Kai Vaine ja Maija Rissanen              Kuva Lauri Rotko                                                                                                           

Lahden kaupunginteatterin Niskavuoren naiset vyöryy ja tanssahtelee musiikillisesti kuorrutettuna, melodramaattisena tulkintana teatterin upean mielikuvituksellisesti lavastetulla suurella näyttämöllä ja pyrkii tuomaan suomalaiseen agraariyhteiskuntajärjestykseen sijoittuvan, komeanjulistavan alkuperäistekstinsä tähän aikaan ohjaajansa Miika Murasen aivoituksin. Ajatus auttaa rahan, rakkauden ja vallan klassikkonäytelmä avautumaan tähän nettijunttipäivään Rajattomat-yhtyeen lauluvalikoimalla, juonikulkuun liittyvällä koreografialla, tekemällä nuorennusleikkaus Niskavuoren  ja koko kylän asujiin sekä ajansiirto 1950-luvulle on tervehdyttävän tuoretta ja kunnioitettavaa, uudistavaa teatteriajattelua.

Lahden esitys näyttää vain pieniltä osiltaan onnistuneen. Ennen muuta vahvan tekstin katoaminen niin usein taka-alalle esityksen tekotoiminnallisesti vauhditetussa menossa, liian monet lähes nuorisoseuranäyttämömäiset roolitulkinnat sekä näyttämöasemoinnin epäselvä tarkoituksenmukaisuus unohtavat tämän vahvan draaman ja sen dramatiikan keskeiset suuret kulminaatiot niin usein, että kokonaisuus vähintäänkin hämärtyy. Teoksen loppuratkaisu lähes identtisesti samalla tavalla kuin kolmekymmentä vuotta sitten Lahden Ammattikoulun näyttämöltä uuteen teatteritaloon siirrettynä ei oikein vakuuta lahtelaisuudistuksesta - kunnianteko se on vain Lahden kaupunginteatterin ohjelmiston tulkintahistorialle.

Juhani Tervapää -nimellä** kirjoitettu näytelmä oli ilmestyessään harvinainen uusanalyysi 30-luvun maaseutupitäjän valtayhteisöstä, sen heikkoluonteisista, tahdottomista suurtilojen isännistä ja heidän vahvaakin vahvemmista naisistaan. Suurtalon isännän intohimoinen rakastuminen kylän uuteen opettajattareen ja opettajan humanistinen elämänkatsomus sekoittavat täysin suomalaistalonpoikaisen järjestyksen. Tällä kohden Lahden esitys on ehkä kaikkein uskollisimmin tekstinhenkeen roolitettu: melkoisen kyseenalaisin miesvoimin aina keskeistä Niskavuoren Aarnea myöten, mutta sitäkin uljaammin naisroolitulkinnoin näytelmä saa voimakkaimmat tendenssinsä läpi tähän päiväänkin kiinnostavan ajatteluttavasti.

Mirja Räty luo Niskavuoren vanhanemännän matriarkaaliseksi, taloon, sen sukupolvien perinteisiin ja multaan ankkuroiduksi päättäväiseksi järkäleeksi. Hänen tulkintansa on piirretty levein karikatyyrivedoin selkeäksi, ymmärrettäväksi, ja siihen on saatu muutama sopivan ohut säie ihmisen inhimillisyyttä siteeksi. Mirja Rädyn vanhaemäntä edustaa päättävää, yhteiskuntaa ylläpitävää naisjärkeä tavalla, johon katsojan on helppo uskoa: roolin kannateltavaksi kirjoitettu niskavuorelainen perusnainen, hänen älynsä ja määrätietoisuutensa sekä oman hairahtuneen poikansa syrjäyttävä suvun ja sukujuurten säilyttäjänainen saa suorastaan makaaberin ilmiasun.

Elsa Saision nuoressa Martta-emännässä välittyy aikakausien naimakauppojen avioliittolaki karussa todellisuudessaan: rikkaan miniän etuasema suuren talon myötäjäisten oikeuttamana miniänä, on ajankuvan todellisuutta, elämän julkisivua, todelliset ihmissuhteet piilotettua, patoutunutta katkeruutta. Näyttelijän temperamenttisessa ilmaisussa koko draama räiskyy ja sähköistyy jos kohta myös koettelee uskottavuuttaan viimeisen näytöksen ylidramaattisissa reaktioissa. Saision laulutulkinnat ovat esityksen hienointa ja sävähdyttävintä musiikkia - esityksen uudistavinta tulkintatasoa.
 
Maija Rissasen kylän uusi opettajatar edustaa suomalaisen yhteiskunnan uusajattelua: naisen rajoittamattomasta vapaudesta päättää omista asioistaan, julistaa yleistä humanismia rahavaltaisessa herrat/palvelijat -yhteisössä. Tämä uusien aatteiden airut kyseenalaistaa kylän huhumaisen arkitodellisuuden sekä asenteellisuuden: näyttelijän ilmaisussa on riittävää itsetietoista varmuutta, mutta myös sensuellia herkkyyttä ja rakastettavuutta - kuva luonnonlapsimaisen raikkaasta, rakastuneesta uuden ajan naisesta ehdottomuudessaan ja rakkauden voimassaan vakuuttaa katsojan.

Kaikki muutkin näytelmän naisfiguurit lahtelaisesityksessä rakennetaan kirjailijan tekstin vaatimalla tendenssillä huolella katsojan ymmärrettäviksi - vain suurin tekorinnoin varustetun miesnäyttelijän esittämä juoruämmä Serafiinan toteutus tuntui pelkästään suomifilmimäiseltä turhalta puskateatteritempulta, johon edes Lahden kaupunginteatterilla ei pitäisi taidelaitoksena olla varaa (ohjaaja hoi), vaikka näyttelijä shownsa esittikin moitteettomasti.

Kai Vaine tuntui ulkonaiselta varreltaan sopivan modernilta Niskavuoren Aarnelta, joka ei alistu suvun sääntöihin, vaan ohjaa elämänsä muutokseen tunteittensa intohimojen mukaan. Draaman kannalta hänen uskottavuutensa kylän mahtimiehenä ei löytänyt luontevaa ilmaisua ja jäi katsojan arvailujen varaan.

Minna Välimäen lavastus osuvatunnelmaisine valoineen ja varjoineen lataa teatterin suurelle näyttämölavalle  komeaa kokonaiskuvaa suomalaisindentiteetistä: uljain metsämaisemin, toimivin mahtitalonäkymin, näppärin interiöörivaihdoin.

Äänen toisto toimi sekin nyt lähes moitteettomasti, paitsi huojuva äänen kohdistus yleismenon vauhdissa vielä takelteli: näyttelijäin täyttäessä lavan laidasta laitaan, katsomossa ei aina pystynyt erottelemaan, kuka monesta näyttelijästä milläkin hetkellä puhui, kun repliikki kaikui joko väärästä kaiuttimesta tai koko näyttämön laajuudella.

Koreografia nähdyssä esityksessä vielä etsi tarpeellisuuttaan. Alun turhanpitkät tanssahtelut jäivät motivoimattomiksi ja kovin teennäisrempseiksi. Samoin näytelmän tunnelmien väritys erilaisin liikunnallisin ryhmäliikkein haki vielä tarkoitustaan ja päämääräänsä. Symboliikaltaan lähes korkeuksiin saakka yllettiin jo hienosti oivalletun aviovuoteen ja äpärävuoteen samaistamisella: naisnäyttelijöiden Rajattomien ja einoleino-sanoituksen yhtyelaulutulkinta vuoteella koreografioineen rakentui koskettavaksi sisällölliseksi sanomaksi - aprikoin ohjaajan tarkoittaneen kokonaisuudessa tällaisten ilmaisukeinojen laajempaakin viljelemistä.
                          
Me lahtelaiset olemme saaneet kokea viime vuosikymmeninä määrältään niukan, mutta laadultaan sitäkin maittavamman annoksen Hella Wuolijoen näytelmädramatiikkaa: teatterinjohtaja Raija-Sinikka Rantalan 1984-1990 kutoman, unohtumattoman Wuolijoki-näytelmien sarjan, Kaisa Korhosen väkevän ja komeasti näytellyn Niskavuori-ohjauksen 2007 ja vielä samana vuonna Lahden kansanopiston mainion, tiiviinhienon Niskavuori-koosteen Jukka Keinosen ohjauksena. Tässä kaupungissa osaamme vaatia  Niskavuorilta ehkä liikaakin. Nyt esitettävä Lahden kaupunginteatterin Niskavuoren naiset -esitys jää vääjäämättä näkemiemme niskavuoritulkintojen varjoon.

Hella Wuolijoki istuu jo kaukana Euroopan pilvien reunoilla. Sieltä hän, suomalaisen dramaturgian, politiikan ja humanismin esitaistelijana hykertelee kyllä näytelmänsä tuoreelle musikaaliselle lahtelaisasulle, mutta kopauttelee ja heristelee keppiään päättävän toistuvasti olotilansa pilvikamaraan: enemmän, enemmän rohkeutta ja uudistusta teiltä kaipasin.
 
 
 
Hella Wuolijoki
NISKAVUOREN NAISET

OHJAUS JA SOVITUS Miika Muranen
MUSIIKIN SOVITUS Antti Vauramo
KOREOGRAFIA Reetta-Kaisa Iles ja Miika Muranen 
LAVASTUS Minna Välimäki
PUVUT Sanna Levo  VALOSUUNNITTELU Kari Laukkanen  ÄÄNISUUNNITTELU Kai Poutanen
ROOLEISSA
Markku Haussila, Jorma Helminen, Kai Kokko, Lumikki Kouki, Liisa Loponen, Maarit Peltomaa (vier.), Anna Pukkila (LAMK), Aki Raiskio, Maija Rissanen, Mirja Räty, Elsa Saisio, Kai Vaine, Anna Vihanto, Timo Välisaari
BÄNDI Martti Peippo ja Salli Rautiainen, Ruut Karhula, Joel Hulkkonen, Stella Kullström Lahden ammattikorkeakoulusta
LAPSIAVUSTAJAT (vuorottelevat) Elina Assiep, Aada Himanen,Venla Vihanto, Pinja Vuorinen
 
**http://www.naytelmat.fi/index.php?view=writer&id=160

http://lahenuutisia.net/blog/512270/parast-kevaist-lystii/

Esitysarvio kirjoitettu 18.1.2013 esitetyn ennakkonäytöksen perusteella.