirjailijana neljännesvuosisadan, kirjoitti 13 runokokoelmallaan suomalaisen runouden uudelle vuosituhannelle. Hänen suomennos- ja esseetuotantonsa, dramaturgityönsä (mm. YLE), kuunnelmansa, näytelmänsä sekä opetustyönsä oli uusia tuulia haistelevaa, kokeilevaa suomen kielen uudistajan pioneerityötä elämän loppuun saakka. Elämänsä aikana hän sai kaikki mahdolliset suomalaisen yhteiskunnan kirjallisuuspalkinnot ja julkiset tunnustukset.

Jos tuulimaahan,
meren pohjaan saavut,
puita on vähän, viimaa paljon
rannasta rantaan.

Saat nähdä kauas
näkemättä mitään.

Väinö Kirstinä