Matleena Kuusniemi ja Pirjo Määttä                                                      Kuva Stefan Bremer                                                                         

Sofi Oksasen Kun Kyyhkyset katosivat, kirjailijan itsensä dramatisoima liki kolmetuntinen esitys, ajatteluttaa omalaatuisella, kokeellisella estetiikallaan ja teatterinäkemyksellään.

Yhteiskunnan pyörteissä pieni ihminen katoaa

Sodan ja totalitarismin Viro, sen yhteiskunta ja ihmiset - 1940-luvun natsimiehitykset ja pitkä neuvostomiehitys aina 1960-luvun alkuun saakka - on Sofi Oksasen kirjan katkeransuolainen, rakkaudenjanoinen, julmuuksista, pelosta ja ahdistuksesta kertova kirja, pyörryttävä suorastaan. Sama symbolinen pyörre näytelmäversion lavastuksessa toimii tunnelman tihentäjänä ja sitojana: teatterilava pyörii koko ajan. Sen lavastuskokonaisuudessa on useita korkeustasoja ja interiöörejä, erilaisia visuaalisia ajatusvinjenttejä heijastellaan loputtomasti, tekstitys eestiksi ja englanniksi välähtelee näyttämökuvan laidasta toiseen hetkeksikään pysähtymättä. Visuaalinen kokonaisuus tuntuu jonkinlaiselta hellittämättömältä, suurkaupunkimaiselta, uhkaavalta, jatkuvalta ulkoiselta sykkeeltä, joka silmien ja korvien täydeltä valtaa esityksen: romaanin hiljaiset hetket, romaanin viiltävä sisältö, sisäinen pohdinta puuttuu. Esitys kärjistyy näytelmän lopussa kuin elokuvalliseksi visuaaliseksi ja ilmaisulliseksi kaaokseksi. Esitysmuotona valtavasti tekniikkaa vaativa toteutus sopii aikaamme, elokuvan, television ja netin koti-ilmapiiriin ehkä liian tutusti: ihmisen osuutta tulkinnasta jäin odottamaan. 

Lukuromaanin kahleissa

Esitystä vaivaa ja sen puuduttaa eräänlainen pakkomielle paasata lähes koko 365-sivuinen romaani sanasta sanaan, vaikka itse teos vaatii jo romaanina lyhyen, sähkösanomaisen lauserakenteensa tajunnanvirrassa pisteittensä väliin lukijansa hengittävää ja pysähtyvää ajattelua. Nyt taukoja, hengittämisen mahdollisuutta teatterikatsojalle ei anneta, vaan tekstiä, sanoja tulee tolkuttomasti, konemaisen analysoimattomasti ja niin kovin kirjallisen papatuksen tuntuisesti. En epäile, etteikö se ole näytelmäntekijöiden tarkoitus, tällainen uusilöytöinen teatteriestetiikka, mutta kokijan kannalta ilmaisutaito näillä taiteilijavoimilla ei riitä dialogitasolla kontrasteihin, joita sisältö vaatisi. Tarina ei siksi toimi.

Hyvän dramaturgian pikkuesimerkit

Dramaturgia muuttaa taitavasti päähenkilön ammatin toimittajasta valokuvaajaksi: teatterillisesti se tuo propagandateeman paremmin tämänpäivän hektisen ihmisen ymmärrettäväksi, joskin alkuperäisteoksen tunnelma kirjoituskoneen ja sairaan vaimon tuottamasta koti-ilmapiirin jännitteestä, häiriöistä tekstin synnyttämiseksi, katoaa. Kirjan kahden aikakauden edestakaisin pomppivan tarinan Oksanen on vaihtanut  näytelmään kronologiseksi, paremmin katsojan seurattavaksi.

Kiehtova teatterimusiikki - volyymisäätö kateissa

Parhainta esityksessä on teoksen läpisävelletty Maija Kaunismaan musiikki, jota koko esityksen näkyvillä oleva taitava orkesteri solisteineen tulkitsee tyylillä, tiivistäen ja korostaen tarinan sävyjä, nousuja ja laskuja. Sävelteoksesta suomalaiskorvaan erottuva hetkittäinen sanoitus on lainattu tunnistettavan tutuista arkiviisuista, iskelmistä, maittemme yhteisestä maammelaulustakin, mutta muuten tuoreet melodiat sekä sävellyksen tulkinta maistuvat onnistuneelta teatterimusiikilta, jonka tunnoissa katsojan on helppo projisoida ja sijoittaa tapahtumat näytelmän tapahtuma-ajankohtiin. Musiikin volyymisäätely ei tosin ollut ihan kohdallaan: liian usein musiikki peitti näyttämöpuheen.

Näyttelijätyön epätasaisuutta

Henkilögalleriasta Matleena Kuusniemen luoma Juudit elää omatuntoomme saakka sisäistyneenä, inhimillisessä riemussaan ja laskelmoinnissaankin, elämänvoimaisena, uskottavana rooliluomuksena ja kantaa ratkaisevasti koko näytelmän teemaa valheen ja petoksen oikeutuksesta ja merkityksestä yksilön hengissäpysymiseksi totalitaarisessa yhteiskunnassa. Pirjo Määttä luo hauskan Gerdan, joka iloisuudellaan ja huolettomuudellaan valaa realismia selvitä natsikavaljeerien maailmassa. Antti Luusuaniemi Hellmuth Hertzinä näyttelee sopivan kiihkottomasti natsiupseerinsa ja Jukka-Pekka Palon Mentzel alleviivaa taitavasti natsismin pirullista ylivoimaa hahmotelmansa julkiasulla. Teatteritaivaaltamme löytyy tuskin toista Timo Tuomisen veroista suomenkielen virtuoosia puhumaan nopeutetulla tempolla, miltei hengittämättömältä tuntuvalla tekniikalla - harvinainen ilmaisutaito istuu ohjaajan tulkintaestetiikkaan. Sen sijaan Tuominen opportunisti Edgarina ei löydä suuresta keskeisestä roolityöstään kuin kavalasti hymyilevän paholaismaisen, ulkokohtaisen niljakkuuden: hänen näyttelemisensä yksitasoisuus on liian näkyvää ja pinnallista. Samanlaista ilmaisuniukkuutta on Janne Hyytiäisen Roland-tulkinnassa, jonka roolianalyysille ohjaaja on antanut pelkästään rähjäävämäisen puhesävyn ja äänenkäytön sekä karsinut hahmosta herkkyyden ja sisäiset ulottuvuudet.

Hyvälle, ajatteluttavalle romaanille olisin suonut dramaturgisesti reippaasti alkuperäistekstiä karsivamman ja temaattisesti selkeämmän, ohjauksellisesti keskittyneemmän ja ihmismieltä syväluotaavamman sekä roolitukseltaan nähtyä huomattavasti uudistavamman, osaavamman teatteritulkinnan. Sen Oksasen hieno romaani ansaitsisi.

 

Suomen Kansallisteatteri

Kun kyyhkyset katosivat

Teksti ja dramatisointi Sofi Oksanen  Ohjaus Raila Leppäkoski  Lavastus ja puvut Karmo Mende  Musiikki Maija Kaunismaa  Rooleissa Antti Luusuaniemi Jani Karvinen Jouko Keskinen Jukka-Pekka Palo Pirjo Määttä Sari Puumalainen Timo Tuominen Janne Hyytiäinen, Matleena Kuusniemi.

Arvio kirjoitettu  1.2.2014 esityksestä.

http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/kun-kyyhkyset-katosivat/

Yksi lahtelaisten lähiteattereista on Suomen Kansallisteatteri. Helppo ja vaivaton tunnin junamatka Lahdesta Helsinkiin, reilu sadan metrin kävely asemalta ja jo astut Kansallisteatterin portaita.