Osaaminen on viimeiset pari vuosikymmentä saanut käsitteenä jo inflaation. Pelkästään oppivelvollisuuskoulu on täynnä osaamismittauksia, osaamisohjelmia, osaamisprojekteja ja osaamiskeskus-nimisiä rakennuksia ja yhteenliittymiä. Näin Muuttuva osaaminen -teosnimi tuntuu kuin tyhjiltä sanoilta, tuloksettomilta tapahtumilta, vanhojen tuttujen asioiden uusnimittelykikkailulta, siinä missä innovaatiot ja elämysopiskelukin sekä muut ei-aineelliset höpötykset lukuisia seminaareja, pöytä- ja asiakirjoja kyllästymiseen asti täynnä olevilta ajankuluttamistodisteilta.

 

Kun luin Päijät-Hämeen Tutkimusseuran 112-sivuisen, 16 eri alan asiantuntijan ja toiminta-aktivistin vuosijulkaisun Muuttuva osaaminen, tulin toisiin ajatuksiin, tyhjenin kymmenistä ennakkoluuloista ja totutuista itsestäänselvyyksistä. Nyt tuo kaksisanainen fraasi on saanut konkreettisen sisällön, jolle on kunniaksi ihminen, hänen ajattelunsa, tekonsa ja toimintansa.

 

Teoksen toimittajista pari keskeistä henkilöä haluan nostaa aluksi esiin.

Ensin Matti Oijalan, joka julkaisuun tekemässään johdantoartikkelissa

 

 

Osaava ja taitava Päijät-Häme luonnostelee sisällön niin houkuttelevasti, että lukijan on pakko ahmia kokonaisuus monialaisuudessaan. Oijala taitaa myös teoksen hahmottelun, sillä osaamiseen tarvitaan usein myös synnynnäistä, opeteltua tai kansanperinteistä kumpuavaa perittyä taitoa – ja näin teoksen monet artikkelit on saatu myös harvinaisia maakunnallisia erityispiirteitä esitteleväksi, menneistä sukupolvista lähteväksi tiedoksi lukijalle.

 

Toiseksi Jukka Oksan, joka tutkijataustastaan huolimatta

 

 

on rohkeasti siirtynyt kirjan toimittajana haastattelijan tehtävään ja onnistunut siinä erinomaisesti. Myös Oksan hyvävainuista valokuvaustaitoa ihailen teoksen laadussa ja runsaudessa – hänen laatimansa tilastolliset kaaviotkin ovat suorastaan silmät avaavia.

 

Tämä kirja-arvioni on syntynyt perehdyttyäni moniin kirjasen aiheisiin työssäni koko elämäni ajan ja toisiin minulle vieraampiin elämänalueisiin vasta nyt saadessani kirjasesta valaistusta. Teen artikkeleista oman siiviläni kautta tulostuvan lukukokonaisuuden enkä lainkaan häpeä sen subjektiivisuutta.

 

 

 

SUOMALAINEN  LUKUTAITO

 

Sisälukua ja puumerkkejä

 

Saara Hakaste on tutkinut perusteellisesti omaa sukuaan tohtorinväitöstyönään ja tavoittanut 1800-luvun talonpoikaistalosta Hollolassa esiäitiensä ja esi-isiensä luku- ja kirjoitustaitoisuuden henkilöiden elämänkaaria tutkimalla sekä tuon taidon merkittävyyden aikakauden monissa yhteiskunnallisissa tehtävissä.

 

Kirkon merkitys opettajana oli ratkaisevassa osassa rippikouluissa ja kinkereillä. Sen järjestämät kiertokoulut oppimestareineen alkoivat toimia todenteolla vasta 1850-luvulla. Opetusaineita olivat lukeminen ja laulu. Muusta opetuksesta kuten kirjoituksesta ja laskennosta piti maksaa erikseen.

 

Kansakouluasetuksen tultua voimaan 1866 heti välittömästi ensimmäiset Hollolaan pojille ja tytöille erikseen yksityishenkilöiden perustamat kansakoulut aloittivat 1867 ja 1868.

Kun 1890-luvulla hollolalaisista kouluikäisistä lapsista vain 12 % kävi kansakoulua, niin kiertokoulua käyvien prosenttiluku oli 67.

 

Hakasten Simolan talon perhe ja naapuritalojen perheet olivat yleensä vähintään kymmenlapsisia. Työntekijöitä maahan sidottuun talonpojan ammattiin tarvittiin, siksi vain muutamalle lapsista voitiin antaa mahdollisuus oppia lukemisen ja kirjoittamisen tärkeät taidot. Heräävä uudenlainen kansakoulu oli vielä niin kallista, ettei siihen ollut varaa monellakaan, edes talollisen perheellä. Yleensä 2 tai 3 lasta valikoitui opintielle, usein lähelle perustettu koulu oli tärkeä osatekijä kouluun pääsemiseksi ja kansakoulun käyneet jatkoivatkin sitten pidemmälle, opettajiksi ja virkamiehiksi ympäri Suomen.

 

 

Saara Hakasten artikkeli on esimerkki tarkasta tutkimuksellisesta otteesta ja tutkimuksen välittämiseksi meille eläväksi elämäksi. Artikkelissa on useita kirjallisia dokumentteja kuvina: puumerkkejä, käsialanäytteitä, todistusjäljennöksiä ja 1900-luvun alun valokuva oman kookkaan suvun perhejuhlasta.

 

 

 

 

Lukutaidon uudet ulottuvuudet

 

 

Raine Koskimaan artikkeli on itselleni yksi tämän julkaisun kiehtovimmista, moderni ja asiantuntevuudessa sekä toisten maiden nuoria rinnastavissa vertailututkimuksissa puhuttelevasti tulevaisuuden uutta lukutaitoa valaiseva. Tässä muutama näkökulma:

 

Lukutaito vuonna 2018 ja aivan lähitulevaisuudessa on meille lehdistössä ja kouluopetuksessa välittynyt lähinnä luetun ymmärtämiseksi. Myös länsimaisen kulttuurin Pisa-mittaukset, joissa maiden koulutusjärjestelmiä on mitattu monen oppiaineen, kuten lukemisen oppimiskykynä, on ollut Suomelle aluksi pitkään mairittelevaa: olemme olleet maailmaan kärkimaiden joukossa lukutaitoisena kansana.

 

Toisin on kuitenkin viestinnän nykytodellisuus. Painetun sanan on syrjäyttänyt 1960-luvulla alkanut sähköisen median toimintalogiikka. Nimitykset lukutaidosta ovat tänään saaneet uusia määreitä, sähköinen lukutaito, medialukutaito, visuaalinen lukutaito, taloudellinen lukutaito.

 

Television merkitys ja sen hallitseva voima on vaatinut jo pitkään kriittistä lukutaitoa. Lukutaitovaatimuksiin ovat tulleet painettujen tekstien lisäksi audiovisuaaliset, kuvaa ja ääntä käyttävät ulottuvuudet. Se on vallitsevalla internetviestinnän aikakaudella muuttanut myös koko opetusta. Tämän uuden lukutaidon osalta opettajat ja vanhemmat ovat selvästi oppilaita jäljessä.

Kun perinteistä lukutaitoamme ovat vahvistaneet merkittävästi kirjallisuus ja itse lukeminen, niin sillä alueella Suomi on ollut koululaitoksessaan vahva ja tinkimätön - tuloksellinen.

 

Mediataidon Suomi sitävastoin on ollut useita maita hitaampi käynnistymään. Televisio tuli maahan monia länsimaita jäljessä, mainostelevisio ja radion kaupalliset kanavat samoin.

 

Tietokoneiden maailmaan Suomi tuli kuitenkin muiden maiden eturintamassa, samoin internet ja sen käyttö. Vanhatapainen lukutaito jarruttaa vieläkin kansainväliseen uuslukutaitoon siirtymistä, vanha lukutaito kun on ollut tiukasti äidinkieleemme sidottua, uuslukutaito taas sisältää globaalia, lähinnä englanninkielen hallitsevaa viestintätaitoa. Suomessa meiltä vanhemmilta puuttuu uuslukutaidon ymmärrys ja siten kyky tukea tai auttaa lasta maailman valtavassa mediakeskeisessä uuslukutaidossa.

Media valtaa myös ajankäytön, vapaa-ajan ja taiteen - ja tietokoneet kirjallisuuden aina runouteen saakka - koko kulttuurin.

Medialukutaidolla on vielä yksi ominaisuus - nopeus. Mediatieto etenee salamana tiedottaen twitterissä, jossa tietovirta suodattuu sekunnin sadasosien nopeudella. Juuri tänään opetellaan Twitter-bottien tekemistä = mikroviestipalvelu twitterin automaattisesti tekstejä tuottavia esteettisesti motivoituja tietokoneohjelmia. Missä mennään huomenna tai ylihuomenna lukutaitovaatimuksissamme?

 

Tämänpäivän tieto vanhenee usein jo muutamassa tunnissa, minuutissa tai sekunnissa - lukutaito muuttuu ja vaatii vauhtia lisää joka hetki. Perässä kannattaa silti yrittää pyristellä uutta muuttunutta lukutaitoa opettelemalla - tulevaisuutta ja omien uusien sukupolviemme tekoja edes vähän ymmärtääksemme.

 

 

 

LAHTI  ELÄMÄN  KESKIPISTEENÄ

 

Tutkimusseuran julkaisussa on useita artikkeleita, joissa Lahti viitekehyksenä näkyy ihmisen arjen toimintoina sekä elinkeinorakenteensa ansiosta merkittävänä liike-elämän synnyttäjänä - ja valitettavasti myös jo entisenä suurena työnantajana. Jääkö Lahden myönteisyys vain huippuyritysten lähtöponnahduslaudaksi ja bisnesajatteluksi vai onko kaupungillamme jotain inhimillisempää kaupunkilaisille annettavana elämän mieltämiseksi arvokkaaksi juuri täällä Lahdessa.

 

 

 

 

Sukuyritysten laajenevat ympyrät

 

 

Jukka Oksa on pureutunut artikkelissaan lahtelaisiin sukuyrityksiin. Niistä monet ovat syntyneet sota-ajan jälkeisen teollistumisen mukana ja antaneet valtaosalle lahtelaisia työpaikan ja toimeentulon. Monet ovat jo kehityksestä pudonneet ja kuopattu - Esko Järvisen maineikas suksitehdas ja Heinosen lihanjalostamo niistä päällimmäisimpinä. Monet ovat sulautuneet kansainvälisiin konserneihin, niiden osaksi ja niillä on pörssiin kirjautuneet osakasomistajat ympäri maailman.

Jukka Oksan haastatteluissa on neljä suurehkoa, kansainvälisillä markkinoilla toimivaa lahtelaisyritystä Kemppi, Luhta, Peikko Group ja Viiking Malt.

On sinänsä lohdutonta, että lahtelaisten työpaikkoihin nämä yhtiöt eivät kovinkaan runsaasti enää vaikuta, sillä varsinaiset tuotannot ovat siirtyneet talousvoiton saamiseksi muihin, halvemman työvoiman maanosiin.

Oksan luoma havaintokuva on kuitenkin kaupungillemme varsin mairitteleva - Grönlantia lukuunottamatta lahtelaisia firmoja toimii jokapuolella maailmaa. Päijät-Häme -kokonaisuudesta löytyy vielä Hollolasta ja Heinolasta myös yhtiöitä, jotka yltävät Eurooppaa laajempaan liiketoimintaan.

 

Jukka Oksa on kohteliaasti selittänyt, että nämä neljä perinteistä yhtiötä ovat muuttaneet toimintaperiaatteensa palveluiden tuottamiseen. Vaikka Lahdessa valmistetaan alkuperäistuotteita jonkin verran, niin tuotteiden valmistus ja huolto sekä markkinointi ovat siirtyneet jo suoraan ympäri maapallon paikkakunnille, joissa näitä perustuotteita tarvitaan. Maakuntamme maailmalla taloudellisesti menestyneimmät yhtiöt myyvät nyt perinteisen alansa pitkälle jalostettua tietoa ja asiantuntemusta: palvelua, suunnittelua, asiantuntijaprojekteja, myytyjen palvelujen ja järjestelmien huoltoa ja ylläpitoa. Nyky-yhtiöiden suurin työntekijäryhmä ovatkin erilaiset ohjelmistosuunnittelijat. Yhtiöt myyvät asiantuntijaverkostoja, joissa niputetaan yhteen liittyvät toiminnot ja taataan toimivuus tuotteille.

 

On kuitenkin Jukka Oksalle ja lukijoilleni huomautettava, että vaikka Luhta - L-Fashion Group vielä ainakin tuotemerkkinä edustaa vaateteollisuutta, niin merkin käyttöoikeutta löytyy jo Aasiassa ja muissakin maanosissa.

Erityisesti tällä kohden Lahden on myös muistettava, että Luhta-konserni alkaa olla moneksi eri osakeyhtiöksi pilkottu konserni, jossa lahtelaisittain merkittävänä toimialana on Luhdan kiinteistöbisnes. Luhta hankki jo kymmeniä vuosia sitten naistyövoiman saamiseksi asuinkiinteistöjä aivan kaupungin keskustasta ne työntekijöilleen vuokraten. Tänään Luhtakonsernin osakeyhtiö Luhta-Kiinteistöt Oy rakentaa ja vuokraa neliöitä yhtenä suurimpana liiketoimenaan ja Lahden keskustan pilvenpiirtäjäsuunnitelmat ovat jo pitkällä vireillä Luhdan omistamissa keskustakorttelin tonttikarttaluonnoksissa.

Näin on käynyt myös Isku-konsernin, sen tytäryhtiö Isku Invest Oy on keskittynyt rakentamiseen, neliöiden vuokraamiseen (Lahden ammattikorkekoulu). Näin aikanaan varsinaiseen omamerkkiseen puunjalostustuotantoon liittyvä toiminta on muuttumassa tuottavamman bisneksen mukana.

Ihminen, lahtelainen on näissä suurissa kuvioissa jäänyt varsin toisarvoiseksi merkitykseltään ja työpanokseltaan.

 

 

 

 

Osansa jokaisella - osallistumisen ja tekemisen mahdollisuuksia Lahdessa

 

 

Hanna Virtanen on kokenut kansalaisaktivisti. Luonnonarvoja, monien asumismukavuutta sekä Lahden taloutta koetteleva miljoonien eurojen tiehanke, lähimetsien ja kaupungin rantojen kaavoittaminen asumiseen, muinaismuistojen tuhoaminen, useat luvattomat metsien ja puidenkaadot, monien kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten purkaminen, korvaamattomien taideteosten heitteillejättö ja aie hävittämisestä sekä kaiken nykysivistyksen perustana olevan lähikirjastoverkon heikentäminen ovat tekoja, joita vastaan ja samalla pehmeämpien ja kulttuurimyönteisempien arvojen puolesta hän on saanut Lahdessa taistella viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Luonto, vanhat talot, taide tai sivistys eivät itse pysty puolustautumaan, joten meidän on puolustettava niitä - itsemme ja tulevien sukupolvien vuoksi,

Hän näkee osallistumisen, puuttumisen niihin epäkohtiin, joita havaitsee ympärillään, ja yrittämisen omalla toiminnalla muuttaa asioita - aidoksi positiivisuudeksi, johon jokaisen on pyrittävä.

 

Liekki ry jakoi aikaisille pyöräilijöille maksutonta aamiasta huhtikuussa 2016.             Valokuva Hanna Virtanen

 

Kirjoittaja kuvaa artikkelissaan mielenkiintoisia asioita muuttaneita esimerkkejä kolmannen sektorin vapaaehtoistoiminnasta, yhdistyksistä, jotka kokoavat samanhenkisiä kansalaisia yhteen, yhteiskunnan huonosti hoitamien asioiden korjaamiseksi ryhmittyneistä osuuskunnista, erilaisista maksuttomista toimintatapahtumista, ravintolapäivistä jne,.

Näille kaikille kansalaistoiminoille on ominaista laaja kansalaisten osallistumismahdollisuus, omaehtoisuus ja aktiivisuus, toimijuus ja jäsenyys, yleishyödyllisýys ja itsenäisyys, vapaaehtoisuus ja valinnaisuus, maallikkous ja ammattilaisuus, joustavuus ja riippumattomuus, yhteisöllisyys ja paikallisuus sekä eettisyys ja solidaarisuus.

 

Vastakohtana ja vastustajana kirjoittaja näkee julkisen sektorin tavan osallistaa kansalaiset: kun kunta osallistaa, tuloksena on, että ihmistä kyllä on kuultu, mutta hän ei koe tulleensa kuulluksi. Tyypillinen esimerkki on kunnan asukastilaisuudet, joissa saa käyttää puheenvuoroja tai pyydetään mielipiteitä asioista. Todellisuudessa kansalaisten mielipiteistä poimitaan vain ne, jotka tukevat alkuperäistä, jo lukkoon lyötyä suunnitelmaa. Liian moni haluaa vain kunnian asiasta ja varsinainen asian ydin, ihminen ja hänen tarpeensa (ja sen ideoija) unohtuu.

 

Lahti ei uskalla luottaa nykyisiin asukkaisiinsa, vaan havittelee jatkuvasti tänne uusia, oletuksen mukaan parempia veronmaksajia. Vain huolehtimalla asukkaista, arvostamalla heitä ja heidän pyrkimyksiään ja osoittamalla se myös taloudellisesti voidaan tehdä kunnasta houkutteleva.

 

On hyvä muistaa ja muistuttaa, kuka se kaupunki oikein on: me asukkaat tietysti. Uudenlainen kaupunkikulttuuri, kansalaisvaikuttaminen ja uudet tavat osallistua kaupungin kehittämiseen syntyvät yhdessä tehden – kaupunki on meidän.

 

 

 

 

 

 

MUOTOILUINSTITUUTTI - ENTINEN  LAHDEN  YLIVOIMAINEN  KULTTUURITEKIJÄ

 

Ei ole yllättävää, että juuri Päijät-Hämeen Tutkimusseuran vuosijulkaisusta 2018 löytää peräti neljä erilaista artikkelia Lahden kuuluisasta Muotoiluinstituutista. Noista artikkeleista käy yksiselitteisesti ilmi Lahden harvinaisen, maailmanlaajuisen opetusmaineen saaneen oppilaitoksen merkitys kaupungillemme. Artikkelien rivienväleistä voi myös suoraan lukea kuin rinnakkaista muistokirjoitusta: Muotoiluinstituuttia ei enää ole, sen rippeetkin halutaan haudata maan alle. Tuo edellisessä artikkelin luvussa lausuttu on totta tässäkin, Lahden muotoiluinstituutissa ja sen tulevassa kohtalossa.

 

 

Muotoilijan taitoa etsimässä

 

 

 

 

Jukka Oksa sosiologina on tehnyt kunnioitettavan yrityksen haastatella Lahden muotoiluinstituutin entisiä ja nykyisiä opettajia saadakseen selkeyttä sanaan muotoilu. Onko muotoilu taidetta vai teollista tuotantoa? Muotoilu-sana pyritään sisällyttämään nykyisin kaikkeen – puhutaan palvelumuotoilusta ja muotoilun merkityksestä yritysten strategisessa ajattelussa. Lahti julistaa röyhentelevin rinnoin yhä olevansa muotoilukaupunki.

 

Tosiasiassa Lahdesta tuli muotoilukoulutuksen kaupunki, kun Taidekorkeakoulun professori Antti Hassi tuli Lahteen 1970-luvun lopulla ja toi mukanaan nuoret, Taideteollisesta korkeakoulusta vasta valmistuneet oppilaansa perustettavaan muotoilualan oppilaitokseen opettajiksi. Taide ja filosofia oli Hassin koko taideopetuksen lähtökohta. Havainnot, ajattelu ja ideointi - siinä on koko taideopetuksen keskeinen sisältö.

 

Merkittävälle suomalaiselle vaateteollisuustyönantajalle Luhta-konsernille Lahden muotoiluinstituutin perustaminen on ollut yksi keskeisimmistä suunnitteluhenkilökunnan koulutusteistä, edelleenkin. Vaikka varsinainen tuotanto on jo siirretty muihin maanosiin, suuri osa Luhdan suunnitteluhenkilökunnasta työskentelee edelleen Suomessa.

 

Oksa haastatteli myös konsernin omistajaa, Pekka Luhtasta, joka totesi, että teollisuus tarvitsi muotoilijoita ratkaisemaan tuotesuunnittelun ongelmia.

Oksan kirjoituksessa lahtelaiset muotoilun opettajat pohtivat, mitä hyvä muotoilu oikein on. Haastattelussa tuovat artikkeliin omia mielipiteitään Jorma Lehtonen, Ari Känkänen, Mirja Kälviäinen ja Marja Lampainen, kaikki Lahden muotoiluinstituutin opettajatehtävissä pitkään toimineita asiantuntijoita.

 

Jukka Oksa itse kiteyttää muotoilukäsitteen lainaamalla Elinkeinoelämän arkistosta löytämänsä määritteen: Hyvä design ei tarkoita paremman näköistä tuotetta, vaan parempaa tuotetta. Parempi tuote siis tarkoittaa paremmin käytettävää tuotetta.

Oksan valokuvat artikkelissa todistavat asian absurdin todellisuuden: uuden, vuonna 2018 valmistuneen Lahden ammattikorkeakoulun teollisuushalliin saneeratut sisustusratkaisut - vaikka pyrkivät kauniiseen sisustusmuotoiluun, näyttävät käytettävyydeltään olevan täysin kaukana käyttäjälähtöisyydestä.

 

Teoria ja käytäntö tuntuvat unohtavan toisensa siis kovin helposti.

Muotoilu-käsite on kuitenkin tunkenut läpi koko yhteiskuntasuunnittelun. Jopa ministeriöiden, erityisesti Opetus- ja kulttuuriministeriön koulutustermistössä sana vilisee tiuhaan ohjekirjeissä, raporteissa, suunnitelmissa, aina asetuksia ja koulutuslinjojen nimiä myöten. Lahden ammattikorkeakoulun uusin linja on nimeltään kokemus- ja palvelumuotoilu.

 

Maallikosta tuntuu, että ollaan jo niin kaukana varsinaisesta muotoilusta, että ymmärrän hyvin politiikan, eritoten Lahden kunnallispolitiikan käyttävän tuota määritelmää puhuessaan ja päättäessään tulo- ja menoarvioita, muotoilusanan mihin tahansa asiaan liittäen - muotoilu on brändisana, jota pitää käyttää. Haastatelluista muotoiluopettajista vain pari uskalsi hahmottaa muotoilu-käsitteen petollisuuden, kuten Jorma Lehtonen:

”Tilannetta kuvaa se, että suuret palvelumuotoilun toimistot ovat täynnä ihmisiä, mutta joukossa vain muutama muotoilija.”

 

Oksan artikkeli todistaa, miten entinen Lahden muotoiluinstituutin maine kelpaa: muotoilu-sana on liitetty myös Lappeenrannan-Lahden teknillisen yliopiston insinöörikoulutuksen nykyiseen brändisanastoon. Näin voidaan opettaa suuria oppilasjoukkoja kymmenkertaisesti halvemmalla, hoitamalla opetus suurissa luentosaleissa satapäisin kuulijoin, luentojen aiheiden tai opetuslinjojen nimeen vain muotoilu-sana ja asia kuin asia toimii.

 

Onneksi Oksa artikkelinsa lopuksi palaa viisaasti Antti Hassin määritelmään ja kirkastaa samalla Lahden muotoiluinstituutin alkuperäisen idean.

 

 

 

 

Lahdesta maailmalle

 

Lahden muotoiluinstituutista lähteneitä muotoilijoita ja eri alan maineikkaita taiteilijoita löytyy nettitiedostoista suuret, monikymmeniset luettelot, useilla kansainväliset meriitit aina Teslan autopyhättöön saakka.

 

Heli Kauhanen kertoo Lahden muotoiluinstituutin korumuotoilukoulutuksen lakkauttamisesta vuosi sitten, kuvaa henkilöesimerkein alalle valmistuneiden maineikasta nykyuraa ja hyvää työllisyyttä sekä kyseenalaistaa Muotoiluinstituutin johdon ymmärrystä lakkautuspäätöstä tehdessään. Hän kuvailee selkeästi kultasepänalan nykyisen koulutuksen vähäisyyden ja epävarmuuden Suomessa.

 

Suomen tasavallan jalokivet - kaulakoru   Heli Kauhanen ja Juha Loikala

 

Positiivisempia näköaloja Kauhanen näkee osuuskunnissa, joissa kultaseppäalan korumuotoilijat ovat liittyneet yhteen ja markkinoivat sekä valmistavat yhteistuotannossakin koruja.

Toisaalta kun robottivalmistus alkaa jo vallata koruteollisuuden, saattaa yhteiskuntaan palata sellaisten entisten käsityöläisten ammattilaisjoukko, joka pystyy viimeistelemään koneiden tekemät aihiot. Tulevaisuuden käsityöläisiltä vaaditaan teknologiaosaamisen lisäksi luovuutta, rohkeutta ja soveltamiskykyä.

Korujen käyttökulttuurin osalta ei kuitenkaan ole näkyvissä sitä, että niiden käyttö vähenisi.

Näin Heli Kauhanen, nykyinen korutaiteen läänintaiteilija, artikkelinsa tulevaisuusluottavaisesti kiteyttää.

 

 

 

 

Kultaseppiä ja korumuotoilijoita Lahdesta

 

 Lahden muotroiluinstituutista valmistuneen Mikko Anttosen menestyvään kansainväliseen liikkeeseensä kierrätysmateriaalista valmistamia koruja

 

Esko Timonen kirjoittaa katsauksen siitä, miten kultaseppäopetus aikanaan tuli Lahteen ja opetus monien mutkien kautta Lahden muotoiluinstituuttiin. Timonen on kultaseppämestari ja kultasepäntaidon opettajana vuosina 1983-2006.

Artikkelista saa hyvän kuvan koulutuksen lahtelaisvaiheista, sitä tukevista kaupunginjohtajista ja luottamusmiehistä sekä tietenkin koulutuksen jatkuvasta muutoksesta, joihin aikakaudet ja varsinkin Ammattikorkeakoulun hallinnointi loivat suuria ylimääräisiä paineita. Hän kertoo myös, miten opetus kiinnosti Suomen ulkopuolellakin. Monia opiskelijoita Pohjoismaista sekä Virosta ja Yhdysvalloista valmistui oppilaitoksesta. Artikkelin kuvamateriaali vahvistaa myös Hassin aikaisen idean mukaiset, Lahden muotoiluinstituutin yhteiset taidemuotoilun opettajavoimat, jotka toivat uudenlaista, tärkeää muotoiluosaamisen taitoa korumuotoilun opetukseen.

 

 

 

Mika Heinonen  Damokleen vuode 2017

 

Mika Heinonen toimi 33 vuotta Lahden muotoiluinstituutin opettajana. Hänen taidesuuntautumisensa on kuvanveisto ja olen nähnyt hänen taidettaan usean viime vuoden ajan kolmen Muotoiluinstituutin opettajan vuosittaisessa eri paikkakunnille pystytetyissä yhteisnäyttelyissä (Kari Lohko, Matti Happonen, Mika Heinonen) mielenkiintoisina, ajatteluttavina veistoksina.

 

 

Opettajan jäähyväispuhe

 

Mika Heinonen jättää viime keväisessä jäähyväispuheessaan Muotoiluinstituutista mielenkiintoisia kokemuksiaan meille pohdittavaksi.

Artikkelin sisältölaatu on eräänlainen persoonallinen omamääritteinen taidefilosofia. Siinä filosofiassa on yleisiäkin ohjeita kenelle tahansa noudatettavaksi:

 

- Opettajan pahimpia vikoja on tärkeily

- Opettajan paras ja vaikeimmin hallittava ominaisuus on kuuntelemisen taito

- Elämä on epäreilua eikä sille mitään mahda, mutta silti on nautittava siitä, että saa edes yrittää

- Pitäisi leikkiä enemmän ja inhimillisemmin

- Luova ihminen on utelias eikä mikään ratkaisu tunnu lopulliselta.

 

 

Kaiken Mika Heinonen kuvailee suurenmoisella huumorilla ja mielikuvituksellisilla esimerkeillä - opettajan puhe saa kiinnostavan tarinallisen kokonaisasun, jota malttamattomana alkaa seurata.

Viihde, kulttuuri, taide, arvot, hyvät opettajat (Antti Hassi) saavat osansa tässä puheessa. Heinonen pitää enemmän arvossa elämän mutkaisia polkuja kuin suoria valtateitä, jotka herättävät hänessä aggressiivisuutta. Hän opettaa, että taiteilijan on opeteltava elämään ristiriitojen maailmassa ja kyettävä sietämään epävarmuutta.

Kaikilla ihmisillä on lupa joskus mennä transsiin ja haltioitua.

Globaali kilpailuyhteiskunta ja rahatalous tuppaavat kovettamaan luontaisen empatian. Avoimen kilpailun nimissä siedetään arvoja, joita ei välttämättä pitäisi sietää.

 

 

 

Kaikki edellä referoitu teoksen sisältö on niin Lahtea kuin koko maailmaa sivuaavaa tutkimusta ja tietoa.

Oman seudullisen Päijät-Hämeen alueen osaamisen artikkeliaineisto tuntuukin tässä julkaisussa omassa laadussaan edellisiä eksoottisemmilta ja realistisimmilta, pääasiassa ruokakulttuuriin liittyvältä päijäthämäläisyydeltä.

 

 

 

Kalastusta Päijänteellä

 

Heidi Andersson tekee vaikuttavan laaja-alaisen ja perusteellisen katsauksen maakuntamme suurimmasta vesivarannosta Päijänteestä laajoine valuma-alueineen. Karu erämaajärvi muuttui vähin erin teollisuuden ja maatalouden viemäritekniikoista rehevöityen ja viimein 1970-80 huipentui vakaviin jätevesihaittoihin, jotka täyttivät koko Päijänteen laajan vesialtaan.

Kirjoittaja kuvaa ihmisen vaikutuksen - likaamisen, säännöstelyn ja kalastuksen - seurauksia Päijänteen tilaan. Viimeisten lähes neljänkymmenen vuoden ajan on Päijänne-vettä juoksutettu yli 100 kilometristä tunnelia pitkin pääkaupunkiseudun juomavedeksi ja samalla Päijänteen vesi on saatu erilaisin laajoin puhdistustoimenpitein ja likaamiskielloin kuriin, happikato ja rehevöityminen pienentymään.

 

Kalastajien Päijänteestä Andersson tekee taitavat yhteenvedot. Siinä elää 32 eri kalalajia - lähes kaikki Suomen sisävesien kalat. Kalastuksen merkitys ensin elinkeinona, sitten ammattipyyntinä ja nykyisin enää pääasiassa vapaa-ajankalastuksena on osa yhteiskunnan kehitystä: ammattikalastajien luku vielä 1970-luvulla oli 70 ja tällä hetkellä heitä on enää alle 10.

 

Tutkija Andersson näkee kehityksessä yhä enemmän luonnon itseisarvon tunnustamisen. Vesistöjä ei enää koeta pelkästään hyödyntämisen lähteinä: kalastuksen hyötynäkökohdat ovat luontosuhteen mukana väistyneet ja kalastuksen rahataloudellinen hyöty heikentynyt.

 

 

Herkulliset, hienot henkilökuvat Andersson piirtää Asikkalan vaappumestarista Lauri Rapalasta, kalastajaerakko Toivo Pylväläisestä sekä kalastaja-kirjailija-luonnonsuojelija Pentti Linkolasta.

Anderssonin kiteyttää laajan artikkelinsa, toteamalla, että kalastuksen taloudellinen merkitys on muuttunut laadulliseksi. Kalastusmahdollisuus kaikille on varmaan yksi osaavan ja taitavan Päijät-Hämeen eduista.

 

 

 

 

Sahdinvalmistusta sysmäläisittäin

 

Kyösti Piippo kertoo Päijät-Hämeen sahtikulttuurista. Sahdin eli suodattamattoman oluen valmistuksen ainesosat, erikoisastiasto. työvälineet sekä valmistustavat ja niiden eri vaiheet tulevat selväksi. Piippo on myös harjaantunut sahtimies maistelijana, sillä hän peräänkuuluttaa sahdintekoa kilpailulajina, perusteena tämän vanhan perinteen jatkumisen varmistaminen seuraaville sukupolville sahdintekokilpailujen muodossa.

Sysmän omat sahdintekokilpailut ovat aina Uotinpäivänä. Vuoden SM-sahtimestaruusmitali on usein tullut hänen kotikuntaansa Sysmään tai ainakin lähikuntaan. Maakunnallisesti sahti kuuluu perinteisesti hämäläisten kaikkien juhlapyhien, perhejuhlien - häiden, hautajaisten, ristiäisten, sekä myös suurten talkoiden - juhlajuomaksi.

Sahdintekotaidon perinteisimmät taiat, väkevyys ja väri ovat kuitenkin jokaisen sahdintekijän ammattisalaisuuksia, joita he eivät paljasta.

 

 

 

Pitoemännästä juhlapalveluihin

 

Lahtelainen Ritva Tolvanen kuvaa innostuneesti anoppinsa pitokokki Hilkka Tolvasen ravintolatoiminnan syntyä ja laajentumista lahtelaisille tutuksi perheyritykseksi, Tolvasen pitopalveluksi.

Hilkka Tolvasen tie ravintola-alalle kulki sodan muonituslotasta, Karjalan kannakselta evakkotietä monien vaiheiden jälkeen Lahteen, ensin Lahden Kauppahotellin palvelukseen. 1955 lehti-ilmoituksella löytyi Jalkarannantie 8;ssa Seiliön huoltoasema .Pari vuotta myöhemmin Lahden Urheilutalon ravintolapalvelut ja 1963 Tapanilan hiihtomajan toiminta.

Baari Pika-Palan aukioloaika oli 6-22 ja ruokailijoita noin sata päivässä. Koko perhe osallistui ravintolan toimintaan perunateatterista, hankinnoista, kalastuksesta alkaen. Urheilutalon ruokahuolto oli jo laajempaa ja siellä Tolvaset pystyivät muonittamaan myös suuria asiakasryhmiä. Perhejuhlat, tilaukset erilaisiin yritysten juhliin ja tilaisuuksiin työllistivät koko perheen.

Tapanilan hiihtomajan kuuluisaa Tolvasen paistamaa suurta munkkia myytiin  satoja päivässä. Suurten tapahtumien ideointi, tarjoilut monikymmenisen yleisön telttoihin, mm. Lahden Jazztorilla ja Vesijärven satamassa ovat yhä laajenneet. Hilkka Tolvasella ei ollut mitään koulutusta alalle, hän loi edellytykset ahkeruudellaan, kehittymällä samalla taidoissaan ja menestyvän pitopalveluyrityksen, joka antoi hyvät elämän eväät seuraavalle sukupolvelle, joka jatkavat hänen työtään ja kehittävät yritystä edelleen.

 

 

Lähellä tuotettu, taidokkaasti valmistettu Vellamomenu

 

Vellamomenu-hanke käynnistyi vuonna 2006 Hämeen TE-keskuksen hankerahoituksen turvin. Tavoitteena oli saada paikalliset elintarvikkeiden tuottajat ja ravintolat yhteistyöhön. Eri maakunnissa suunniteltiin omia maakuntamenuja. Monet niistä ovat jo hautautuneet, mutta Vellamomenu jatkaa elinvoimaisena.

Tavoitteena Vellamomenu-konseptilla on lisäksi päijäthämäläisen ruokakulttuurin edistäminen sekä maakunnallisen ruokakulttuurin arvostuksen edistäminen. Samalla kasvatetaan laadukkaiden päijäthämäläisten raaka-aineiden ja elintarvikkeiden osuutta ravintoloiden ruoka- ja juomavalikoimissa.

Nykyisin Vellamomenua tarjotaan kaikkiaan seitsemässä eri ravintolassa ympäri maakuntaa. Jokaisella ravintolalla on oma Vellamomenunsa, joihin voi tässä Muuttuva osaaminen -teoksessa tutustua.

 

 

 

 

Eläköön kansallispuku -

Rahvaan kansanpuvusta kaiken kansan kansallispuvuksi

 

 

 

Merja Kittelä valaisee suomalaista kansallispukuhistoriaa 1600-luvulta alkaen, jolloin elettiin tiukkaa säätyläisaikaa ja kansan oli nöyrästi pukeuduttava säätyläisasetusten mukaisesti. Rahvas sai pukeutua vain halpaan villa- ja pellava-asuun. Myös hienot pitsit oli sallittu vain säätyläisille asetuksella määräten. Kun säätyläisasetukset 1800-luvun alussa poistettiin, rahvaalla ei ollut heti varaa hankkia pukuihin Euroopan muodin mukaisia, kansallispukuihin kuuluvia erikoiskankaita, punaista verkaa, kamlottia, kalminkkia tai silkkejä,

 

Kansallispukujen asiantuntijat löytyivät alan kansatieteilijöistä vasta 1900-luvun vaihteesta ja 1920-luvulla asialla oli dosentti U.T Sirelius, silloin suunnittelun kiintopiste siirtyi Nastolaan, jossa Sirelius Kumian puustellissa vietti kesiään. Itä-Hämeen kotiteollisuuskoulun oppilaat kutoivat kankaan ja näin Nastolan mallipuku lahjoitettiin Nastola-Asikkala -pukuna Kansallismuseon omistukseen.

 

Sireliuksen jälkeen intendentti, Iitissä syntynyt Tyyni Vahter, laati Hollolan, Iitin ja Lammin sekä Hämeen miehen kansallispuvut. Kansallispukujen kultakautta oli 1930-luku ja kiinnostusta edisti kansantanssiharrastuksen renessanssi. Kivelä luettelee monia henkilöitä, joiden asiantuntemuksella pukuja suunniteltiin, ruvettiin viimein itse kutomaan ja neulomaan.

 

Lahdessa toimi pitkään vuonna 1909 perustettu Helmi Vuorelman kutomo ja myymälä, joka 1930-luvulla keskitti toimintansa kansallispukujen valmistamisen, piirroskaavojen ja tarvikkeiden myymisen ja usein kokonaispaketteina toimittamisen asiakkaalle. Nyt puku pystyttiin itse valmistamaan ompelukonetyöllä kotona.

Miltei jokaisella pitäjällä oli viimein oma kansallispuku.

Vielä 1990-luvulle saakka kansallispuku koettiin niin pyhänä, että sitä sai käyttää vain tarkoin määrätyissä juhlatarkoituksissa. Nykyisin on vapauduttu, siirrytty eräänlaiseen folklore-asu -pukeutumiseen. Värikkäitä raitahameita käytetään villapaidan ja liivejä farkkujen kanssa. Kansallispukukankaita on runsaasti myytävänä ja niistä ommellaan myös muita asusteita.

Lahdella - Nastolan ja Hollolan kunnasta synnytetyllä kaupungilla - ei ole omaa kansallispukua. On vain uusi lahtelaistunnus - Lahden raita, jonka kangas muodostuu vedensinisestä, lumivalkoisesta ja metsänvihreästä kolmiraidasta.

Tuorein kansallispukutieto päivittyy Suomen käsityön museon yhteydessä Jyväskylässä toimivassa kansallispukukeskuksessa.

Artikkelissa on edustava kuvakavalkadi asiasta.

 

 

Muuttuva osaaminen -julkaisun arvo on sen sisällön kattavuudessa, Pääsemme ihmettelemään ja ymmärtämään läheistä perinnettämme, historiaamme sekä aikamme kehitystä, kieltä, kulttuuria ja toimeentuloa, nykypäivää.ja tulevaisuutta. Teos ei ole pelkkä pienen yhdistyksen vuosijulkaisu, vaan vaikuttava, innostava, työtä ja unelmia täysi lukemiskokemus meille jokaiselle.

 

 

Artikkelin kuvat:

9 Muuttuva osaaminen -teoksen skannauskuvia

4 Lahen uutisia kuvamateriaalia

 

LIsätiedot Muuttuva osaaminen -julkaisusta:

 

Vuosikirja 2018 tilauslomake

 

[email protected]

 

https://www.phtutkimusseura.fi/