Karin, Jonas ja Olof

 

Lahden kaupunginteatteri uskaltaa. Se yrittää riisua esityksensä lähes paljaaksi teatterin perinteisistä elementeistä ja ravisuttaa syvälle ihmiseen, aiheenaan rakkautemme ja elämämme suurin onnettomuus - lapsen kuolema. Sen käsittelyssä ei draaman lakeja, teatteri-ilmaisun eleitä, mimiikkaa, dramaturgian nousuja ja laskuja tarvita. Vaikka kuolema useimmiten lohduttaa pitkän länsimaisen elämän kauan odotetusta, toivotusta tapahtuneesta, niin lapsen, elämänalun, elämänkevään kuoleman kohdatessa ihminen on sanaton, voimaton, lohduton, lopun elämänsä itselleen ja läheisilleen.

 

Tämän tunnelman välittää Lars Norénin Hiljaista musiikkia -näytelmä rajun koskettavasti. Siinä kaksi naista ja kaksi miestä elävät kahta kuolemaa lävitse, pelkän tyhjän itsensä sisällä ja ulkopuolella samanaikaisesti. He yrittävät puhua, mutta osaavat sen enää vain toistensa ohi. Tai siirtävät ajatuksensa muualle, puhujakumppaninsa ominaisuuksiin, puutteisiin tai parhaimmillaan joihinkin jo hämärtyneisiin, toisarvoisiin yhteisiin muistikuviin. Voimattomuudessaan ja surussaan he eivät osaa lähestyä tapahtunutta lapsen kuolemaa. Näytelmässä aika muuttaa parien suhteet ja ajan mukana tekstissä kuolema kohtaa heistäkin yhden - mutta jo niin luontevan oikeutetusti, armahtavasti, että rakkauskin häivähtää väkevän näytelmän jo itkuista kuivuneen elämänehtoon läheisyyden varjoista.

 

Viidentoista vuoden ikäinen Lars Norénin teksti on ajaton sanomassaan, tavassaan soida suoraan ajatuksiimme sieltä ulos pääsemättä. Meille kuolemia kokeneille tuo äärimmäisen ahdistava tunne on yhteinen, mutta oma reagointimme täysin persoonallinen. Siksi Norén marssittaa löyhät perhesiteet toisiinsa omaavat yksilöt avaamaan meille sieluaan - kenenkään sitä osaamatta. Tunnistamme asetelmasta itsemme selvästi tai kautta rantain.

 

Itse miellän Norénin tekstin puhuttelevan enemmän luettuna, sillä Lahden kaupunginteatterin esityksessä tuo rivien väliin pingotettu herkkä painostavuus, ihmisen voimattomuus on vielä osin tavoittamatta, pelkistymättä. Sanattomaksi hiljaisuudeksi ohjattua esitystulkintaa värittää sittenkin liiallinen teennäisyys, näytteleminen, joiden kärjiksi riittää miesten parit räjähtävät suuttumuskohtaukset ja Johannan hysteriapurkaukset - ne murentavat ehyttyylisen tunnelman kiinteyden pelkäksi teatteriksi. Mitään yliluonnollistakaan kuolemassa ei tarvita, edes lavastekikkana (aavemaisesti kaatua rojahtava seinätakautuma) tekstiä pilaamaan.

 

 

 

Michael Baranin suomennos on taitavaa dialogia, mutta tuntuu tänään jo turhan kirjakieliseltä.

 

Jarno Kuosa ohjaajana on löytänyt esittäjistä sopivaa, karsittua persoonallisuutta, jolle rakentaa eleetöntä, tilittävää elämän ja kuoleman kuvaa - kohtausten sisältöä. Liisa Vuori ja Teemu Palosaari (Karin ja Jonas) löytävät useissa kohdin tekstin antamaa tihentynyttä tunnelmaa, Mikko Pörhölällä ja Saana Hyvärisellä (Olof ja Johanna) taas keinot läsnäololleen ovat astetta teatraalisemmat.

Näyttelijätyön kypsyessä esityskertojen mukana soisin näkeväni tulkinnan uudelleen täydellisessä hioutuneisuudessa ja valmiudessa.

 

Bachin ja Mahlerin musiikkivinjetit ovat klassisen musiikin perinteistä nekrologista aineistoa, Lahden Laulupuukuoron oivallettu lapsiosuus tulkitaan kovin hiljaa toistettuna, miltei tunnistamattomana, kirkkaitten lasten äänten olisin siitä odottanut erottavani.

 

Mutta Lars Norénin ajattelu, yksi maailman teatterikirjallisuuden nykydraaman vaativana teatterimme uskaltavana ohjelmavalintana näinkin tarjottuna jää soimaan omaa sanatonta vaitioloaan, hiljaista musiikkiaan.

 

 

Lars Norén - Tyst musik

 

HILJAISTA MUSIIKKIA

 

SUOMENNOS Michael Baran
OHJAUS Jarno Kuosa
LAVASTUS JA PUKUSUUNNITTELU JA VALOKUVA Tiina Hauta-aho
VALOSUUNNITTELU Jouni Nykopp
ÄÄNISUUNNITTELU Esa Mattila (vier.)

ROOLEISSA
Saana Hyvärinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Liisa Vuori

 

Arvio ensi-illasta Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä 3.10.2018

 

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/produktio/208/hiljaista_musiikkia