Puhalluksen%20etukuva.jpg

Johnny ja Henry

Lahden kaupunginteatterin Puhallus avaa aikamme perinteiseen teatteri-ilmaisuun uudenlaisen, mielenkiintoisen sivun teatteriviihteestä. Esikuvansa, vuonna 1973 ensi-iltansa saaneen, gangsterikomediaksi luonnehditun - 1930-luvun lamaan sijoitetun - seitsemän Oscarin elokuvan tapaan se perustuu filmin alkuperäiseen, täydelliseen, pikku älyäkin vaativaan juoneen, jota on nautinto oivaltaa, yrittää sen vauhdissa mukana pysyä. Mutta näytelmäksi luotuna Lahden esitys ei sorru elokuvaa jäljittelemään, vaan saa tyylikkyydessä ja nautittavuudessa unohtumattoman elävän ja räiskyvän, aikuisseikkailullisen, komediallisen, hienon teatteritoteutuksen.

 

Tommi Kainulaisen herkullisesti suussa sulava suomennos monine slangisanakeksintöineen on kielihunajaa korville ja ajatuksille, luontevine, iskevine suomalaisdialogeineen jo esityskokonaisuuden seurattavuuden takaava tasoharppaus teatterikulttuurissa. Kainulaisen teksti juonta johdattelevista kehyshenkilöistä alkaen antaa esitykselle kohtauksellisen selkeän jäsentelyn. Hänen tarkkavainuinen komedianenänsä on nuuhkinut tarinaan ja henkilökuvien ilmaisuun suuren panoksen kutkuttavaa huumoria, johon saamme reagoida tämän tästä hymyten ja nauraa tirskahdellen. Kainulaisen useat vakavan rikollisdraaman juoniainekset (kuten Lutherin kuolema) saavat silmänräpäyksellisen tehokkaat julmuuksilla mässäilemättömät tulkintamuotonsa, jotka meidän on helppo sulattaa enempää synkistymättä. Kainulaisen ohjaaman esityksen näyttelijätyö luo ohi tyypittelyjen uskottavaa, riemastuttavaa, kihelmöivän epookkia chicagolaista alamaailman elämäntapaa niin perusteellisen taitavasti, että teatterilava unohtuu ja menemme empimättä mukaan teoksen gangsteriseen glamouriin. .

Unohtuu se myös siksi, että Chicagon pelimaailmainen esikaupunki silhuetiltaan, rakennuksiltaan, tunnelmiltaan Pekka Korpiniityn valloittavan toiminnalliseksi luomana täyttää koko suuren näyttämön silmiemme ihastumisen ja hoksottimiemme täydeltä. On suurta nautintoa päästä kurkistamaan suuren pyörötornin seinäkuorien sisältöön, yhteen huijareiden peliluolista, ja ymmärtää jo hetkessä, mitä uhkapeli ja aito, liigamaisesti organisoitunut, hyvin järjestäytynyt huijaus on. Tai kuten gangsterimaailmassa ennen ja nykyisinkin, antaa katsojan ajatusten kiiruhtaa pitkin portaikkoja pakenijoiden ja takaa-ajajien askelissa 1930-luvun aikakautena, seurata puhelinsoittoja ja viestityksiä talojen yläkerroksista alakerroksiin, ihastella peliluolien salaikkunoista tarinan sisällön tapahtumia, tunnelmapuitteita, maulla luotuja kapakoiden, vedonlyöjien, junahöyryjen kyllästämiä alamaailman ja sen satojen rahapelien elinympäristön interiöörejä. Tässä visuaalisuudessa lahtelaisesitys on omaa, mihinkään ennen nähtyyn vertautumatonta suurten näyttämöiden kertovaa teatteritaidetta ja samalla taitavasti vieraannuttavaa teatteria: meidän on nautinto katsoa tuota filureiden maailmaa muka turvalliselta, lähes satavuotiaalta aikaetäisyydeltä.

 

Puhalluksen ydintarina on kuitenkin tänään edelleen sama - kahden pienen ihmisen onnen tavoittelu. Kaksi pikkurikollista elättävät itseään pikkuhuijauksilla Chicagossa (Johnny Hooker ja Henry Gondorff). Tietämättään he ovat tulleet ryöstäneeksi juoksupojalta seudun suuren pankkiirin (Doyle Lonnegan) rahat ja Lonnegan surmauttaa välittömästi Hookerin ja Gondorffin parhaan ystävän ja huijaustemppujen oppi-isän Lutherin. Huijarit päättävät tehdä yhteistyötä, kostaa Lonneganille tämän omalla reseptillä, huijauksella, ja alkavat suunnitella suurta puhallusta, joka tapahtuisi houkuttelemalla äkkirahan toivossa Lonnegan lailliseen vedonlyöntiin hevoskilpailussa. Puhalluksen onnistumiseksi Hooker ja Gondorff tarvitsevat suuren joukon tuttuja kavereita, pikkurikollisia, joita he värväävät mukaansa ja me yleisö saamme seurata tapahtumat alusta loppuun - suureen Puhallukseen saakka.

 

Tapani Kalliomäki tavoittaa Henrynä rikollispersoonan, jossa on ulkonaista ja sisäistä näyttelijäkarismaa peliluolien täydeltä, härskiä huumoria, rentoutta ja laskelmoivaa älykkyyttä suuren puhalluksen toteutuksen onnistumiseksi ja hänen luomassaan henkilöitymässä kärjistyy nautittavasti ilkikurisuus huijattavaa kohdetta kohtaan ja samalla isällinen sydämellisyys opastaa nuorta rikostoveriaan - se tuntuu niin lämmittävän uskottavalta ja houkuttavalta, että meidän tekee mieli myös mukaan lyöttäytyä. Tomi Enbuskan Johnnyssä ikä ei ole tuonut vielä rikolliskokemusta ja tämä arka, varauksellinen, näppäräsorminen puijari on vasta kuin aloittelija onnistuneissa rikoksissa Henryn rinnalla. Mutta kosto tärkeän ihmisen murhasta itää hänessä nuoruuden uhmakkaassa poltteessa vakavana ja väkevänä ja saa hänet toimimaan, ideoimaan henkensä uhalla suuren puhalluksen onnistumiseksi ja siinä sivussa tämän alamaailman naisten kanssa luomaan esitykseen elämän erotiikan tuoksua. Aki Raiskion Lonneganissa on sopivat tunnusmerkit äkkirikastuneeseen, maailmankeisariin - hänelläkin on oveluutta, varuillaolemisen suurta kyvykkyyttä, raharikkaana tietenkin käskyläisiä ja perässähiihtäjiä aina poliisivoimiin saakka. Rahanhimo pyhittää hänen tekonsa ja tyhmäröyhkeytensä. Raiskio näyttelee taitavasti Lonneganinsa tarinan pääjuonen kohteeksi, suureksi typerykseksi.

 

Puhallus%20k%C3%A4siohj.5.jpg

Oikeastaan kaikki tässä tarinassa kietoutuu noiden kolmen persoonan ympärille. Näyttämö on täynnäiden perushahmojen käskyttämää tai heihin läheisesti littyvää mielenkiintoista, usean näyttelijän moneen eri rooliluomukseen loihtimaa filurien solmuja avaavaa persoonakavalkadia: Lumikki Väinämön ja Mari Naumalan tarinaa hienosti johdatteleva naiskaksikko, Jari-Pekka Rautiaisen jälleen niin eläviksi puhaltamat alamaailman käskyläiset, Laura Huhtamaan upean sensuelli naispakkaus Billie, Mikko Jurkan ja Jori Halttusen vahvan mahlaiset ja mehukkaat alamaailman originellit luomukset -  tarinan mausteiden ryytisenä pikkuhuippuna ohjaaja-käsikirjoittajan luoma sokea katusoittaja kadunkulmassa (Martti Peipon ragtime-puhalluksena) täydellistä chicagomaailman tunnelmaa tulkitsemassa.

Ulla-Maija Peltolan suurtyö - puvustuksen tyylipuhtaus, asujen  tarkka kuositus - vie 1930-luvun muodin ajattomuuteen, sekä rahattomuuteen että äkkirikastumiseen, rahan mahdollistamaan muodikkuuden aikakauteen silmämme avaavasti.

Kari Laukkasen valot täydentävät lavastuksen tunnelmat osaavasti ja Tatu Virtamon äänimaailma teoksen tehosteissa, etenkin liikenneäänissä syventää ja tihentää kokonaisuuden vaikuttavuutta . Pieni, mutta vieläkin korjattava puute näytelmän alun ääni- ja valaistustoteutuksessa silti on: melko hämärässä toimivat näyttelijät eivät hahmotu repliikeissään yksilöinä näyttämöltä – niin tärkeää kuin se olisikin jo esityksen alussa tarinaan sille pääsemiseksi.

Käsiohjelma on jälleen taitavasti esitystä valaiseva, sen alkuperäisideaa monipuolisesti käsittelevä, upeasisältöinen luomus.

 

Lahden kaupunginteatterin hieno kantaesitys avaa uuden sivun teatteria lähellä olevien taidemuotojen mahdollisuuksista näyttämötaiteen parrasvaloihin.

Aiheeltaan ja taiteelliselta vaikuttavuudeltaan se ei jätä meitä pelkäksi menneen ajan pelihimon ja huijausten historiadokumentin ihailijaksi. Jo kotimatkalla pohdimme, kuinka paljon filureita - Puhallusta järjestäytyneempiä, ovelampia, arkeemme ja elämäämme syvältä vaikuttavia - on elämämme täynnä.

 

 

 

Lahden kaupunginteatteri

David Rogers

PUHALLUS

SUOMENNOS JA OHJAUS Tommi Kainulainen
LAVASTUS Pekka Korpiniitty
PUKUSUUNNITTELU Ulla-Maija Peltola
VALOSUUNNITTELU Kari Laukkanen
ÄÄNISUUNNITTELU Tatu Virtamo

Puhalluksen%20skannauskuva.jpg

Puhallus%20k%C3%A4siohj.%203.jpgPuhallus%20k%C3%A4siohj.4.jpg

Artikkelin kuvamateriaali kopioitu ja muotoiltu esityksen käsiohjelmasta (valokuvaaja Aki Loponen)

Arvio kirjoitettu kantaesityksen ensi-illasta 6.10.2018 Lahden kaupunginteatterin Juhani-näyttämöllä.

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/produktio/207/puhallus

 

Lis%C3%A4liite.jpg