Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämöltä leijui maanantai-iltana vahva 50-luvun tunnelma. Se tempasi meidät eri vuosikymmenläiset innostumaan ja pohtimaan jo taaksejäänyttä aatteellista, tyylipuhdasta elämänmenoa: arjen työn uuvutusta, aatteen jalon innostusta, lähiyhteisön painostusta. Ja tietenkin tuon nostalgian takaa vertaamaan huikaisevan rikkaasta esityksestä välittynyttä tunnelmaa tämän päivän aatteista puhtaaksi imuroituun, steriilin köyhään elämänmenoomme.

 

Esitys, jonka koimme, repäisi häijyn terävällä analyysillään, lämpimällä huumorillaan, kiinnostavan läsnäolevalla ammattitaidollaan, eläytymisellään meidät samalla havainnoimaan: yksilön kasvaminen on yhteisön kannalta vain kasvukertomus muiden joukossa. Sen pohtimiselle ei aatteellisuudessa ollut tilaa, ei aikaa - se olisi ollut moraalitonta ajan hukkaa.

 

Vasta nyt, 50-lukulaisen aikuisuudessa, vanhan polven manalle mennessä, on tilinteon, pettymysten ja onnentunteiden aika tulla esiin. Vasta nyt, aatteiden jo hämärtyessä menneisyyden jäänteiksi on aikaa  puhua elämä alusta loppuun asti selväksi ja johdonmukaiseksi. Tai ainakin purkaa ne monet tukahdetut tunteet ja tunnot itselle ja läheisilleen ymmärrettäviksi.

 

Tuskin olen teatterinlavalta katsomoon saakka välittynyttä elämän koko skaalaa - naisen ja miehen tunteiden tilitystä  - saanut seurata niin lähtemättömän todellisesti, hauskasti, kipeästi ja satuttavasti, yht´aikaa suurikaarisesti ja samalla äärimmäisen pikkutarkasti viritettynä mutta ah niin hurmaavan todesti, eläytyneesti ja aikaan sidotusti kuin mitä Pirkko Saision tekstiin perustuva Pienin yhteinen jaettava –näytelmä Mikko Roihan ohjaamana tarkkavainuisesti, tuoreesti, oivaltavasti, nerokkaan detaljirikkaasti, tarkkarytmisesti ja tekstiä katsojalle ymmärrettäväksi avaten  teki.

 

Hannele Nieminen (Oulun ja Kajaanin kaupunginteatteri) ja Tiina Weckström (Tampereen Työväenteatteri)

 

Enkä ole kuunaan Hannele Niemisen ja Tiina Weckströmin kaltaisia yhtähyvin väkevän voimakkaita kuin pienten hiuskarvanohuiden tunteiden tulkkeja suomalaisen teatterin lavalla ennen kokenut: he lumosivat vaivatta meidät nauramaan, taas perään itkemään, liikuttumaan, myötäelämään, vastaväittämään. Nämä suomalaisen teatterin meteoriittisen valovoimaiset, vahvat naiset muuntautuivat  mielikuvituksellisen moneen, eläytyivät, taikoivat silmänräpäyksessä itsensä toiseksi, meedioivat meidät uskomaan kaiken, minkä sanoivat ja tekivät.

 

Jälleen voi vain hämmästellä kokonaisuuden kaikkia osatekijöitä: valojen häikäisevän herkkiä tekstin ja dramaturgian alleviivauksia, äänien esitystä värittävää rikasta, monitasoista, mieltä herkistävää kulissimaailmaa.

 

Pienin yhteinen jaettava on  yksi tämänpäivän suomalaisteatterimme sykähdyttävimmistä, kiinnostavimmista ja unohtumattomimmaksi jäävistä teatterielämyksistä!

 

 

Teatteri Turmion vierailuesitys

PIENIN YHTEINEN JAETTAVA

(Pirkko Saision omaelämäkerrallisten romaanien Pienin yhteinen jaettava ja Vastavalo pohjalta)

Kirjoittaneet: Pirkko Saisio ja Mikko Roiha

 

Ohjaus: Mikko Roiha

Valosuunnittelu: Heli Nikunen

Äänisuunnittelu: Ville Hyvönen**

Lavastus: Mikko Roiha, Kristian Schmidt

Puvustus: Pasi Räbinä

Valokuvat:Tuula Vehanen

 

Näyttelijät:

Hannele Nieminen ja Tiina Weckstöm

 

 

Esitys on nähtävänä Lahdessa vielä 4.11. ja 5.11. klo 19.00.

 

http://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/fi/etusivu/?id=279&selArticle=54

 

 

** Edelliset näkemäni Ville Hyvösen työt: Kansallisteatterin (Smeds) Tuntemattoman sotilaan ja Eestin Naissaaren musiikkitapahtuman Oliver Messiaenin pianosävellyksen /lintukonsertin videoinstallaatiot 2008