Teatterifestarit%202016%20d.jpg

Jos Lahdesta jotakin innostavaa ja mukaan vietävää haluaisin vieraillemme, itselleni ja koko maailmalle säilyttää ja näyttää, niin sellainen on Lahden kansanopiston teatterifestarit. Kun yhdessä päivässä aikoo kokea teatteritaidetta kaksikymmentä esitystä, tuntuu ajatus ennen tapahtumaa jo uuvuttavan mahdottomalta. Mutta kun ne sitten on urakoinut ja nähnyt kaikki parikymmentä täysin omaperäistä, spontaanihenkistä ja inspiroivaa kokemustuokiota, on niin virkistynyt, innostunut ja täydellisesti rakastunut näihin kansanopiston omiin taiteilijoihin ja koko heidän joka vuosi uudistuvaan teatterikieleensä.

 

Ennenkaikkea jälleen ihailen, miten runsaan sadanvuoden ikäisen kulttuuri-ikonin, Kansanopiston, paksujen kiviseinien uumenisista tiloista eri festarikeväinä löytyy aina uusia teatteriareenoita: tänä vuonna puistosta kaksi erilaista ihastuttavaa luontoareenaa, piharakennuksista toisen kulkukäytävän terassi sekä yksi autotalleista, talon sisäänkäynnistä kolme miltei Harjukadun vilkasliikenteisessä auto- ja ihmishyörinässä tapahtuvaa esitystä, myös mahtavassa talon paraatisisääntulossa, sen ikiaikaisen puun oksistossa puhuttiin tänä vuonna suuria elämäntotuuksia, luokkahuoneiden hurjia telttatunnelmia ja kellarikerroksen saunanlöylyn hengensalpaavaa kuumuutta, tupakkakatoksen taidefilosofiaa ja niin monella tavoin uudistettua teatteriajatuksellista ilmaisua, että runsaus syleilee meitä vieläkin tuolla yli kuuden tunnin kokemusannilla. Ei tällaisia esitystiloja voi löytää laitosteattereista, ja miten tehokkaita, lumoavia ja vastustamattoman mielikuvituksellisia ne ovatkaan!

 

Ihailen myös sitä organisaatiota, joksi tämä taiteilijajoukko vahvistettuna entisten opiskelijoiden apuohjauksin ja palveluin yltää. Pieni aistikas tuloaula on festarien alkajaisiksi äärimmillään katsojayleisöä, joka ihmettelee, mihin viidestä ilmoitustaulun vaihtoehtoryhmästä he ensin haluaisivat mukaan näytöksiä kokemaan. Pian ensitunnin jälkeen heille aukeaa, miten sujuvasti kaikki toimiikin: ilmoittautuneet huudetaan ryhmien nimellä kokoon ja heidät johdatetaan ensimmäiseen esityspaikkaan. Samanaikaisesti lähes samat henkilöt omilla vuoroillaan toimivat myös kahvila-ruokalan erinomaisina tarjoilijoina, keittäjinä ja kokkeina sekä festaritoimiston käytännön ohjelmajärjestelijöinä. Koko pitkä päivä sujuu taiteilijoilta eri tehtävissä vuorotellen varsin luontevasti, ammattimaisesti ja sympaattisesti. Niin ja ne perinteiset arpajaiset, joissa melkein jokainen arpa voittaa, jatkuvat koko päivän ja niistä kuullut yleisön voitonkiljahdukset ylittävät muun yleisön puheensorinan. Karnevaalitunnelmaa riittää.

 

Samalla kun ihailen koko ensemblen jäsenten tyylillisesti omaperäistä taitavaa heittäytymistä omaan ohjelmaansa, teatterifriikkiminäni on pakko vielä muistella muutamaa noista esitystuokioista ihastunein, kunnioittavin ajatuksin:

 

Teatterifestarit%202016%20c.jpg

 

Laulutunti naismusiikinopettajan (Kalle Kurikkala) vetämänä oli todellinen valmis sanomallinen, hauskuudellisuuden ja teatterillisen monipuolisuuden sekä yleisön mukaantempaamisen täysosuma. Tapa selvittää pojaksi ja tytöksi kasvaminen ja kasvattaminen, sen ongelmavyyhti oli niin hulvattoman hauska, puhuttelevasti asiaan paneutunut ja komea teatterityö, jollaista katsojana vain harvoin saa kokea ja siinä vielä aktiivisena osapuolena mukana olla.

 

Entä kun yleisö on päässyt esiripun taakse, tuonne näyttämölle, missä katsojalle avautuu näyttämön tekninen arki ylös taivaisiin 237 sentin korkeudessa olevalle varastoparvekkeelle, josta roikkuu erilaista teatterirekvisiittaa tekojäseniä, reisiä ja vartaloita ja jonka kaiteelle tähyää esittäjä (Hilma Kotkaniemi) trapetsitaiteilija-asussaan ensin yleisöä tunnustellen, tanssienkin, sitten yleisöltä esitysaiheitaan tiedustellen ja viimein rohkaistuen uskallukseensa, vapisten ja pelosta täristen toteuttaa ajatuksensa voittaa tuo 237 korkeus. Siellä hän nyt horjuu meidän katsojien yläpuolella ja on tipahtaa sekä lipsahtaa moneen kertaan alas, kunnes sitten uskallus on taitoakin suurempi ja hän syöksyy huimapäänä suoraan yleisön eteen lattialle matolle mätkähtäen. Mikä verraton tunnelman aitous, sen paisutus ja sen tiheys onkaan saavutettavissa yhden taitavan esittäjän johdattelemana - todellinen itsensä ylittämisen suurteko. Hurjaa ja viehättävän ainutlaatuista teatteria!

 

Kaksi balettista ilmaisukokonaisuutta jäi muistikuviin suurenmoisina tilankäsittelyn toteutuksina. Ensiksi me suuren juhlasalin pikkunurkkaan ahdettu yleisö saamme katsella punaista lankaa, joka kulkee hämähäkinseittiä paljon epämääräisemmin risteillen kaikkialla lähellä salin korkeaa kattoa ja sitten notkea keho (Arttu Soilumo) tuon punaisen lankakerän löydettyään alkaa tanssin sen kanssa kerää korkeuksiin salin kattoon heitellen ja liikkeillään koko tilan hallintaansa kaapaten. Upein hypyin ja plastisin liikkein hän tempaa mielikuvituksemme mukaan lentoonsa. Hienoa tilan käyttöä, jollaisesta voi vain nauttia katsella puhtaasti kauniita kehonliikkeitä, joilla jo sinällään on korkeatasoinen liikunnallinen ja baletillinen kauneusarvonsa.

Toiseksi, avarassa omenapuiden kukkaisloistoisessa koulutalon puutarhassa yleisö istuu pienessä penkkiryhmässä ja havahtuu takaansa, korkealta päärakennuksen neljännen kerroksen parvekkeelta kuuluvaan tervehdykseen. Huutaja (Mikko Laine ) ilmoittaa esityksen kohta alkavan ja pian hän on nuo monetkymmenet kiviportaat kipittänyt alas pihalle keskuuteemme ja aloittaa musiikin mukana esityksensä, jossa lopulta muuttuu kahlitusta ihmisestä mustaksi joutseneksi. Hienoa tanssia, hienoa luontovisiota, hienoa symboliikkaa.

 

Teatterihistorian tunnilla (Santra Juoperi) katsojat samaistuvat niihin moniin yleismaailmallisiin psykologisiin todennäköisyyksiin, kun he odottavat omaa vuoroaan vastatakseen tuntemiinsa asioihin ja päivänselviin kysymyksiin: kuten mikä olikaan tuo Q-teatterin hienon näyttelijäfilmitähden Tommin sukunimi - Korpela, Korpinen - millään ei tule tässä paineessa oikeaa mieleen. Aivan villin vallaton on tämä Juoperin analyysi ihmisestä omassa suorituksessaan ja sen onnistumisessa. Se avaa myös näyttelijättärestä uuden, upeasti hulmuavan komiikantaitajan ja luontaisen ajattelijapohtijan, jolla on näyttämöllistä kykyä vangita hauskuudellaan ja temperamentillaan meidät täysin.

 

Eikä enää suurempaa muodonmuutosta (Joonas Savolainen) voisi näyttämöillä tavoittaa, kuin mitä kaikessa epäonnistunut lähimmäinen, miltei piippuun ja omaan synkkyyteensä, itsetuhoonsa muurautunut ihminen pystyy itsestään lopulta meille loihtimaan. Hän syttyy vastoinkäymisistään vuoroin tuskaan ja toivoon sekä viimein nautittavaan elämisen riemuun. Ihmishuutokauppaa, jonka meklari alustaa ihmistyyppien nopeilla imitaatioilla ja silmänräpäyksellisillä kehojen karrikoinneilla, tuskin on ennen koettu. Oivaltamisen ja esittämisen riemu tarttuu meihin ja herkuttelemme Savolaisen verbaalisuudella, huimavauhtisella puhekiihdytyksellä, suvereenilla, jäljittelemättömän nautittavalla ilmaisulla!

 

Teatterifestarit%2016%20a16%20A.jpg

 

Kansanopiston teatteri I jättää tässä kokoonpanossa jäähyväiset Lahdelle. Osa opiskelijoista jatkaa toiselle vuosikurssille, neljä on jo valittu Tampereen yliopiston Näyttelijätyön laitokseen valmistumaan teatteritaiteenmaistereiksi, osa odottaa ja jännittää vielä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun pääsytutkintojen tuloksia.

Lahden kansanopiston teatterivuosikurssi 2016 on ollut pelkkien lahjakkaiden, taitavien ja ajattelevien taiteilijoiden hallussa. Heidän lahjoillaan ja esityksillään me yleisö olemme päässeet nauttimaan teatteritaiteen ihmismieltä jalostavia, rakkauden, ilon, tuskan ja intohimon sekä tulevaisuuden ja mielikuvituksen unelmaisia, suuria ja arvokkaita tuntemuksia.