Jouko Turkka (1942-2016) on lähes ainut suomalaisen teatterin suorapuheisista, teeskentelemättömistä uudistajista, kauhukakara, älykäs, mustahuumorinen hurjimus. Rajaan käsitykseni Turkasta muutamaan näkemääni teatteriohjaukseen jo hänen uransa alkuvuosikymmeniltä.

 

Ohjaukset 1970-1980 -luvuilla eri teattereissa olivat töitä, joita en tyylipuhtaudessaan ja energisyydessään unohda. Tampereen Teatterikesässä vieraili Joensuun kaupunginteatteri täysvauhtisen ennakkoluulottomalla Jussi Kylätaskun Aja hitosti (1970) -näytelmällä. Rakastuin tulkinnan teatteri-ilmaisun vauhtiin, korrektista estetiikasta karsittuun ilmaisuun ja julmaan huumoriin, omaa älyäni suurempaan oivaltamiseen ja näyttelijöiden äärimmäisen intensiiviseen, fyysiseen ilmaisuun. Monista näkemistäni Kylätaskun Runar ja Kyllikki -näytelmän ohjaustulkinnoista on Turkan ohjaus Kotkan kaupunginteatterin kaudelta suomalaisteatterien pirullisin, ehdottomin, teennäis-näyttelemisestä puhdistetuin, terävin, satuttavin, aidosti kaamein ja vaikuttavin (1974) ja toisaalta Turkan Helsingin kaupunginteatterikaudella tekemä Kylätaskun Ringportin linja (1975) teatteritulkinnassaan hienon tekstin täydellinen fiasko, tavoittamattomassa ilmaisussaan ja sisältönsä sekavuudessa. Hänen ohjaamansa (1981) Minna Canthin Murtovarkaus taas on suomalaisen teatterikirjallisuuden häpäisy, yhä alittamaton alarima, niin että sitä en unohda koskaan - Minna Canthista teoksessa ei ollut muuta jäljellä kuin näytelmän nimi.

 

Jouko Turkka julkisena käsitteenä oli esteetikkokriitikkojen ja julkisen lehdistön värittämänä jo tuolloin nimi, jonka varjoakin pelättiin, karsastettiin ja jonka nimeen kunnallisbyrokratiakin ympäri maan määritteli teatteritaiteen soveliaisuuden. Omalta kohdaltani lahtelaisen Nostoväkinäyttämön perustamisen alkuvuosina (1972) minua kokouksessaan puhutteli ja tenttasi Lahden kaupunginhallitus epäillen uuden lahtelaisteatterin toteuttavan Joensuun teatterin kaltaiset turkat - eli yhteiskunnallisen kaaoksen kaupungissamme.

 

Jouko Turkan kirjalliset ansiot näen elämämme draaman tajuamisena, sitä teatteritulkinnoiksi ohjaten, kärjistäen, sovittaen ja suomentaen. Hänen kirjailija-asemansa on minulle vieraampi, mutta sitäkin haastavampi. Sen yhteiskunnan ilmiöihin akuutisti tarttuvat aihepiirit ovat nekin kylätaskumaisesti yhteiskunnan kauheisiin ihmiskatastrofeihin pureutuvia, muodoltaan ja totuudentorvi-pohdinnoiltaan vieläkin koskettavia, kriittisen näkemyksellisiä, yleispäteviä kuin klassisia lyhyitä lausumia ja päätelmiä. Häpeä (1994).on sellainen teos.

 

Tästä yli 300-sivuisesta Turkan ajattelukoosteesta Jussi Lankoski valikoi Kostaja-esityksensä tekstin keskeisimmän sisällön.

 

KOSTAJA

Jussi Lankoski Kostaja-esityksessään

 

Suomessa lausuntataiteen saldo on jäänyt liiaksi 1960-luvun tyylin hammasrivistön purentaan, lyriikkamaisen ylikultivoidun äänenkäytön harjoittelun, tekstin analyysin ja äänenmaalailun täyttämäksi lausujien sooloilutuokioiksi. Siksi kaiken tuon murtaminen on tervetullutta ja imponoivaa ilmaisutuoreutta, lausuntataiteen säilymisen ehdotonta edellytystä.

 

Jussi Lankosken Suomen nuori lausuja 2016 -titteli on ilmeisen oikeutettu Veikko Sinisalon (1926-2003) nimeä kantavan lausuntakilpailun voittajana, sillä hänen ilmaisunsa jyrää ronskisti ihaillun sinisalomaisen esittämismaneerin patetian menneisyyden jäänteeksi. Lankosken taide on aikakautemme poikkeuksellista, jäljittelemätöntä omaäänistä, omasääntöistä hivelevän nautittavaa, intensiivistä suomalaisteatteria. Hänen monologinsa - lausuntataiteeksi luokiteltunakin - on elävän elämän hienosyistä pohdintaa, mukaansa tempaavaa, luotettavaa, moraalimme kriiittisen kirvelevää ruoskimista.

Turkkamainen musta huumori saa Lankoskelta kuolemalla pilailevan rajattoman komiikan mittasuhteet itsemurha-vaihtoehdoissaan ja häväistys-käsitettä eritelleessä itsetutkistelussaan. 

 

Turkan tekstin takavuosien suomalainen ihmishirviö, kaksi pikkutyttöä raiskannut ja tappanut Jammu Siltavuori on Kostaja-esityksen kohtauksena niin satuttavan puhutteleva, monesta suunnasta ihmismieltä, moraalittomuuttamme, reaktioitamme ja tunteitamme pohtiva ja kääntelevä, ettei se jätä vieläkään ajatuksiamme yörauhaan.

 

Turkan tekstillä ääneen esitettynä teatterina on myös käänteispuolensa. Sen valtaisa tekstimäärä räiskyy erilaista elämän ja kuoleman iskua ja virikettä niin miljoonasti, että Lankoski muutamassa liian pitkässä kohtauksessa tuo eräänlaisen kirjallisen patetian - ihminen on rajallinen ymmärtämään näin nerokasta tekstiä, kun se suolletaan sellaisella tempolla ja luontevuudella kuin vain Lankoski-taituri ikinä taitaa, samalla meitä rehellisesti suoraan näyttämöltä silmiin katsoen.

 

Lankosken Kostaja-esitys menee turkkatekstiä ja perinteistä näyttelijäntyötä paljon pidemmälle, jälleen taiteilijan oman sisimmän paljastamiseen elävällä voimalla ja poikkeuksellisen suvereenilla esitystaidolla. Kokijalta menee jalat alta ja aivokapasiteetti nollautuu vastaanottamaan ehdoitta Lankosken päivänpolttavan, luontevan, rohkean ja upean esityksen.

 

Arvio Kostaja-esityksestä 22.9.18 klo 16 Riihimäen teatterissa

 

PS

Riihimäen teatteri ponnistelee eloonjäämispyrkimyksissään. Syksyn ohjelma ja merkittävien teatterivierailujen (kuten Jussi Lankosken) laatu ja runsaus takaavat sen taiteellisen tason säilymisen yhtenä mielenkiintoisimmista teattereista maassamme.

 

http://riihimaenteatteri.fi/

https://jussilankoski.wordpress.com/