Hämeenlinnan Taidemuseo on suomalaisen taiteen museosuosikkini. Sinne pistäytyminen vähintään aina silloin kun elonkulun askelet edes vähänkin sivuavat Hämeenlinnaa on jo suoranainen kulttuurinen velvollisuus.
Viikko sitten sen Lohrmannin makasiiniin valmistui suomalaisen modernin taiteen näyttely. Sen kaikki teokset on valittu Hämeenlinnan taidemuseon omasta tuhansien teosten laajasta kokoelmasta. Taideteosten laatu, taso ja mielenkiintoisuus on suomalaista taideaarteistoa upeimmillaan ja herkimmillään.
Alvar Cawén, Lukevat tytöt, 1917, Hämeenlinnan Taidemuseo, kuva Reima Määttänen
Näyttelyn hurmaavissa avajaisissa
Posetiivari vääntää kampeaan, iloinen tiiluliiilulii-musiikki kuuloaistit täyttäen pauhaa kansan jo tungeksiessa vilkkaasti yhä suurenevammaksi viimein arviolta reilun sadan ihmisen joukoksi muodostaen puolikaaren museon suuren alasalin permannolle. Odotuksen tuntee ja sen vaistoaa hillitystä, taukoamattomasta laajasta puheensorinasta, joka kilvoittelee posetiivarin nopearytmisten ja läpitunkevien tiluliuden läpi. Seuratessani kiitettävän vapaasti pukeutuneiden, eri-ikäisten ihmisten toistensa kohtaamisia ja kättelyitä sekä koko joukon katseiden kääntymistä vieressä olevaan maistiaispöytään pikkumaljoineen tajuan, miten pöydän silmille lähettämä kutsu kertoo, että kohta sen antimista muutama vakiovieras sen useaan kertaan kierrettyään on saava palkakseen kielenkantansa vilkkaammaksi ja äänekkäämpään käyntiin omalle taidetuntemukselleen. Yleisöpiiristä erotan kaksi naista, museonjohtaja Taina Lammassaaren, joka jo lähenee mikrofonia avatakseen pian näyttelyn ja hänen takaansa näyttelyn kokoajan, amanuenssi Maria Laineen kasvot.
Kun taiteen modernismiksi kutsuttu ajanjakso rantautui Suomeen 1900-luvun alkuvuosikymmenellä, kansanjuhlissa, markkinoilla ja tapahtumissa sai kuulla ihmelaitteesta posetiivarin ympäri Euroopan tuottamaa musiikkia.
Tunnelman äkkimuutokseksi ilmapiiri vaihtuu posetiivimusiikin pysähtymiseen, yleisökin hiljenee ja kaiuttimista alamme kuulla ja ajatuksellamme seurata Taina Lammassaaren mojovan, perusteellisen ja ymmärrettävän tervetuliaispuheen, jossa hän kuvailee meille, miten tällainen näyttely on vähintään vuoden pituinen suurtyö alun ideasta teosten valintoihin, niiden kunnostukseen näyttelykuntoisiksi ja viimein monenlaiseen kokeiluun teosten parhaimmasta ripustuspaikasta ja rinnakkaisteosten sopivuudesta toisiinsa - moninaisista asioista ja järjestelyistä ennen kuin näyttely viimein on valmis yleisölle koettavaksi. Muutama detalji jää hataramuistiseen mieleeni heti: Hämeenlinnan taidemuseon 7000 työstä on valikoitunut näyttelyyn vain pari prosenttia, 150 työtä lähes seitsemältäkymmeneltä taiteilijalta. Kaikkein vaikuttavimpana pidän Lammassaaren tapaa puhua museostaan niin sydämellisen lämpimästi, hänen erinomaista puhetaitoaan, sen selkeyttä ja ymmärrettävyyttä, joka innostaa myös kuuijansa asiaan. Ihailen Taina Lammassaaren näitä ominaisuuksia, jotka oman kotikaupunkini ja monen muunkin taidelaitoksen näyttelyiden avajaistilaisuuksissa yleensä ovat olleet enemmän tai vähemmän epäonnistuneita.
Omassa puheenvuorossaan Maria Laine antaa meille pohdittavaksi ajatuksensa siitä, mitä oikein on Suomen moderni taide, miten hän ja taidetutkimus ovat sen ilmiöt, sen ajankohdan rajanneet ja mitä kaikkea näyttelyn kokoajan mielestä voidaan sanoa kuuluvan tähän 1900-luvun alusta alkavalle ja 1950-luvulle jatkuneelle taiteen aikakaudelle. Hän toivottaa yleisön siirtymään teoksia tarkastelemaan ja niin käynnistyy ensin posetiivin tilulilumusiikki uudelleen, heti perään pöytätarjoilukierrokset ja pian yleisö ajautuu omiin ryhmiinsä, hakeutuu omiin intresseihinsä mittavan näyttelyn kahden suuren näyttelykerroksen laajoihin saleihin.
Tietenkin löydämme avajaiskävijöistä tuttaviamme, joiden vartavasten tiedämme kaupungin taidenäyttelyissä aina löytyvän, samoin monet hienot teokset ja omat mielitaiteilijamme. Pysähdymme niiden ääreen väliin toviksi, toisinaan pitkäksikin aikaa ja usein palaamme jonkin teoksen äärelle uudelleen sen vaikuttavuuden pysähdyttäessä ajantajumme.
Puolitoistatuntiseen tapahtumaan liittyy vielä keskusteluja niin museonjohdon kuin museohenkilökunnan kanssa ja keskusteluja ventovieraittenkin kanssa teoksista ja niiden erilaisista yksityiskohdista ja vaikutelmista.
Taide uudistamassa yhteiskuntaa
Aina nykyisinkin kun sanomme moderni tai puhumme käsitteellä moderni taide, ymmärrämme sanan pyrkimykseksi uudistaa ja kapinoida vallalla olevaa käytäntöä, tyyliä tai järjestelmää.
Niinpä maalaustaiteessakin 1900-luvun alun vuosikymmenten suurten yhteiskunnallisten mullistusten maailmassa ja Suomessa eli myös taide suurta murroskautta. Uudet modernismin tuulet puhalsivat ympäri Eurooppaa. Suomessakin puhuttiin värin ja muodon murroksesta, puhtaasta väripaletista, ekspressionismista, kubismista ja surrealismista, abstraktista ilmaisusta yleensä. Mikään yhtenäinen maalaustaiteen laji enempää tyylillään kuin ilmaisullaankaan ei ole modernia, mutta sen lähtökohta ajatella toisin, maalata vastalause tai kapinoida ja tehdä täydellinen muutos omalle ilmaisulle, tuoda kansainvälisiä suuntauksia suomalaiseen taiteeseen tai vallitsevalle taidetendenssille on modernismille ominaista.
Muutamin näyttelyn kuvin yritän lopuksi näyttää oman seurueeni mielivalintoja valtaisan näyttelykokonaisuuden teoksista. Valintoina ne edustavat tavallaan juuri modernismin ajattomuutta, ja suuntauksen synnyttäneen yhä mieltä kiinnostavia ja meihin syvästi vaikuttavia taideteoksia. Teokset on Lahen uutisia varten kuvannut Reima Määttänen.
TUUSULA KEVÄTTALVELLA 1911
Pekka Halosen (1865-1933), yhden merkittävän suomalaisen kultakauden taiteilijan suomalaisten tuntemat kansan, lumisten metsien ja yleensä luonnon kuvaukset saivat vuosisadan alun pariisilaistunnelmien tuomia impressionistisia sävyjä, joissa hetken tunnelma nyt kosketti herkkyydellä ja Haloselle poikkeavalla kuulaudella ja värikkyydellä. Myöhemmin Halonen taas palasi samoihin, tunnettuihin murrettuihin, harmaanruskeisiin, harmonisiin sävyihin.
TANSSIJATAR 1912
Wilho Sjöström (1873-1944) on yksi tunnetuimpia realismia käyttävä taidemaalarimme, jonka jäljiltä on useita julkisuuden suomalaisikoneita (mm. marsalkka Mannerheim) ikuistettu maalauksina. Hänellä oli myös kykyä jatkuvasti uusia ilmaisuaan ja modernismin alkuvuosikymmenellä yhtenä ensimmäisistä suomalaisista taidemaalareista käyttää kansainvälisten pariisilaissuuntausten mukaan puhtaita, kirkkaita värejä töissään. Impressionismissa tekniikat ja säännöt ovat toisarvoisia, sen sijaan hetken vaikutelma on teoksen tärkein taiteellinen saavutus.
NAISIA RANNALLA 1923
Santeri Salokivi (1886-1940) on toinen taidemaalareittemme kansainvälisen impressionismin oivallinen edustaja. Hänen merenrantojen kesiensä Suomesta ja ulkomailta välittämät kuvansa näyttävät, miten taitavasti valo ja valöörit luovat taiteilijan ilmaisussa omaperäisen hienoa tunnelmaa.
LAMMASPAIMEN 1925
Martti Ranttila (18977-1963) on yksi suomalaisen maalaustaiteen hienosävyisimpiä taidemaalareita. Hän ja hänen ajattomat työnsä useissa hämeenlinnalaisnäyttelyissä ovat olleet aina näyttelyn kohokohtia ja oikeuttaisivat hänet nimitettäväksi Hämeenlinnan Taidemuseon nimikkotaiteilijaksi. Ranttilan töissä on usein arkiset asiat luotu upeaksi muotokieleksi, joka viestii suurelle taiteelle piirteenomaista omaperäistä herkkyyttä - sivellintekniikka siitä on kuin kadonnut tunnistamattomaksi, vain selittämättömän vaikuttava maaginen tunnelma tavoittaa katsojan. Ranttilaa ja hänen kuviaan ei tarvitse sijoittaa mihinkään modernismin ismiin, hän on jäljittelemätön suvereeni Ranttila.
MANDOLIININSOITTAJATAR 1934
Sam Vanni (1908-1992) on Suomen modernin taiteen muodon ja sen vaikuttavuuden mestari. Hän on yhtälailla kubistisen kuin erityisesti abstraktin ilmaisun taituri, tutkija ja ilmaisun kehittäjä ja opettaja maassamme sekä tunnustettu kansainvälinen alansa pioneeri..Hän kehitteli abstraktia ilmaisuaan jo 1930-luvulta alkaen viimeisiin töihinsä saakka. Vannin menestyksekäs taiteilijaura, akateemikon ja opettajan tehtävä nousivat arvoonsa vielä tämän modernismikatsauksen jälkeen 1970-1980 -luvuilla.
NAISEN MUOTOKUVA 1950
Veikko Marttisen (1917-2003) työ näyttelyn seinällä vavahdutti vaikuttavalla sommitelmallaan ja väreillään. Aiheensa hahmon tuomalla tunnelmalla se miltei pysähdytti itseään katsomaan. Siitä henkii jotakin hyvin mystistä, ortodoksista ja myös kiinalais-itämaista tunnelmaa. Se on kuin henkinen ja ajatuksellisesti sovitteleva aito kansainvälinen teos Suomen taiteen modernismikavalkadin kruunuksi.
Näyttely kokonaisuudessaan kertoo ja todistaa meille, miten sivellin ja taiteilija ovat olleet ja ovat edelleen tärkein ajatustemme, luontomme ja elämänpiirimme kuvaaja ja tallentaja. Yhteiskunnallisten muutosten ja niiden mukanaan tuomien kulttuuristen tuulien uudistuksissa taiteen airuttehtävä on jättää pysyvä muistijälki menneisyydestämme.
Valitettavasti ylläkuvatussa öljyväritöiden valikoimassa ei ole yhtään naistaiteilijan työtä. Tosin he vielä suomalaismodernismin aikana olivat pieni vähemmistö suomalaistaiteilijoista, mutta heidän osuutensa modernin ilmaisun rohkeina kokeilijoina oli miestaiteilijoita paljon merkittävämpi: onneksi Hämeenlnnan Taidemuseon Ester Heleniuksen taiteen näyttely 10.6. - 2.10.2016 korvaa osaltaan puutteen artikkkelistani.
Engelin makasiini
Vähintään shokeeraavan myönteinen yllätys on näyttelyn avajaisten jälkeen pistäytyä tunniksi toisessa hienossa taidekokonaisuudessa museon vanhimmassa näyttelyrakennuksessa.
Sen avarat, valoisat kaksi laajaa kerrosta oli annettu tämän päivän taiteelle, neljälle nuorelle 2010-luvun vastavalmistuneelle taiteilijalle ja heidän töilleen. Kontrastina juuri näkemäämme nämä suomalaisen taidekorkeakoulun kasvatit ovat maalanneet pääosin levein siveltimin mielikuvituksellisen moni-ilmeistä, uudenlaisen tuoretta, innostavaa ja selkeää uutta taidetta. Teokset ovat kookkaita, suurin on kokonainen korkea huone siveltimin taiteiltuna ja yksi hämmentävän havaintopsykologisen point-ilmaisun teos peräti yli viiden metrin pituinen ja kolme metriä korkean seinän täyttävä työ.
En aio lukijaani enempää viivyttää tällä jo 8.5.16 päättyvällä näyttelyllä, joka avaralla ilmeellään ja ripustuksellaan, tekijöidensä teosten hienolla rinnakkaisuudella ja sivellinvetojensa rosoisillakin sekä tarkkaosoitteisilla jäljillään viestii ajastamme positiivisesti ja tulevaisuudenuskoisen onnistuneesti.
Näyttely todistaa myös Hämeenlinnan Taidemuseon ainutlaatuiseksi taiteen esittelemisen ykköspaikaksi maassamme antamalle nuorille taiteilijoillemme mahdollisuuden osoittaa koko museon täydeltä missä mennään - ja he sen todella osaavat komeasti näyttää.
Hautamäki - Havia - Lehtonen - Somervuori
26.2.-8.5.2016
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.