Eeva-Kirsti Komulaisen ja Mikko Perkolan puolitoistavuotta sitten ilmoille lehahtanut Aina joskus sattuu -teatteriesitys sytytti silloin heti tuoreeltaan sydämellisyydellään, Sirkka Turkan huumoria viljelevällä elämänviisaudellaan. Totesin silloin sen myös teatterillisesti merkittäväksi taiteelliseksi aluevaltaussaavutukseksi Lahdessa.  En voinut silloin ensi-illassa aavistaa, että tuolle hurmaavalle nautinnolle kertyisi 89 esitystä ja 4500 katsojaa. http://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2012/09/aina-joskus-sattuu

Eilen oli vuorossa toinen antelias ajatusten, muistojen, laulujen ja musiikin herkkutarjotin Sirkka Turkan proosarunojen täyttäessä valtaosan sanottavasta: nuo elämän yksinkertaisia totuuksia ja moninkertaisia mielikuvituksen maailmoita paljastavat mietelmäiset, sananlaskumaiset, mutta niin tavallisen puheen muotoiset ajatukset antoivat elämänviisaan rungon kokonaisuudelle.

"Elämä on tunneli, ei muuta. Jokaiselle on annettu oma pikku tunneli, se täytyy juosta läpi ja lujaa, henkensä edestä."

Runot esitysmateriaalina saivat teatterillisesti entistä säkenöivämmän, metsäpuron raikkaan ja päivänsäteisen lämpimän tulkintakokonaisuuden. Hykerryimme ja ihastuimme koko täpötäysi kaksisataapäinen salillinen: vain nuo kaksi ihmistä, runot ja niiden ajatukset, lähestositarinat, sadut - sana, laulu ja säestys - ja niin aukesi koko lapsuutemme tähän ja nyt tutun tuttuna, auvoisena ihanuutena.

Sirkka Turkan ajatuskammioihin pääsimme hetkessä sinuiksi, niin vallatonta, lapsellisen raikasta taiteilijaduon tulkinta oli. Ajatukset tarttuivat meihin, syleilivät, lämmittivät ja voi miten usein ihan mahantäydeltä naurattivat. Pienten surujemme kasvumullasta kukkivat nyt huumorin kukat. Tämänkertainen kooste oli kaihoisan muisteleva, lapsuusaikoja ja tietenkin ryydiksi sirkkaturkkamaiseen tapaan koiria, hevosia, puita ja luonnon ihmeitä meille riemulla, vapauttavalla mielikuvituksella tarjoileva.

Kuva  Kari Junnikkala

"vaikea on uskoa, että joskus on pyörtynyt aamuhartausrivissä, alkanut oksentaa älyttömästi ruokatunnilla, kun oli pakko syödä kauravelliä vaikka naapuripulpetin pojan nenästä roikku ihan kauhea räkä. mutta itse sitä on istunut hiekkakasalla, joka levisi ympärillä kuin maailmankaikkeus, odottanut että tulis lopulta joku aikuinen ja veis veteen pulikoimaan. itse omistanut kerran rakkaimmat lelunsa, kolme puuhevosta, isä, äiti ja varsa. itse sitä varasti omenat, laski perseellään kallioita vaikka ei olisi saanut."

Eeva-Kirstin välitön ja valoisa, rennon mutkaton olemus sekä Mikon taikuus saada sävelet soimaan viola da gambasta, lehmänkellosta, kattilasta ja ihan kaikista paikalla olleista esineistä sekä esiintyjien komiikka ovat unohtumatonta koettavaa. Taiteilijaimme yhteismusisointi oli entisestään kypsempää - Eeva-Kirsti matalalla altolla, kitaralla ja ukulelella ja Mikko pehmeällä kauniilla baritonisella tenorilla, viola da gamballa, kilkuttimilla ja kalkuttimilla, molemmat äänissä ja erikseen lauluja säestäen: Lapsoset ketterät kotihaasta, Heijastus, Ystävän laulu, Lapsuuden pihapuu, Muista minua saivat mitä liikkuttavimmat tulkintansa runojen lomassa. Näin yleisörivien huulten yhtyvän tuttuihin sanoihin, kyynelten putoilevan, yhden kuivasin omalta poskeltanikin, muistojen ja lämmintunnelmaisen teatterielämyksen sinetiksi.

(Kuvien tekstilainaukset esityksestä, Sirkka Turkan Runokokoelmasta  Yö aukeaa kuin vilja 1978).

Lahden kaupunginteatteri  Taivas on takki

Tekstit Sirkka Turkan runokokoelmista   Käsikirjoitus ja ohjaus Eeva-Kirsti Komulainen 

Esitys Eeva-Kirsti Komulainen ja Mikko Perkola   Lavastus Kari Junnikkala

Ensiesitys Harjula-salissa 4.2.2014

http://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/produktio/60/Taivas%20on%20takki