Kuva Mitro Härkönen

Okko Leo on tarttunut mielenkiintoiseen aiheeseen, valokuvan tarkoitukseen ja olemukseen ihmisen jokapäiväisessä mediasateessa. Maailmalle levitetty yksi kameralaukaisu Välimeren rannan kuolleeksi huuhtoutuneesta pikkupojasta on tätä päivää, joka kaikkialle maailmaan levinneenä käynnistää meissä pieneksi hetkeksi ajattelun: valokuvan antama todellisuus sopivalla, kaamealla ja puhuttelevalla otossattumalla tuo kuvaajalle suuren tilirojaltin lehtien etusivuilla leviävästä kameransilmästä nähdystä maailmasta. Sotakuvien, pommitusten maan tasalle moukaroimat rauniot ja niistä esiin kaivetut kuolleet sekä vähäiset eloonjääneet tosin välittyvät meille jatkuvina medianäkyinä jo miltei psyykeämme liikuttamattomina tavanomaisuuksina.
 

Sotavalokuvaajan ammatin mukana työn hengenvaara ja rohkeus työntyä maailman tulehduspesäkkeisiin ja välittää niiden kauhistuttavin puoli on toisaalta tietenkin kunnioitettavaa. Ihmisen katastrofi- ja onnettomuusnälkä alkaa olla kuvankatsojana jo melko turtunut. Mitä valokuvaajan ammatissa on ammattilaiselle muuta tavoiteltavaa kuin raha - eipä juurikaan enää muuta.

Okko Leo tarkastelee valokuvaajaa näkökulmanaan ammattiylpeys, teknisesti ja taiteellisesti onnistunut täydellinen otos. Näytelmän keskiössä vanha, tunnustettu jo eläköitynyt valokuvaaja on kaksilapsisen perheensä tytölle sysäämässä ammattinsa jatkamisylpeyden ja kunnianhimon. Tytär ei tähän suostu, sen sijaan perheen poika pyrkii keinolla millä tahansa isänsä seuraajaksi. Perheen äiti on jo kuollut ja perhe selvittelee sisäisenä kolmiodraamana tarinaansa.

 

Entä Kansallisteatteri

Se tekee kelpo draama-ideasta pateettisen, rankasti ylinäytellyn, epäuskottavan tulkinnan, jossa aiheen keskeisin teema ja näyttelijätyön syvin ulottuvuus, ihmisluonne, ja luonteva dialogi loistavat poissaolollaan. Teoksen henkilöt paasaavat, huutavat ja rähjäävät toisilleen ja toistensa ohi. Ohjaus ei ole löytänyt tekstin olennaisinta, vaan asemoi ja pistää henkilönsä toimimaan kuin robotit roolinsa ulkopuolella, tupakoimaan, riisumaan ja pukemaan, räpläämään silmälaseja edestakaisin päästä pois ja takaisin, moniin turhiin ja tarpeettomiin näyttämöltä lähtöihin ja toiselta puolen palaamisiin, turhalla toiminnalla näin hukaten koko esityksen genren. Näyttelijöiden henkilöhahmotuksiin ei ole löytynyt sielua, symboliikkaa, luontevaa uskottavuutta, vaan pelkkää torsomaista kylmyyttä koko näyttämön täydeltä.

Vain kerran näytelmä pieneksi hetkeksi avautuu siltä edellytettävään teemaan, perheenjäsenten henkilökemian tehoon: sisarusten lapsuuden nukkumaanmenon leikkkeihin palannut kiusoittelukohtaus vuoteessa huumoreineen tuntui sisällöltään ja toteutukseltaan oikeansuuntaiselta, onnistuneelta. Vakava teksti tarvitsee aina perustelunsa, syy-yhteytensä, toisen vastakkaisnäkökulman, valoisan, tahattoman tai tarkoituksellisen hauskuuden inhimillisen vaikuttavuuden avautumisen edellytyksenä. Pelkkä synkistely ei ole elävää, tämän päivän teatteria - vaikka Kansallisteatterin ensemble niin itselleen luulottelee.

Kyseenalaista on sinänsä tasokas Pyry Hyttisen hieno valo- ja videomaailma, joka hallitsee koko esityksen. Sen filmimäisen lavastuksellinen itseisarvo olisi kuulunut johonkin muuhun teokseen kuin perheproblematiikan selvittelyyn. Tällaisena videotekniikka hajottaa esityksen lopunkin uskottavuuden.

Niinpä seinille suurennettu elävä videokuva paljastaa näytelmän kaksoissisarta esittäneen näyttelijän nelikymppistä kaksoisveljeään ainakin parikymmentä vuotta vanhemmaksi. Tai näyttää näytelmän isän moninkertaisessa suurennoksessa puhe-ilmaisultaan täysin toisenlaisena, seesteisenä ja kiihkottoman rauhallisena, miltei kuiskaavana, korrektina vanhuksena, täysin eri henkilönä kuin näyttämöllä huutaessaan ja mellastaessaan.

Nii-in. Vielä tuo jo teattereiden näytelmäproduktioiden loppuunkäytetty maneerinen teatterisavukin esitykseen oli pitänyt taas luoda - nykyteatterin tekniikan pätevyyden välttämättömyysvaadeko sekin?

Eipä ihme, että kantaesityksen kunnianhimossa koko Kansallisteatterin päätoimisten dramaturgien viisipäinen ammattikunta on joko säälistä, tai ehkä pakosta antanut nimensä ohjelmalehtiseen ja ilmoittanut konsultoineensa esityksen valmistamisessa. Melkoinen keinovalikoimakirjavuus tuosta konsultaatiosta onkin syntynyt tekstin sisällön ja eheyden tappioksi.

Kokeilevan, taiteelliseksi teatteriksi itsensä luonnehtivan Kansallisteatterin oikeus on epäonnistuakin – katsojakadon riskit kärsien.

 

Kansallisteatteri

Okko Leo

PIMEÄ HUONE

ROOLEISSA Tero Koponen, Pirjo Määttä ja Seppo Pääkkönen

OHJAUS Aleksis Meaney
LAVASTUS Pyry Hyttinen ja Aleksis Meaney
PUKUSUUNNITTELU Auli Turtiainen
VALO- JA VIDEOSUUNNITTELU Pyry Hyttinen
ÄÄNISUUNNITTELU Mikki Noroila
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi

 

Arvio kantaesityksestä Kansallisteatterin Willensaunassa 22.11.17

 

http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/pimea-huone/