Tanjalotta Räikkä ja Maruska Verona
Lahdessa Kullervon äiti muistuttaa monilta piirteiltään ja reaktioiltaan valtiovarainministeri Jutta Urpilaista. Onko uusin Kullervo-päivitys sittenkin symbolinen tarina kadotetusta, kostoa janoavasta, kansainvälisyyden orjuuttamasta Suomi-pojastamme ja poikaansa etsivästä Suomi-äidistä.
Sodan tuhovoima ja katkeruus luovat kostonelämänpiirin, jossa pelkkä tuho, murha, väkivallan revanssi ainoina elämämme täyttymyksinä tuntuvat oikeutetuilta tänäänkin. Kalevalan ja Aleksis Kiven Kullervo-näytelmän tapaan tuo alkukantainen veljessodan ihminen on aistivarainen, verenhimoinen eläin, jonka ainoa mahdollisuus säilyttää elämisensä oikeutus on todistaa se kostolla ja murhalla. Teatteri Vanha Jukon uutuudessa Kullervo käsitellään kaksijakoisesti: istutetaan tuon klassisen aiheen teemoja tähän päivään, rinnastetaan ja koetellaan pahuuden nykyilmiöitä ja aikamme tuntoja perheyhteisössä, usein tarkoituksellisesti pilaillen. Tunnemme katsomossa todella olevamme teatterinäytännössä, jossa näyttelijät antavat kaikkensa, jonka tekniikka toimii vuorenvarmasti, jossa tehosteet ja musiikkivinjetit maalauksellisen voimakkaina liimaavat esityksen täsmällisesti ja erehtymättömästi yksi yhteen ohjaajan ja työryhmän näkemykseen.
Mutta. Jukon katsomossa saamme äimistellä nyt äärimmilleen suurenneltua ja tarkoituksellisen ylimuodistettua teatteri-ilmaisua, henkilöhahmotelmien ja kuvaelmien suureellista paisuttelua. Kiven hienon runollinen kerronta alkaa jo lämpiön uhmakkaan komeasta äitiprologista, mutta teoksen edetessä tyrehtyy niukkuuteensa. Itse Kullervo-tarinaa pahuuden voimasta on näytelmässä jäljellä vain sadistisina siteinä. Lauri Maijalan kirjoittaman nykyperheen dialogin sisältö jää kovin ulosnäkyväksi pinnalliseksi perhekuvaksi, ja mikä harmittavinta, yhteiskunnalliselta kannanotoltaan jo vanhentuneen kliseiseksi keskiluokan illanistujaisrupatteludraamaksi: kalevalainen orjanmerkki on otsaan modifioitu hakaristiksi, gay- ja hinttiajattelu fraasitettu ja kuvitettu ilmeisesti huvitukseksemme ja esityksen komedialliseksi kevennykseksi, kuuluisa sukurutsatun siskon itsemurha pelkistyy sekin niin moneen kertaan viimevuosien nykyteattereissa nähdyksi vesiämpäriin hukuttautumiseksi…
Tanjalotta Räikkä tekee sen, mitä tällainen dualistinen teatteriajattelu vaatisi koko tekstiltä ja muiltakin rooleilta: tavoittaa ihmisenmaku kaiken kaaoksen läpikin. Räikkä tulkitsee ulkonaisesti ruumiinrakenteeltaan kummajaiseksi muokatusta äitihahmostaan inhimillisen, vaikuttavan ja jykevän naiskuvan, äidinrakkautensa, herkkyytensä ja käskyvoimansa niin väkevästi, että ulkokohtainen teatraalisuus häipyy hetkessä ja Kullervon tarinaan alkaa tulla ihmistuntoja, oikeaa verta ja lihaa. Se elämän ilo ja äitiyden voima, jota kalevalainen ja kivimäinen Kullervo sittenkin antaa epiikkana katsojalle, suorastaan hehkuu, lämmittää ja vakuuttaa uskottavuudellaan tässä äiti-tulkinnassa katsomoon saakka. Äidin epäonnistunutta lastaan viimeiseen hengenvetoonsa puolustava ja ylistävä voima kohoaa tämän Jukon Kullervon vaikuttavimmaksi teemaksi.
Tottakai taitava näyttelijäryhmä osaa tavoittaa groteskin tragedian kontrastiksi ripauksen hyvänmielen tunnetta ja komediallisuutta, kuten auvoisen perhe-illan mairean hellyttävän tunnelman tai taidon laulaa muutamat tutut ja uudetkin melodiansa niin sydänlämpöisen kauniisti, että maailman pahuus hetkeksi käväisee tipotiessään ja katsoja avautuu sietämään uusia, entistäkin kostonhimoisempia julmuuksia. Niin Sakari Tuominen Kalervona kuin Maruska Verona Ainikkina täydentävät äidin luomaa ja dominoivaa kodinonnen itsetarkoituksellisuutta, tosin torsomaisen murkkuikäiseltä tuntuva Ainikki paasaa liian pitkän vessamonologin ja Kalervon linnunpönttökotikohtauksen huumori on vain kovin keinotekoista showta. Erni Kask tulkitsee näytelmän allegorisen Kullervo-osan tekstin – hän on tämänpäivän perheen kadonnut lammas, joka vuosien jälkeen löytää kotiinsa, nyt paholaisenmuotoisena, englantia puhuvana, laskelmoivana hienostomiehenä, aktiakrobaattina transseksuaalisine höysteineen: harmiksemme Kullervon puheesta, varsinkaan englanninkielisestä, ei saa aina selvää. Kaikkiaan näytelmän huvittavuus on vielä raakileena tekijöiden korvien välissä ja katsomoon sen sävy välittyy kapeana teekkarihuumorina.
Teatterien Vanha Juko, Telakka ja Rakvere Teater kansainvälisenä yhteistyönä valmistunut Kullervo on kokemistani kahdesta yhteisproduktioista omituisuudessaankin onnistuneempi ja kiinnostavampi. Se toteuttaa teatterilliset ajatuksensa tekstinä, näyttelijätyönä ja koko teatterikoneistona heittäytyen tulkintaansa täysillä: rohkea tekotapa näkyy tuloksesta ja herättää vilpitöntä kunnioitusta. Paljon, paljon pidemmälle pohdittua Kullervon uustulemista jäin kuitenkin kaipaamaan.
Kullervo
Alkuperäiskäsikirjoitus Aleksis Kivi Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala Ohjaajan assistentti Katariina Havukainen Lavastus Perttu Sinervo
Rooleissa Erni Kask, Tanjalotta Räikkä, Sakari Tuominen ja Maruska Verona
Tuotanto Teatteri Vanha Juko, Teatteri Telakka ja Rakvere Teater
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.