Kjell Westön vuonna 2017 ilmestyneen romaanin Rikinkeltainen taivas luettuaan aito helsinkiläinen omaksuu sen millimetrisen tarkat tapahtumien paikat pääkaupungissa ja me muut yhdessä helsinkiläisten kanssa paneudumme yhtä tarkan sukuselvityskronikallisen kahden eri sosiaaliluokan - keskiluokkaisen ja korkeampaan taloudelliseen ylimystöön lukeutuvan suvun - karikkoiseen rinnakkaiseloon. Käy myös perusteellisesti selväksi kirjoittajakertojan koko elämänkaari lapsuudesta, ammatinvalinnasta lähes vanhuuden rajoille saakka. Koemme romaanissa myös verevän aistillisena tilityksen miehuuden yksityiskohdiltaan miltei pornograafisen vastenmielisenä orgasmitäyteisestä aistillisuudesta, nuoruuden unelmien puhkeamisesta ja autuudesta. Väkevin ja lujin sisältö romaanissa on elämän sitkeä vuorovaikutuskamppailu kahden ihmisen, miehen ja naisen rakkaus - sen yhtäaikainen hetkellisyys ja hellittämättömän katkeamattomat tunnesiteet.

Elämän pettymyksistä jääneet lähtemättömät kokemukset kertautuvat teoksen tekstissä kipeän vakuuttavasti, luokkaeroja tunnistavasti. Kuitenkin elämän ihanista, päivänsäteisistä aikanaan loppumattomilta tuntuneista, unohtumattomista nuoruuden unelmista ja onnenhetkistä jää sisäistynyt väkevän vahva elämää janoava sanoma lukijalle. 

Näin vaikuttava, syvällisen pikkutarkasti tunteva, sielunsa piilot tunnustava täydellinen tilitysromaani - ajattelin - ei sovellu teatterin pilattavaksi.

 

Pyry Nikkilä ja Annika Poijärvi

Toisin kävi, Rikinkeltainen taivas -teatteriesitys on kuin suuren tarinankertojaneron näytelmälliseksi showksi referoitu huolettoman vapaa, hauskan irtonaisesti näytelty ja tanssittu, vakavan kevyt pocket-versio romaanista.

Kansallisteatteri tekee jälleen yhden uudistavimmista dramatisoinneistaan, täysin uuden teoksen esitykseksi - Westön hienon romaanin kunniaksi. Kirjaa tuntemattomallekin esitys voi avautua ohjelmalehtisen alalaidassa kulkevan tarinan aikarungon kulkiessa esityskronologiaa jäsentämässä.

 

Juhana von Baghin, Michael Baranin ja Jyrki Karttusen yhteistyö on luonut höyhenen keveää uudenlaista teatteria, jossa elämän kaksi kääntöpuolta tragiikka ja komiikka yhtäaikaa pursuvat elämäntäyteyden riemua ja intohimon koskettavuutta: holtitonta ja vuoroin kiinteää näyttelemistä, pelkäämätöntä koreografian kömpelyyttä ja vapaata absurdia hauskuutta esitys on tulvillaan.

Keinot ovat tosin monilta osilta vanhoja teatterijekkuja - kuten näyttää teatteriprosessia lavan edessä ja kulissien takaa. Tai toteuttaa ensinäytös vakavan realistisena ja toinen näytös teatterillisena hullutteluna - näin vieraannuttaa katsoja kirjan traagisuuden tosikkoudesta.

Näytelmäuutuuden tulkinta sujuu hämmentävän viehättävästi.

Ennen muuta tarinan taianomainen kertominen tiiviisti, charmikkaan uskottavasti totta ja epätotta reportterimaisesti pohtien, pienelle sanelukoneelle elämäänsä taltioiden jäsentää esityksen hurmaavan yllättäväksi ja seurattavaksi. Roolityönä tietenkin kertoja itse - Timo Tuominen on läsnä niin valloittavan sielukkaasti, intuitiivisesti ja kuin rikostarkastaja tarinaa spontaanin itsekokevasti kirjailijana kertomassa.

 

Eikä yllättävistä uudistuksista hellitä enempää äänitehosteet kuin varsinkaan lavastus, jonka elementtien pinnallinen koreus ja materiaali saavat lumoavaa itseishupia läpikäytävyydessä, piilokuvissa ja toimivuudessa Kati Lukan näkemyksellisellä pohjattoman loppumattomalla mielikuvituksella.

Tulkintaoivallusten tyylikkyyttä on myös jättää kirjan täysin realistisen pikkutarkka erotiikka untuvaisiksi lemmen- ja kokemusfantasioiden pilviksi, joilla koko ensimmäinen näytös hekumallisesti yli maan ja taivaan äärien pumpuloidaan. Toinen on näyttää korkean yläluokan Rabell-suvun suuri arvostus merkittävin henkilökuvatauluin vahtimassa itse tarinaa ja lopulta käsitellä tuota sukua pelkkänä kohtausvaihtoon kuuluvana taulujen kanniskeluna. Ohjaus ja sovitus on loihtinut esitykseen niin monta uutta ilmaisutasoa, että katsojaa ihanasti huimaa.

 

Roolitöissä tällainen mielikuvituksellisuus antaa vapauksia tehdä melkein mitä vain. Henkilögalleriatkin saavat sekoittua, vire ja sen mukaansatempaavat tunnelmien  äärilaitojen vaihtelut näyttämöllä ja sen takana ovat suurta näyttelijäheittäytymistä upeimmillaan.

Päähenkilöön keskittyy Rikinkeltainen taivas myös teatteriversiossaan. Sensuellisuuden arvaamaton, salattu aarrearkku Stella Rabell Annika Poijärven näyttelemänä avautuu naiseuden täydellisyytenä ja tuntuu vahvasti tarinaa kantavalta, hienosti omaksutulta roolitulkinnalta: hänen psyykensä naiseus saa kiihkon ja kylmyyden koskettavat ulottuvuudet haluttavan eteerisiksi. Muiden näyttelijöiden tehtävänä - keskeisen kertojan lisäksi - on yhtyä tapahtumia kuvittavaan teatterileikkiin kaikin persoonallisin ajatusleimauksin, liikkuvin notkein ja kömpelöinkin jäsenin hullutellen ja väliin taas hetkeksi vakavoituen. Pyry Nikkilän tyyni kirjailija korostuu alteregokertoja-minän kanssa mielenkiintoiseksi hahmoksi, Juha Variksen Alex-kaveruudella  saadaan sopivan juonellinen, ohut jänne koko esitykseen, Pirjo Longan Claralla ja Lindalla on tärkeä sija suvun ja sukupolvien merkkeinä, samoin Johannes Purovaaran Kriden ja Poan luonnehdinnat kertomuksen tarinahenkilöinä - nuo kaikki näytellään sopivan realisesti ja neutraalisti.

 

Kelpaa Rikinkeltaista taivasta katsoa, siihen rakastua ja pinttyneitä lukemistottumuksiaan kuin uudelleen herkkutarjottimelta maistella, sen uutuustenhoon lopullisesti hurmaantua. Ennustan esitykselle Pienen näyttämön kevään katsojaennätystä.

 

Kjell Westö
RIKINKELTAINEN TAIVAS
 

Rooleissa

Pirjo Lonka, Pyry Nikkilä, Annika Poijärvi, Johannes Purovaara, Timo Tuominen, Juha Varis

 

Ohjaus Juhana von Bagh  Dramatisointi Michael Baran

Suomennos Laura Beck  Koreografia Jyrki Karttunen

Lavastus Kati Lukka  Pukusuunnittelu Tarja Simone

Valosuunnittelu Ville Toikka  Äänisuunnittelu Tatu Nenonen

Videosuunnittelu Pyry Hyttinen  Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen  Ohjaajan assistentti Alise Polačenko

Valokuvat  Katri Naukkarinen

 

Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 4.12.2019

 

https://kansallisteatteri.fi/esitys/rikinkeltainen-taivas/