1301278496_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Valokuva Heidi Kotilainen

Ottiatuota

Näytelmänä Teuvo Pakkalan Tukkijoella edustaa suomalaisen identiteetin sosioperinnedraamaa pienine pohjalaiskylänäkymineen, kieroine lainylläpitäjärättäreineen, romanttisine pikkujuonineen, maalaishahmoineen, rikkaine Pietoloineen ja kyläköyhineen, juoruämmineen, uskonlahkolaisineen ynnä ajantyyliin pilkattuine Kustaa-vammaisineen. Juonenpoikaseen kuuluu, että pienen lintukodon elintila ja voimajännitteet muuttuvat luonnonvoiman lailla kylään ilmestyvän vieraan voiman, heidän salskean pomonsa, huolettoman kulkurijoukko-tukkilaisten elämänasenteen mukana, lauluin, tanssein ja soitoin. Suomalaisuuteen kuuluu, että muutossävelet kaikuvat ihka ihanan Oskar Merikannon lähes hartain sävelin: 'Tula tuulan tulituli tei, oma onni se yhtehen vei' kaikaa kaihoisan vankkumattomasti taitavan moniäänisesti näyttämöltä. Kun vielä väliajallakin lämpiössä soi näitä suomalaisidentiteetin musiikin peruskiviä sellonsoittajan jousen liikkeillä aina Merikannon Pohjan neito -oopperan 'suuronväinö'-säveliin saakka isänmaallisten tunteitten pohjamutia myöten, suomalainen kansallisuustunteen rikkumaton rauha on pönkitetty kokijan mielialaan täysmääräisesti näytelmän onnelliseen loppuun saakka. Vai onko?

 Ei sinnepäinkään

Lahden kansanopiston teatteriopiskelijoiden musiikillinen iloittelu on kaikkea muuta kuin perinteistä tukkijokelaisteatteria, vaikka kyllä sitäkin ohuina muistisäikeinä siinä ohessa: teos täyttyy teatteritaiteen uudistuselementeistä mielikuvituksellisella ilmaisuskaalallaan.

En sanoisi, että pakarani puutuivat, pikemminkin hypittivät innosta katsomotuolin kiinnityspultteja kolmituntisen ilkamapotpourin läähättävän kuumarytmisessä punktempossa. Voisi olla, että niille ja aivokuoreni eekoogeelle olisi tarvinnut hitusen verran lyhyempi kokemuskesto, ainakin enemmän välilevähdystä, sillä kansanopistolaisten tulkinta Teuvo Pakkalan Tukkijoella-näytelmän aiheesta oli uusimuotoiselta teatterianniltaan niin runsasta suomalaisuuden monisuuntaista pohtimista, esitystaiteen vitaalisinta tätä päivää, että ilon säkenet leiskuivat maksimissaan, eivätkä ajatukseni tunnu lepoon asettuvan vieläkään.

 

Aikakautemme tukkijokea

Näyttelijätyön tuoreutta

Tutun Pikkuteatterin lava-aukon laajennus ja näyttelijöiden rohkeantyylikäs, yksilöt paljastava ajoittainen vyöry katsomon syliin, esiintyjäjoukon eloisanvärikkäät, täsmälliset ryhmäreaktiot, näyttelijöiden äärimmäisen läsnäoleva lavaolemus ulkonaisine voimakkaine maskihabituksineen, ensemblen jokaisesta yksittäisestä taiteilijasta kipunoiva tulkintavoima tihentävät salin tunnelman peräpenkin katonrajan viimeiseen senttikuutioon saakka - kenenkään hellittämättä, meidät jokaisen kokijan kunnioittavasti tavoittaen.

Sisällöllisesti roolityöt ovat kauttaaltaan taiten tutkittuja, esimerkiksi Kustaa on koskettavasti rakennettu tämän päivän syrjäytynyt, yhteisön sääntöjen mukaan sivuunlaitettu merkityksetön yksilö (elokuvaversion lassepöysti-kaltaisen hupityypin vastakohta) – tässä päivässä siis lapsenviisauden puhtoinen ihminen, roolityönä herkkä, hieno ihmistutkielma. Usean roolin kohdalla on uudenlainen analyysi löytänyt tämän päivän todellisuuteen istuvan muodon ja tulkitsijansa.

1301278437_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Keskellä Matti Pajulahti (Huotari) edessä Jonnakaisa Risto (Pietola)   Valokuva Heidi Kotilainen

Ajantasaisuuden kärkeä ovat perinteisten sukupuoliroolien käänteisen (nainen esittää miestä, mies naista) kiinnostavat roolityöt, kaukana kliseistä ja sukupuolisesta alleviivailusta: niiden tunneteho on huima ja arvaamattoman tarkkamaalinen – ensin teholtaan sinänsä heiveröisen näytelmän juonen mielenkiintoiseksi muuntavia – ja heti perään perinteille nojaavan ajattelustereotypiamme herättäviä ja nykytodellisuuteen havahduttavia.


Tekstikoosteen runsautta

Niin paljon terävästi viiltävää, lainattua tekstiä soljuu näyttämöltä Pakkalan vanavedessä aikamme pisteliäimmiltä kommentaattoreilta (Hazard, Linkola), lehdistöstä ynnä runoilijoilta (Hesse,Södergran,Carpelan), että katsoja nopeasti äkkää olevansa yksi tukki vietävänä tukkijoessa, niputettuna, yksin pinnalla tai upotettuna ajanvirrassa. Ylävirralta lasketaan virtaa alas kohti loppupäämäärää kuohuissa, kivikoissa ja suvannoissa. Tokkopa Pakkalan runosäe ”ja kirkkaana päivä ja ilta” tässä ajassa ilman voimakasta omaa tahtoa ja päättäväisyyttä todeksi toteutuu.

 

Lavastuksen toimivuutta

Suomalainen rikkaus, metsä, saa lavasteratkaisun heijastumissa jatkuvan osansa: puuta kaatuu miljoonin kuutiometrein, maisema ja vesien rannat autioituvat puuttomiksi – köyhdytämme omalla tämän päivän tukkijoellamme maamme luontoa raiskaten ja sen tuhoten. Moottorisahat laulavat merikantojemme kauneudet kauheuksiksi, raiskioiksi.

Politiikan kasvot, julkisuuden monet tunnistettavat mielipidejohtajat kulkevat lavastefilmivyöryssä vuosikymmenet tukkijokemme uomat viitoittaen, nykypäivän ankeuteen johdattaen, yhteiskuntaratkaisut jopa viihdekin saavat todelliset, tyhjäkulttuuriset kasvonsa näyttämön lavasteissa. Vain poikkeuksellinen toisinajattelijako meidät miinaäkkijyrkkämäisine kyyttölehmälaumoineen herättäisi edes kysymään, olemmeko sittenkään oikealla suomalaisuuden tiellä.

 

Kansainvälisyyttä

Esityksen ilme myös kansainvälistyy hetkittäin, varsinkin sen liikekieli käy läpi kaiken mahdollisen jopa ihmiskunnan sivistyneisyyden vuosikymmenet: väliin teos tanhuta jynssähtelee aikansa suomalaiset vuosikymmenet kansantanhuin, muuntautuu sitten hauskan kekseliäästi länsityperään nopeutettuun tiputanssiin ja lehahtaa viimein sisäiseen itäiseen kukkaansa butomaisin ajatusleikein.

 1247113439_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Lahden kansanopiston Tukkijoella-esityksestä ylinnä väreilee intoa, voimaa, uskallusta, kykyä muuttaa yhteiskuntamme välinpitämättömyys: se leiskuu ja säteilee näyttämön kirkkaan elinvoimaisessa, uskottavassa, tuoretakuisessa näyttelijäilmaisussa koko esityksen vankistaen, värittäen, hauskuuttaen, yllättäenkin uskaliaisuudellaan. Irvokkuus ja pilkka ovat kokonaistoteutuksesta kaukana - nyt on suomalaisuuden tunnusmerkkien oikeutusten ja kyseenalaistamisen vuoropuhelu kyseessä, ja niin tehokkaasti, että esityksen jälkeen pohdinta suomalaisuuden, maailmankin tulevaisuudesta on taatusti käynnistynyt.

Sen todisti myös täpötäysi katsomo, joka valtavin kättentaputuksin ilmoitti tyytyväisyytensä taidenautintoonsa moneen kertaan esittäjät ramppiin kutsuen ja viimein ihan seisten kädet kuumiksi aplodeeraten.

1247113439_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Teuvo Pakkala: TUKKIJOELLA

Lahden kansanopiston teatterilinjan I -vuosikurssi.

Työryhmässä
Laura Halonen, Aino Jalonen, Markus Kaarto, Päivi Karhi, Terhi Kaunismäki, Ella Kähärä, Paavo Kääriäinen, Outi Lindström, Henna Länsipää, Emma Mattila, Nelli Ojapalo, Matti Pajulahti, Anniina Piiparinen, Manoel Pinto, Jonnakaisa Risto, Markus Saari, Juuso Timonen, Sanna Toivanen

Ohjaus Lassi Alhorinne (teatterikoulutuksen vastuuopettaja)
Koreografia Tanja Huotari ja buto-opetus Ken Mai
Musiikin harjoitus Ari Niskanen ja Inge-Maarit Rautiainen
Sello Aleksi Kaufmann

Esitykset Lahden Pikkuteatterissa osoitteessa Loviisankatu 8

ke 30.3. klo 19
pe 1.4. klo 19
la 2.4. klo 15
ke 6.4. klo 19
to 7.4. klo 12.30
pe 8.4. klo 12.30 ja klo 19
la 9.4. klo 15

ke 13.4. klo 19
to 14.4. klo 12.30
pe 15.4. klo 19
la 16.4. klo 13


Lippuvaraukset puh: (03) 878 10

http://teatterikoulutus.com/esitykset/tukkijoella.html