Eestin%20ja%20suomen%20liput.jpg

 

Me suomalaiset olemme monen suuremman valtakunnan tapaan omineet itsellemme aikakausiemme kulttuuripersoonien luomat tuotteet, kuten Sibeliuksen säveltuotannon, Kiven Seitsemän veljestä, maalaustaiteen kultakauden Schjerfbeckin, Gallen-Kallelan ja Halosten maalaukset kuin kansalliseksi yhteiseksi omaisuudeksemme ja ylpeydeksemme.

 

Tuotteiden lisäksi olemme jotenkin ymmärtäneet, että suurten taiteilijoiden elämisen puitteet ovat myös yhteistä omaisuuttamme ja pyhiinvaelluspaikkojamme kuin todisteeksi itsellemme ja uusille sukupolville. Nurmijärveläiset Kiven maisemat, hänen kuolinmökkinsä ja Taaborinvuorensa saati Sibeliuksen Ainola Järvenpäässä ja Halosten asumukset Tuusulanjärven rantamilla haluamme kokea konkreettisina viesteinä menneistä kulttuurimme perusteista, juurruttaa todeksi näiden kansallisten ikoniemme elämä ja oppia mielestämme paremmin heitä ymmärtämään ja heistä uusille sukupolville viestimään.

 

 

Eestin%20ja%20suomen%20liput.jpg

 

 

Viime vuosisadalta naapurimaasta Virosta suomalaisille on tutumpaa Tallinnan laivamatkat passikontrolleineen, suomalaisille halvat voi- ja sokerikilot sekä viina. Nykyiset ikääntyneemmät halpamatkailijasuomalaiset tuntevat Viron kylpylöiden moninaiset edulliset autuudet.

 

2099877.jpg

 

Viron kulttuurista kenties varhaisimpina olimme ihastuneita Georg Otsin unohtumattomasta laulutaiteesta, ja sittemmin maan laulujuhlat Gustav Ernesaksin johdolla hämmästyttivät meitä valtaisalla kansansuosiollaan, yhteishengellään ja yhteisesityksillään. Viro on selviytynyt laulamalla kahdesti itsenäisyyteen.

 

VANEMUINE2-normal.jpg

Tarton Vanemuine Teatterin Rehepapp-oopperassa vuonna 2013 rutto ja kansa kohtaavat 

 

Oopperaan ja balettiin, joita pääkaupunki Tallinna sekä kulttuurikaupunki Tartto meille nykyisin miltei joka ilta tarjoavat, ovat useat suomalaiset saaneet Virossa elämänsä ensikosketuksen ja sittemmin vakiokohteen naapurikäyntiinsä.

 

Tallinnan keskustakorttelien miltei jokaisessa vanhemmassa talossa on kyltti, joka kertoo siinä viime vuosisadan aikana vaikuttaneen merkkihenkilön asumisesta, syntymisestä. Näin maan keskieurooppalainen kulttuuri-identiteetti on säilytetty meille järjestelmällisesti muistissa.

 

Tallinna on tullut tutuksi jo neuvostoaikana syntyneen Tallinnan ja Lahden lasten kuvataideoppilaitosten kanssakäymisistä ja niissä syntyneiden molemminpuolisten vierailukäyntien mukana taiteen, erityisesti kuvataiteen puitteissa. Viime vuodet olen perehtynyt teattereihin, niiden esitysten arviointeihin sekä saanut tutustua teatterin taiteilijoiden työskentelyyn ja yhteistyöhön molemmissa maissa.

 

Art%20Deco10.jpg

Kumun taidemuseon näyttelyt vetävät puoleensa suomalaisia. Kuva vuodelta 2015 Art Deco -näyttelystä, nimeltä Muoti polviin

 

Suomessa tunnetaan jo monelle suomalaiselle kaupunkiseuduille perustetut Tuglasseurat, joissa seudun Viron harrastajat kokoontuvat.

Päijät-Hämeen Tuglasseura kuuluu valtakunnalliseen Tuglas-seuraan, jonka Helsingissä toimiva Viro-keskus on vuosi vuodelta laajentunut toimintamuodoissaan sekä jäsenistöltään ja julkaisuiltaan.

 

Friedebert Tuglas oli aikanaan juuri itsenäistyvän Nuoren Viron kirjallisuusauktoriteetti, 1900-luvun alkupuolen tyyliniekka, runoilija, kirjallisuusarvostelija ja lehtimies.

 

Viron kieli, sukulaisuudestaan huolimatta, vaatii muutakin kuin välttävän sanavaraston ja käyttörohkeuden taipuakseen keskustelukieleksi, lukukokemukseksi saakka jalostuakseen jo melkoista sitkeää harrastamista.

 

Myöhäsyntyisenä Eestiin perehtyjänä olen saanut nauttia ja kokea maata ja sen asukkaiden elämää lahtelaisten eestinkielen opiskelijoiden seurassa kulttuurimatkoilla monessa maan eri kolkassa reilun kymmenen vuoden ajan vuoden eri ajankohtina.

 

Viron kirjallisuuden ensimmäisen itsenäisyydenajan alkuvuosikymmenen perusteoksia on kovin vähän käännetty suomenkielelle. Harvalle suomalaiselle on tuttua maan kirjallisuus, varsinkaan sen klassiset perusteokset, jotka edelleen ovat virolaisten jopa päivittäistä henkistä, vakiintunutta käyttövoimaa ja luettavaa.

 

 

 

 

 

Viron kansalliskirjailijan kotitunnelmissa

 

Tammsaaren%20koti%207.jpg

 

Anton Hansen, kirjailijanimeltään A. H. Tammsaare (1878-1940) on nykyisen Viron tunnustetuin ja merkittävin, luetuin ja klassisin kirjailija. Häntä voidaan pitää Viron kansalliskirjailijana. Hänen parikymmenvuotinen tuotantonsa 1920-1940 on kirjallisuutta, jonka sivuilta löytää niin maan elinpiirin, perinteet kuin myös virolaisen luonteen, sitkeyden vastustaa vallanpitäjiä, rakastaa synnyinmaataan, rakastua ja uskoa horjumatta toteutumattomiinkin unelmiin.

 

Tammsaaren%20tallinnakoti2.jpg

Tammsaare%20tallnnakoti%205.jpg

 

Sain viime viikonvaihteessa taas kerran kokea, miten myös Anton Hansen Tammsaaren elämisen arjesta on tullut hieman (Aleksis Kiven tapaan) ylinostalginen kansallinen pyhiinvaellusmatkaturismin kohde virolaisille ja siinä sivussa myös turisteille. Vierailimme ensin Tammsaaren Tallinnan kotimuseossa Kadriorgissa sekä sitten Tallinnasta yli 60 kilometrin päässä, keski-Viron Albun kunnan Vargamäen kylässä Tammsaaren museossa, kirjailijan synnyinkodissa, josta on vuosien saatossa tullut todellinen matkailun kesäkohde.

 

Tammsaaren%20tallnnakoti%201.jpg

Tammsaaren veistos vartioi yhdessä puiden kanssa hänen kirjailija-asuntonsa pihaa.

 

Hieman tuntuu omituiselta, että jokainen esine, mihin Tammsaare on koskenut, mitä käyttänyt saa käyntimme oppaan tarkoin selittämänä kuin pyhäinjäännöksen aseman hänen esittelemänään Tammsaaren kahdeksan vuotta käyttämässä vuokra-asunnossa.

 

Tammsaare%20tallinnakoti%203.jpg

 

Syy paikan ainutlaatuisuuteen, virolaishistorialliseen dokumenttiin on kuitenkin selvä: kirjailijan monivuotinen pääteos, viiden romaanin kokonaisuus Totuus ja oikeus (1926-1933) valmistui juuri täällä, samoin hänen muutkin kypsimmät romaaninsa, sekä se, että hänen kuolemansa sydänkohtaukseen (1.3.40) juuri ennen neuvostoaikaa tapahtui täällä kirjoituspöydän ääreen, kynän pysähtymiseen kesken lauseen.

 

Tamsaaren%20tallinnakoti4.jpg

A.H.Tammsaaren kuoltua Käthe-rouva päätti säilyttää kaiken mahdollisen kodin irtaimiston ja museoida ne jälkipolville. Vasta 1978 avattiin Tammsaaren kotimuseo, jossa monet esineet ovat alkuperäisiä ja valtaosa huoneiden sisustuksista jäljittelee matoista ja tapeteista alkaen Tammsaaren aikakautta.

 

Viisihuoneinen asunto oli silloin jo maineikkaan, arvostetun Tammsaaren kirjailija-ammatin mukaan varustettu täydellisesti lämpimin vesin, wc-tiloin, työhuonein, seurusteluterassein, keittiöin, salongein, lastenhuonein, makuuhuonein. Perheellä oli vakituinen taloudenhoitaja-lastenhoitaja, jonka tehtävänä oli myös työrauhan ylläpitäminen sekä sisälle aikovalle ovikellonsoittajalle avata ovi ja ilmoittaa aina, ettei kirjailija ole kotona. Kesäksi perhe, vaimo Käthe sekä lapset Riita ja Eerik, muutti maalle täyshoitolaan ja kirjailija sai uppoutua täydellisesti rauhassa niin lehdentoimittajan tehtäviinsä ja tietenkin suuriin teoksiinsa. Vain viulu työhuoneen kaapin päällä kertoo Tammsaaren muista elämäntehtäväaikeista: hän harjoitti nuoruudessaan pitkään viuluopintoja ja harkitsi kauan, ryhtyäkö muusikoksi vai lehtimies-kirjailijaksi.

 

Perheen arkea kuvaa se, että kirjailijalla oli tapana tehdä itse perheen ruokaostokset läheiseltä torilta, jossa hänet tunnisti vain kalanruotokuvioisesta takista ja pään peittävästä lakista - nekin löytyvät kotimuseosta. Tori sijaitsi tuolloin nykyisen Viru-keskuksen ja Estonia-teatterin välissä olevan Tammsaaren puiston ja muistopatsaan paikkeilla, kävelymatka asunnolta torille jäi pariin kilometriin.

 

Kotimuseossa valkenee myös kirjailijan tuotannon käytännön toteuttaminen. Tammsaare kirjoitti tietenkin kaikki teoksensa käsin, hänen käsialansa näyttää harvinaisen pieneltä, selkeältä ja näin säännöllisiä matalia rivejä mahtui paperiarkille paljon enemmän. Kirjailijan ajatukset olivat valmiiksi syntyneitä ja hän kirjoitti ne suoraan paperille, korjauksia ei juurikaan käsikirjoituksista löydä.

 

Museossa käynti avaa Tammsaaren kirjalija-ammatin käytäntöä harvinaisen selkeästi ja käytännönläheisesti. Tuntuu, että hänen suhteensa vaimoonsa ja perheeseensä oli miltei viileä, hyvin käytännön läheinen ja kaikki talon elämä on tähdännyt kirjailijan kutsumusammatin toteuttamiseen.

 

A.H.Tammsaaren elämäkertaan tutustuessa valkenee, että paljon ennen Käthe Veltman -puolisoaan, Tammsaare oli kokenut nuoruudenrakkautensa Leeni Ploompuun kanssa, joka kuitenkin muutti Suomeen ja avioitui suomalaisen kanssa. Tammsaare kuvaa nämä tunteensa ensimmäisessä romaanissaan Kõrboja peremees (1922), joka on ensimmäinen suomennettu kirjailijan teos (1929), nimellä Korpiojan isäntä.

 

https://www.visitestonia.com/fi/anton-hansen-tammsaaren-museo

 

 

 

Tammsaaren draamallinen voima elää

 

Eestin teatteritaiteen yksi esitetyimmistä kirjailijoista on A.H.Tammsaare. Häneltä tosin on ilmestynyt vain kaksi näytelmää Juudit (1921), joka poikkeuksellisesti sijoittuu Raamatun aiheeseen ja on varsin rajusti seksuaalinen, impotenssista kertovaa, suorapuheista, shakespearedraamaa juonitteluineen ja murhineen. Viisitoista vuotta myöhemmin ilmestynyt Kuninkaalla on kylmä (1936) palaa samaan aiheeseen nyt aivan hurjalla, vallattomalla sadulla, komedialla ja päättömästi hulluttelevalla tilannekomiikalla: kumpikin ovat kaikkea muuta kuin kansankuvausta tai eestiläisyyden tuntoja välittäviä, pikemminkin ne ennustavat suuria, outoja vertauskuvallisia mullistuksia Eestille ja sen asujille.

Kirjailijan romaanit ja niiden draamatajun mestarillisuus ovat johtaneet teatteritaiteen suureen, jatkuvaan suosioon - dramatisointeina Totuus ja oikeus -romaani ja sarjan teokset on esitetty useasti, muistakin Tammsaaren romaaneista on tehty teatteriversioita, elokuvia ja TV-tuotantoja. Ympäri maan esitetään kirjailijan teoksia, ja pelkästään Vargamäellä on esitetty Tammsaaren romaaneja jo vuodesta 1978.

 

Korboja%20perenaine.jpg

Ugala-teatterin sisällöltään perusteellisen kattavan käsiohjelman kansi

 

Meillä suomalaisilla on ollut jo lähes yhdeksänkymmentä vuotta suomeksi luettavana Tammsaaren Korpiojan isäntä -pienoisromaani, jossa kirjailija kertoo Viron maaseudun elämän ja teollistumisen tuoman kaupunkilaistumisen suuret paineet ja leppymättömän naapurivihanpidon kahden suuren talon Kõrbojan ja Katkun sukujen sukupolvenvaihdon ajankohdassa. Hän kuvaa eestiläisen luonteen, kiintymyksen maahan, talonpitoon ja sukuun, naapurien vihan ja rakkauden, epäilyn ja uskollisuuden vuorotellessa elämänkulkua. On kiinnostavaa saada katsoa rakkaudentunnetta täynnä oleva romaani teatteriesityksenä. Kiinnostuksen nostaa kattoon ajatus nähdä, miten kirjailijan kokema ensirakkaus välittyy dramatisoidussa teoksessa. Kiinnostusta lisää nykyisen Eestin taitavimman dramaturgin Urmas Lennukin näkemys teoksesta, jolle hän on antanut romaanissakin kerrotun käänteen mukaan uuden nimen Kõrboja perenaine (Korpiojan emäntä).

 

Suuri kesäinen esitysinstituutio monine taitavine näyttelijöineen, ohjaajineen, lavastajineen, muusikoineen, tanssikoreografioineen ja tansseineen, järjestelykoneistoineen ja nouseva, lähes neljäsataapaikkainen hyvin suunniteltu katsomo ihmisiä täynnä paljaan taivaan alla katsomassa suoraan Tammsaaren synnyinkodin rakennuskantaa jäljittelevää tyylikästä tapahtumamiljöötä, luovat herkullisen, tihentyvän autenttisen odotustunnelman.

 

Taidolla on romaanissa monen kilometrin päässä toisistaan sijaitsevat pihapiirit toteutettu tapahtumapaikoiksi näyttämökuvassa ja maailman meno palautettu lähes tyylikkäästi 1920-luvun vuosiin.

 

Vaikka mikrofonein varustetut näyttelijät saavat puheensa, äänensävynsäkin toisinaan hyvin kuuluviin, katoaa tällaisesta suurspektaakkelista kuitenkin usein se tärkein - näyttelijän ilmeet ja katse sekä tunne -kauas kokijasta. Tarvittaisiin poikkeuksellisen suurta näyttelijäshamaaniutta, että dialogin tunnelmat välittyisivät näyttelijän koko olemuksesta, joka solusta katsomoon.

 

Villu%20ja%20Anni.jpg

Villu ja Anna

 

Vain Annan, kaupungista isänsä hallinnoimaan kotitaloon takaisin palaavan sivistyneen tytön voima välittyy kaikilta osin myös katsojalle. Kadri Lepp luo osassaan sisäisesti sielukkaan ja vahvan nuoren, itsenäisen naisen, jonka rakastumiseen, uskoon kotikonnuistaan ja velvollisuudentuntoon löytyy tunteen paloa ja roolityön suurta eläytymistä.

Originellista, rakastettavasta, railakkaasta hurmuri Villusta Ott Aardam tekee luontevan hahmon, mutta dramaturgia vesittää hänen yhteiskuntauudistamistaan enteilevän raivaajahahmonsa pelkäksi räjähteillä leikkiväksi paukuttelijaksi ja roolin monisyinen sisäinen jännite jää puuttumaan.

Myös draaman toinen nainen, saunan Eevi Adeele Seppin tulkitsemana kokee dramaturgiassa kovin ulkokohtaisen luonnekarrikoinnin - näin naisten yhteiskunnalliset vastakohtaisuudet eivät kasva draamaksi, joka alkuperäisteoksessa on herkkää rakkautta ja henkeäsalpaavan jännittynyttä suhdetta Villuun ja hänen jyrkän rohkeaan elämänmuotoonsa.

Muut näyttelijät varmistavat roolityönsä kesänäytelmien perinteisellä näyttelijätyypittelyllä toimiviksi, mutta kovin ennalta-arvattavan tavanomaisiksi.

Dramaturgian ja ohjauksen kenties kiehtovin oivallus oli tuoda lapsuuden Anna ja Villu telmivänä takautumana syventämään esityksen tunteiden fantasiaa: Tammsaaren romaanille tyypilliset siirtymiset ajasta ja paikasta toiseen kesken tapahtumien toteutuvat näin esityksessä raikkaan tuoreesti. Myös virolaisen maaseudun nuorison perinteisiin kuuluva syksyinen metsän pähkinänkeruutapahtuma on pienenä episodina esityksessä mukana.

Alkuperäisromaanin monipolvisen hienosyinen juonirakenne karsiutui nähdyssä sovituksessa monilta käänteiltään runkomaiseksi, mutta toteutui kuitenkin selkeästi yksinkertaistettuna ja seurattavana, tyydyttävänä esityksenä.

 

Peremees.jpg

 

Ensinäytöksen lopussa koko Vargamaan lähiseudun yhteinen kesäinen tanssiyö toteutuu sopivan painostavasti, viinahöyryisen Villun ja päättäväisen Annan tempautuessa kyläläisten keskelle tanssiinsa.

 

Kun ensinäytös oli tarkalleen lopussa, ilmoitettiin väliajan alkavan. Samassa tuli pisara tummentuneelta taivaalta. Ja parissa kolmessa minuutissa alkoi sataa kaatamalla monisatapäisen yleisön rynnätessä läheiseen suureen kahvilalatoon kuka täysin märäksi kastuneena, kuka vain jaloistaan ja polviensa alapuolelta läpimärkänä odottamaan, jatkuisiko esitys. Ukkonen pauhasi tuimasti seudun yllä.

Pian teatteri ilmoitti, ettei toista puoliaikaa voida esittää sähköjen hengenvaarallisuuden ja näyttämön liukkauden sekä jatkuvan rankkasateen vuoksi.

Näin Kõrboja perenaine -esitys jäi puoliväliinsä.

 

Käynti Vargamäellä puhutti paluulinja-autossa vielä pitkään. Eestin kansan voima ja kunniantunto rientää kymmeniä kilometrejä pelkästään nähdäkseen omasta kansastaan kertovan esityksen taas kerran ja kokeakseen kansalliskirjailijansa puhuttelevaa draamaa ja tunnistaakseen oman eestiläisyyden sykkeensä on ainutlaatuista, hyväksyttävää patriotismia. Jotakin tunteeseen vetoavan esimerkillistä tästä teatteritraditiosta tarttuu ajatuksiimme.

Toisaalta taiteellisesti ajatellen romaania ei niin vain pystytä dramatisoimaan, vaan se jää ulkokohtaiseksi, rajoitetuksi, lähes pelkäksi visuaaliseksi kuvitukseksi itse teoksesta: teatteriversion katsomishelppouden mukana häviää kirjan sisäinen sanoma, tunteet, tendenssi, elo ja voima.

 

Näin me suomalaisetkin helpotuimme, vaikka kokemus romaanin jälkiosasta jäi puuttumaan, emme sitä oikeastaan enää tarvinneetkaan.

 

http://www.ugala.ee/lavastus/korboja-perenaine/

Lis%C3%A4liite.jpg