Kuva Pate Pesonius

 

Tähtiteatteriksi luonnehdinta on käyttäjästä riippuen kunnioittavan ylistävää tai halveksivan nöyryyttävää. Yhdeksi pääkaupunkimme viimevuosien tähtiteatteriksi luokittelemani Q-teatteri tulkitsee kirjoittaja-ohjaajansa aivoin ajatellun Kevyttä mielihyvää -näytelmän sellaisessa teatterillisessa asussa, että tähtiteatterin molemmat ääripäämääreet taatusti täyttyvät.

 

Kevyttä mielihyvää lähestyy hyvintoimeentulevan, hyvinkoulutetun coolin suomalaisparin elämän merkityksellisyyttä, sen auvoisuutta, sen tyhjyyttä episodioiden.

Antti Hietala pyrkii todistamaan elämämme selittämättömyyttä ja perustelemattomuutta mysteerisyydestä, avaruusteknologioista, mielikuvaharhoista ja hypnoottisista olotiloista johtuviksi. Hän sijoittaa joukon affektiivisia käyttäytymishuippuja tunnetason ja käytännön työn vieraannuttaman ihmisen todellisuuden, läheisyystarpeen puutteen näyttämiseksi, kirjoittaja kuin skalppaa toisten hahmojensa tunneihon pelkäksi teoriaksi.

 

Ainekset näillä äärimmäisillä ihmisreaktioilla on tietenkin hienoon näyttelijätyöhön. Näytelmän naisten, päähenkilö Alpon puolison Birgittan (Minna Haapkylä) ja Alpon terapeutin, arvoituksellisen toisen naisen (Pia Andersson) yllättävät eläimelliset ruumiilliset hyökkäykset toistensa ruumiiseen ja silmille juuri perustelemattomuudessaan tuntuvat katsomoon saakka mysteereiltä, mutta näyttelijätaiteena kovin nöyryyttävän yksi-yhteen tasoiselta kyökkiteatterilta. Onneksi varsinaisen tekstiosuuden näyttelijättäremme tulkitsevat kiinnostavan sensuellisti, omaäänisellä naiseudella hahmottelunsa herkästi rikastaen.

 

Alpo-lääkäriä esittävälle näyttelijälle (Tommi Korpela) on harteutettu koko tekstin ydin ja annettu sivistyneempi ilmaisumuoto kaivella vuosia kytenyt ajattelumaailmansa omaksi ja näytelmän muiden henkilöitymien pohdittavaksi.

Päähenkilö Alpo kokee tuskaa selvitä koko ajan häntä vaivaavasta ratkaisemattomasta tilanteesta. Hän on omassa sisäisessä tyhjyydessään viimein ajautunut uskomaan ihmisen manipulaatioon, todellisuudesta vieraannuttamiseen, mielemme tahalliseen ulkoistamiseen ruumiistamme ja epälääketieteelliseen meditatiiviseen hypnoosiin kaiken olemisemme selittäjänä. Korpela tulkitsee Alponsa jännittävän intensiivisesti, hänen ajatteluunsa alkaa pala palalta kiinnostua ja odottaa sen ja koko näytelmän suurta oivallusta.

 

Realismia tilanteeseen tuo hänen temperamenttinen veljensä Robert (Jussi Nikkilä), joka raikkaan elävänä, yhteisin lapsuusmuistoin yhtyy Alpon ajatuksiin ja muistuttaa yhteisistä lapsuuskuvitelmista, ihmisestä ohjelmoituna kiteenä, joka hetken elettyään lentää takaisin avaruuteen. Matkustelevana maailmanmiehenä Robert kokee elämän löytyvän paljon pinnemmasta, maailman kolkkien näkemisestä ja niiden hyörinnästä.

 

Tekstin Tuomo (Jani Volanen) on saanut ylleen luonteen, joka muuttaa jatkuvasti olomuotoaan ja puhuu puita ja heiniä koko ajan. Tätä ihmisolomuotoa vahvistavana kirjailija antaa Volaselle toisen, uskottavamman nahkan muuttua illusionistiksi, tanskalaiseksii Jan Hellesøeksi, tulevaisuuden ennustajaksi. Sen näyttelijä Volanen tulkitseekin huimalla tyypittelyllä hauskuutta hipovan ovelasti.

Pienen hetken esityksessä viivähtää sentään rakastuminen jotakin ihmisolennon toivosta, ainutlaatuisuudesta, inhimillisyydestä viestien. Teoksessa Alpoa lukuunottamatta muut henkilökuvat saavat vielä erilaisia selittämättömiä, absurdeja lisäominaisuuksia ja läheis- sekä sukulaisuussuhteita tullaksemme katsojina vielä hämillisemmiksi.

 

Jos kokonaisuutta siis osaisimme koko esitykselle selittää saati ymmärtää, oltaisiinkin jo kauan uumoilemissamme ja janoamissamme uudenlaisissa aikakautemme teatterisfääreissä. Vaan ei olla.

Kovin tuttua teatteriominaisuutta lisäävät monet, juuri illuusioon ja manipulaatioon pohjaavat kohtaukset, joita toistetaan miltei kyllästymiseen saakka. Puuduttavaa seurattavaa ovat myös samaa junnaavat dialogit, joissa ajatelmien päät jäävät häntiä etsimään yli kahdentunnin esityksen keston ajan.

 

Esityksen sisus jää hajalle, hahmottomaksi, jokaisen meidän ymmärtämättömän katsojan päähän itse seliteltäväksi ja lähes selittämättömäksi. Tähtiteatterille ja teatterifriikille katsojaminälleni se on yhteinen, nöyryyttävä tappio.

 

 

Q-teatteri

KEVYTTÄ MIELIHYVÄÄ

Teksti ja ohjaus  Antti Hietala
Rooleissa  Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Jani Volanen, Jussi Nikkilä ja Pia Andersson
Lavastus ja valosuunnittelu  Jani-Matti Salo
Pukusuunnittelu  Pirjo Liiri-Majava
Äänisuunnittelu  Johanna Storm

Esitysarvio 17.09.16

http://www.q-teatteri.fi/