Lahden Taidemuseon paikkaa on viimeiset neljäkymmentä vuotta kaupungissa aprikotu. Selvin paikka ja päätös paikasta sille on osoitettu Ranta-Kartanon alueelle, mutta kun Ranta-Kartano nyt vastoin alkuperäisiä  suunnitelmia rakentuukin vain ökyrikkaitten ihmisten Vesijärvinäkymien yksinoikeutetuksi ja betonibunkkerein lahtelaisilta suljetuksi asuntoalueeksi, ei sinne enää kohta koko taidemuseota mahdu.

Lähikertaus Lahden Taidemuseoasioista lienee siis tarpeen.

Lahden Taidemuseo  omalle kohdalleni on osunut jo kansa-ja opipikoulussa 1950 luvun taitteesta ja  samasta osoitteesta kuin nytkin, Vesijärvekatu 11. Siellä, TELA:n vintillä se sijaitsi kymmeniä vuosia. Reilu vuosi sitten kiinteistö, joka oli rakennettu kapungin eri virastojen keskuspisteeksi myytiin eniten tarjoavalle kiinteistöbisnesyhtiölle, ja viimevuosikymmenet taidemuseon toiminta talon alakerrassa jatkuu nyt toisaiseksi vuokralaisena samassa tilassa. Taidemuseon arvokkaimpia kokoelemia on vain harvoin ollut madollisuus näyttää ja nähdä: useat työt on sijoitettu kaupungin toimialalojen rakennukusiin ympäri Lahtea, sekä valtaosa arvoteoksista tungettu taidemuseon omiin, ahtaisiin varastotiloihin.

Nukkeinstallaatio Taidemuseon laajassa Pop Rauha Rakkaus -näyttelyssä vuonna 2009

Nykyistä Vesijärvenkadun taidemusotilaa on lähnnä erilaisista terveydellisistä näkökohdista perustellen remontoitu moneen kertaan. Pieniteemaiset taidenäyttelyt soveltuvat vieläkin tähän Taidemuseoksi nimettyyn halliin ripustettavaksi, taidemuseona tila on kaupungin keskeisimmällä paikalla hyvin saavutettavissa, mutta taidenäyttelytilana jo osin aikansa elänyt, ja suuriin teemanäyttelyihin tiloltaan riittämätön.

Museon pitkäaikaisimpana  johtajana toimi Jouko.Heinonen vuodet 1973-2006. Heinosen viimeiset vuodet museo oli väliaikaisen museojohtajan, amanenssi  Esa Hassisen hallinnoima ja varsinaiseksi uudeksi museojohtajaksi kiinnitettiin Timo Simanainen vuonna 2010. Simanainen oli tehtävään valittaessa Riihimäen Kokoomuksen varapuheenjohtaja.

Taidemuseo ponnahti kunnallispoliittiseen keskusteluun Ranta-Kartanon aluetta vuonna 2006 suunniteltaessa. Niinpä alueen arkkitehtikilpailun voittaneessa työssä Taidemuseo on sinne sijoitettukin. Vielä vuonna 2014 Lahden kaupungin  Maankäyttö - Kestävästi kasvava Lahti -julkaisu kertoo Ranta-Kartanosta sanoin ja kuvin näin :"Alueeen seitsemään umpikortteliin tulee asuintaloja ja niiden pohjakerroksiin liiketiloja. Alueelle on mahdollista rakentaa myös hotelli ja museo."

1. TAIDEMUSEO RANTA-KARTANOON

A

Vuonna 2006 järjestetyn Lahden Ranta-Kartanon alueen yleisen arkkitehtuurikilpailun voitti työ nimeltä ”Laituri”.

Vuonna 2007 luotiin kilpailunjälkeisessä jatkotyössä yleissuunnitelma. Lopputuloksena on kokonaisuus, joka muodostaa alueen vision pitkälle tulevaisuuteen.

Tämä kaavarunkosuunnitelma on tehty Lahden kaupungin Teknisen ja Ympäristötoimialan tilaamana konsulttityönä. Suunnittelualue rajautui arkkitehtuurikilpailun mukaisesti Fellmannin- ja Kisapuiston, Pikku-Vesijärven sekä Linja-autoaseman väliselle alueelle, Erityisesti tätä työtä varten koottu työryhmä on koostunut eri alojen asiantuntijoista.

Asiakirja on päivätty syntyneeksi Helsingissä 26.6.2007

Yllä kartta, joka kahdeksan Lahden kaupungin ja seitsemän ulkopuolisen asiantuntijan allekirjoittamassa ja tekemässä 35- sivuisessa yleissuunnitelmassa kertoo alueen käytön. Lähellä asemapiirroksen oikeaa alakulmaa ja vanhaa Linja-autoasemaa on ruskealla piirretty kortteli ja siinä valkoisin kirjaimin sana Taidemuseo.

B Samasta asiasta on Lahden kaupungin maankäyttö tehnyt Ranta-Katranon asemakaavamuutoksen havainnekuvan A-2428, josta löytyy myös samalta kohtaa, läheltä asiakirjan oikeaa alakulmaa, vanhan Linja-autoaseman vierestä harmaalla merkitty kortteli ja siinä nyt mustalla teksti Taidemuseo

Asiakirja on päivätty 17.9.2008

C

Etelä-Suomen Sanomat esitteli saman asian lahtelaisille koko sivun mittaisessa artikkelissa ja oli laatinut vielä asiasta oman piirroksen. Siitäkin käy ilmi, että Taidemuseo on yksi karttaluonnoksen keskeisistä kohdekortteleista. Lehti on numeroinut Taidemuseon karttaansa valkoisella numerolla 4.

Etelä-Suomen Sanomien artikkeli on päivätty 11.10.2008.

On vastuutonta viranhoitoa, että niin tilapäisen museojohtajan kuin erityisesti uuden Lahtea täysin tuntemattoman museojohtajan tietämys, kiinnostus ja ymmärrys Taidemuseon rakentamiseksi Ranta-Kartanoon saati sen pitäminen kaupungin toimialabudjettien ykköskohteena on täysin unohtunut.

2. Taidemuseo Malskille

Vuodesta 1912 alkaen toiminut lahtelasuuden vertauskuva olutpanimo - Oy Mallasjuoma - myytiin 1998 Hartwallille ja Mallasjuoma siirtyi Hartwall –konsernin omistukseen. Tuotantolaitos Lahden keskustassa lopetettiin vuonna 2003 ja samana vuonna 2003 alueelle laadittiin uusi asemakaava ja vahvistettiin rakennusoikeus 725 asunnolle. Samassa yhteydessä tehtaan vanhimmat osat saivat suojelupäätöksen. Asuntojen rakentaminen käynnistyi välittömästi ja viimeisten asuntojen arvioidaan valmistuvan 2020 mennessä.

Vuosina 2003-2008 entisissä panimon tiloissa toimi Taidepanimo.

Taidepanimon virkeästä ja monipuolisesta toiminnasta voit lukea allaolevasta linkistä.

http://www.taidepanimo.fi/esittely.htm

Tilakartoitukselle tehttiin rahoitussuunnitelma tähtäimenä tehdä Taidepanimosta kulttuurikeskus ja taidemuseo..Rahoitussuunitelma koostui EU-rahoituksesta ja sen edellytyksenä olevasta omarahoituksesta, josta olisivat vastanneet Lahden kaupunki ja hankkeeseen sitoutunut yksityinen sponsori.
 
Suunnitelma ei kuitenkaan tyydyttänyt Lahden kaupunkia, vaan se antoi hankkeen jatkosuunnittelun Lahden Seudun Kehittämisyhtiölle, Lakesille. Sen toimesta laadittiin uusi tilaohjelma, joka osoittautui käyttökelvottomaksi. Aikaa kului ja hanke ei edistynyt.

Seurauksena tästä merkittäviä tahoja vetäytyi hankkeesta ja EU-rahoitus ei enää ollut mahdollista. Lakes (=Ladec) on ilmoittanut osaltaan hankkeen loppuun käsitellyksi. Viimeisten tietojen mukaan Lahden kaupunki jatkaa neuvotteluja rakennusliikkeiden kanssa ja hankkeeseen haetaan yhä ratkaisua.

Vielä yhdeksän vuotta sitten olivat Lahden kaupunginjohtajat ja taideasiantuntijat kartoittamassa entisen Mallasjuoman-panimon tiloja taidemuseon tiloja varten. Ensin höyrypäinen kaupunginjohtaja Tarmo Pipatti  (2003-2007) innostui, mutta  lähtikin sitten parempipalkkaisiin Rakennustyönantajien liiton leipiin ja jätti koko Lahden kaupungin sekavuustilaan autoritäärisellä kaiken uusimisen periaatteellaan. Taidemuseosta kirjoitin tuolloin mm. näin:

Lahen uutisia  perjantai, 11. heinäkuu 2008

Lahden Taidepanimon tulevaisuus askeltaa loppusuorallaan. Taidepanimon ympäriltä revitään alas niin fyysisiä kuin henkisiäkin seiniä.

Kuvan panimonpiippu on jo kaadettu ja alkuperäinen tehtaan muuttaminen kulttuuritoimitaloksi unohdettu. Rakennusyhtiön toimistot valtaavat ahneuksissaan huone huoneeltakortteli korttelilta alueen tiloja.

Mallasjuoman (Malskin) toimistorakennus odottaa vain arvokkaan  kuparikattonsa noutajaa.

Henkisten seinien kaatajina kunnostautuvat valitsemamme Lahden kaupunginjohtajat Tarmo Pipatti ensin ja nyt (2007 -) Jyrki Myllyvirta. He ovat luovineet itsensä sivuun vastuusta Taidepanimon jatkumisesta kumpikin omalla tekosyyllään.

Välillä on aikalisää muodollisesti annettu, muka toivoa herätetty ja viety Taidepanimoasia kaupungin ja ympäristökuntien yhteiseen kehittämisyhtiöön Lakesiin – tuohon surullisen kuuluisaan Lahden ja lähikuntien kehitysyhtiöön, jossa kasvanut henkilökuntakin kompastuu paljouteensa. Niinpä tuloksena syntyi typerästi paisutettu suunnitelma, joka jo syntyessään tiedettiin mahdottomaksi  toteuttaa. Yhteisten asioiden hoitamiseksi tämä firma on osoittanut jo monilla aloilla kyvyttömyytensä.

Ja viimeiseksi lopuksi vielä palkattiin oikein selvitysmies (sekin kaupungin lähes hyllytetyistä viranomaisista) hoitamaan Taidepanimohanke kuntoon. Tulos kaikesta: syyskuun lopussa Taidepanimon taiteellisesti hieno ja huima tarina on rahalla ja ymmärtämättömyydellä nuijittu maan poveen.

Kolme vuotta edellisestä päivitin Malskin taidemuseohankkeen seuraavasti:

Lahen uutisia   maanantai, 1. elokuu 2011

Taiteet kunniaan

Taidepanimon komeimmat kasvot on jo steriloitu muotopuoliksi: hieno tunnus, tehtaanpiippu, kaadettu turvallisuussyihin vedoten. Onko juurikaan mitään enää jäljellä...

Lahden omaperäisin ja lahtelaisuudelle ominaisin taidetila  -Taidepanimo – on odottanut vuositolkulla ratkaisijaa, joko rahoittajaa tai kylmäpäistä ja kuumatahtoista toteuttajaansa. Edellinen ja nykyinenkin kaupunginjohtaja ovat luvanneet asian aikanaan ajat sitten ratkaista. Mitään ei ole tapahtunut eikä tunnu tapahtuvankaan.

Tuo lahtelaismenneisyyden, peruslahtelaisuuden yksi ikoninen rakennuskompleksi, oikea harvinaisuus, ei ole heinolalaislähtöistä saati toista Mikkelistä virkaan noussutta, kumpaakaan tähtiin tavoittelevaa kaupunginjohtajatyyppiämme vähääkään kiinnostanut. Mallasjuoman panimon punatiilinen rakennuskokonaisuus alkaa jo olla mennyttä, neliö neliöltä asunnoiksi ja liiketiloiksi muuttuneita bisneskuutioita.

Lahen uutisia on kymmenvuotisen ilmestymisensä aikana kirjoittanut taiteesta monta sataa artikkeia, joukossa on useita juttuja vielä kituvan Taidepanimon puitteissa nähdystä ja koetusta taiteesta.

 
Kikka Nyrénin keramiikkaa Malskin näyttelyssä vuonna 2011

Elisa Lientolan työt Taidepanimon Hunajahuoneessa ovat  tunteisiin vetoavia luomuksia -Satasilmäinen järki vuonna 2008.

Tosiasia on jo nyt, että alkuaan Malskin tiloista, sen punatiilisistä korkeista ja monimuotoisista suojelluista rakennuksista olisi saanut kerrassan toimivan ja upean Taidemuseon. Hankkeen toteuttamiseksi perustettiin Luovat r.y. yhdistys, joka edelleenkin yrittää ideaansa kulttuuiritalo-taidemuseo hoitaa.  Yhdistyksellä on hienot, asiantuntevat piirustukset taidemuseoksi valmiina. Vain  yksi perustekijä puuttuu - Lahden kaupunki ja sen veromarkoillamme mukanaan tuoma rahoitus  Malskin tiloissa toimii nyt vuokralaisina mutamia  pikkuyrityksiä ja yhdistyksiä, jotka vuokramaksuillaan pitävät  toivoa yllä tilojen rakentamiseksi  taidemuseolle  soveltuviksi taidetiloiksi.

http://www.comalski.fi/artikkelit/malski/

Vaikka Malskissa on historiallista ja taiteellista  tunnelatausta, se ei enää ole todellisuudessa mahdollinen kunnon toimivaksi, vetovoimaiseksi kansainväliseksi taidemuseoksi ilman kuvan esittämää täydellistä saneerausta ja jo tehtyä hienoa Taidemuseon ja kulttuurikeskuksen kokonaissuunnitelmaa.

Lahdessa kunnalinen päättäjätaso puhuu puhujapöntöissään ja juhlapuheissaan taiteen merkityksestä, mutta käytännön toimiin ryhdyttäessä sen on täysin neuvoton, saamaton ja nolla. Tyypillinen taidekeskustelu käytiin juuri kontrabassosta, jossa kaikki keskustelijat ja asiantuntijoiksi itsensä nimittäneet näyttivät täyden asiantuntemattomuutensa itse asiaan. https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2017/09/kontrabassopolitiikkaa

3. Taidemuseo SOK:n tavaratalon yläkertaan

”Meille nimi on siis lyhenne sanoista Living Andy Reaches Sokos.”

Sittemmin sama Sokos- vaihtoehto on esiintynyt medioissa välillä kovinkin eripuraisena.

Aisaa tutkivat asiantuntemattomat

Tämän vuoden toukokussa kaupunki Lahden  virkamiehistä perustettiin arviointiryhmä, jonka tehtäväkse se itse antoi Malskin ja Sokos-tavaratalojen vertailun.

Arviointiryhmässä toimivat toimitilajohtaja Mauri Koistinen, kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirta, toimialajohtaja Tiina Granqvist, museonjohtaja Timo Simanainen, rakennuttajapäällikkö Leena Pirttilä ja arkkitehti Jorma Latva.

Ttietoa seuraavista asiantuntijoista:

Mauri Koistinen: https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2015/12/vallankayttoa-oppivelvollisuudella-ja-lasten-terveydella

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2014/09/tilakeskuksen-keisarikunta-ja-kaavoittajamme-tuhoavat-lahden

Jyrki Myllyvirta https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2014/04/kaupunginjohtajan-piinapenkki

Tiina Granqvist https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2017/09/kontrabassopolitiikkaa

Timo Simananinen https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2016/03/ketkut-keskuudessamme

Pokko Lemminkäinen https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2013/03/isot-pojat-hiekkalaatikolla

Ladec  https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2016/02/ladec-epaonnistui-onnistuuko-olli-alho

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2017/08/lahden-taidelauantai-2017-1

Mukana on  nyt oikein osakeyhtiöksi muutettu Keskustaehytys, jossa päätoimiset, kaupungille vieraat johtajat häärivät keskustan yrittäjiltä suojeurahoja keräten, suurella palkalla kaiket päivät milloin mitäkin päähän pälkähtänyttä ideaa julkisuuteen tuupaten. Jopa osa poliittista ilmapiirikermaa hymyiee mukana tässä hankkeessa, kuuluvathan he osuuskauppayhtiön luottamusjäseninä sen hallintoelimiin, jonka selkeä ja yksinkertainen motiivi on bisnes, pelkkä bisnes verorahoillamme.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2015/06/lahden-keskustaeheytys

,

,

Siksi katson Lahden Ammattikorkeakoulun nimissä nyt käynnistyvää keskusteluareenaa kovin kriittisesti. Sille ei meilestäni ole muuta tehtävää  annettukaan, kuin keskustella ja  päämääränä tuo SOKOS -tavaratalon yläkerran taidemyymäläbisnes.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2017/06/lahti-ja-sen-salatut-tiedot

4.. Kauhan varteen todellinen asioiden, hämmentäjä Lahden  Ammattikorkeakoulu

Että soppa todella hämmentyisi astuu nyt kuvaan ielä Lahden Ammattikorkeakoulu. Se aikoo alkaa alusta ja houkuttelee kaikkia halukkaita kansalaisia keskusteluttamaan  tästä Tademuseoasiasta. Asiaansa varten se on saanut sievoisen projektisumman..

Miksi näin jälkijunassa? Ja miksi kauhanvarteen astuu Lahden Ammattikorkekoulu, joka taidekielteisyydellään on tahrinut kaupunkimme maineen kulttuuriopetuksensa lopettamisilla, jonka Muotoiluinsttuutista on enää rippeet jäljellä ja jonka omassa toiminassa taiteen kannalta tärkeimmät opiskelumahdollisuudet (Taideinsituutti, Musiikki- ja draamainstituutti, elokuvaopetus, korumuotoilu ja vaatesuunnittelu) se on tökerösti ja asiantuntemattomasti lopettanut.,

Käydäänkö Lahden taidemuseosota vapaamuurariryhmittymän bisnesajattelun  ja taideasiantuntijoiden välisenä kaksintaisteluna. MInne on unohtunut  Taidemuseon paras ja jo päätetty paikka Ranta-Kartanossa?

Paikallislehti Etelä-Suomen Sanomien ja myös kunnon suurten lehtimedioiden kuten Helsingin Sanomien kirjoitusohjelmat korostavat yksilöiden valtaa ja mitätöivät yhteisöt. Kun asioista kirjoitetaan, toimituksien ladontamenetelmät painavat mustalla vahvistettuina aina ihmisten nimet, mutta jättävät kokonaan yhteisöjen nimet ilman vahvistusta. Eivätkö yhteisöt, yhdistykset, firmat ja niiden edustamat laajat ihmisjoukot ja aatteet olekaan asioita, jotka kuuluvat yhteiselämäämme. Asiasta pyydettyyn selvitykseen ei edes Helsingin Sanomien suuri toimitus osannut antaa selitystä.

Itselläni on virallisesti sukunimi Virtanen, jonka lausumista ei tarvitse toistaa ja sen helppouden kirjoittaa oikein ovat viranomaiset ja eritasoiset toimittajatkin poikkeuksetta ensilausumalta ymmärtäneet. Myös etunimeni Tarmo on mielestäni kelpo etunimi - tosin tiedän, että juuri ennen nimenantoani perheeni yksi etunimiehdotuksista oli ilmeisesti luonnettani jo etukäteen oivaltaen Jalo, muttei sitä toistaiseksi virallisissa papereissani esiinny. Sensijaan erilaisia titteleitä olen saanut roppakaupalla elämäni varrella: pikkumies, kansakoululainen, oppikoululainen, opiskelija, seminaarilainen, kirjailija, opettaja, kriitikko, erityisopettaja, lausuntataiteilija, näyttelijä, kannatusyhdistyksen puheenjohtaja, johtokunnan sihteeri, nuorisotyösihteeri, valittaja, eläkeläinen, toimittaja, päätoimittaja, opetusneuvos ja aivan viimeiseksi uusimpana aviomies.

Etelä-Suomen Sanomien toimittaja Sirpa Ratian mielestä hänen antamansa aviosäätytitteli soveltuu juuri Lahden kaupungin kaava-asioihin, sillä 2.9.2015 julkaistussa asiallisessa jutussaan Ranta-Kartanon asemakaavoituksesta mainitsemistaan neljästä henkilöstä Ratia on suonut tittelin lisäkseni vain kaavoitusarkkitehdille. Yksilökeskeisyys lehtien ladonnassa ja ailahteleva tittelinkipeys toimittajan päässä - nekö ovat median nykypäiväämme ja lahtelaisen asemakaavoituksen olennaista, modernia tulevaisuutta.

Voidaan puhua jo Viron Okas-suvun taiteen dynastiasta: Okasin, hänen tyttäriensä, vävyjen ja tyttärien tyttöjen taiteesta, joka näyttelyssä antoi harvinaisen läpileikkauksen seitsemänkymmenen vuoden takaa aina tämän päivän modernin maalaustaiteen, lasitaiteen ja grafiikan merkittävimpiin virolaistaiteilijoihin ja heidän taiteeseensa.

Näin laajaa, monipuolisen tyylirikasta, huippulaadukasta ja vaikuttavaa näyttelyä Suomen sukulaiskansan taiteilijasuvusta pääkaupunkimme ulkopuolella tuskin koskaan ennen on koettu. Lappeenrannan Taidemuseon avarat ja kookkaat monihalliset näyttelytilat ovat nyt harvinaista, hyvin ripustettua ja pohdittua taidetta .mille tahansa taidemuseolle tai gallerialle Euroopassa ja meille taideyleisölle.

Evald Okas                                                              valokuva  ja omakuva

Evald Okasin (1915-2011) monipuolista taiteilijataivalta, hänen piirroksiaan, grafiikkaansa, maalauksiaan sekä taiteellisen työnsä suhdetta vallinneeseen valtiolliseen tilanteeseen voi lukea museon seinällä olevasta perusteellisesta seinälehdestä.

Okasin valmistuttua vuonna 1940 korkeakoulusta taidemaalariksi hänen tiensä Viron Valtion Taideinstituutissa ja neuvostoajan monenlaisissa konjunktuurisissa vaiheissa huipentui SSR:n valtion instituutin professoriksi 1954  ja viimein akateemikoksi. Okas oli Neuvosto-Viron korkeimman neuvoston jäsen vuosina 1963-1983. Neuvostoliiton akatemian akateemikon arvonimi avasi hänelle poikkeuksellisen lukuisia ulkomaanmatkoja vuosina, jolloin valtionrajat oli suljettu tavalliselta kansalaiselta: 1960-luvun matkat Japaniin, Intiaan, USA:han, Kanadaan, Italiaan, Kreikkaan ja muihin Euroopan maihin olivat hänelle ja hänen taiteelliselle työlleen merkittäviä ajanjaksoja.

Näyttelijän muotokuva

Evald Okas on yksi Viron monipuolisimmista taiteilijoista. Hän osasi luovia valtiokoneiston likvidointitaipumusten läpi taiteensa ja taiteilijakutsumuksensa avulla. Hänen töitään on kaikissa merkittävissä Viron taidemuseoissa, julkisissa tiloissa, valtion edustustiloissa sekä yksityiskodeissa Virossa ja ympäri Eurooppaa. Vasta nyt saatoin tajuta, että usein näkemäni Estonia Teatterin lähes 100-neliöinen kattomaalaus on hänen ja Elmar Kitsin sekä Richard Sakritsin munatemperatekniikalla vuonna 1947 maalattu yhteistyö - yhä häikäisevä kauneus.

 Mahtran sota

Yksi Viron maalaustaiteen monista merkkiteoksista on Evald Okasin maalama taulu Mahtran sota - vuodelta 1958. Viron Mahtrassa ja muissa Harjun alueen kartanoissa syntyi vuonna 1858 talonpoikaiskapina, jossa talonpojilla oli vain seipäät aseina oikeuksiaan puolustamassa - teos maalattiin Mahtran sodan 100-vuotispäivän kunniaksi. Okasin teoksesta näkee valtavan ihmisten kiihkon, sisäisen oikeudentunnon ja yhteisvoiman täyttämät kasvot ja tunnelmatäyden omankädenoikeuden välttämättömyyden ja raivon.

Kierreltyäni monikymmenisten suurten ja vain toisinaan pienikokoisten Okasin teosten tunnelmissa tajusin hänen maailmantuntemuksensa ympäri maapallon tehneen hänestä klassikon, modernin, konstruktiivisen taiteilijan, jonka teokset ovat äärimmäisen ajankohtaisia ja tilittäviä tänäänkin kuvittamaan Eestin ja koko yhteiskuntamme sielunmaisemaa.

Alastonmaalaus on yksi Okasin suurista teemoista, niitä on tässäkin näyttelyssä esillä runsaasti upean kookkaina ja punaista väriä sykkivinä. Evald Okas rakasti kuvata taiteellisia kohtauksia teatterista ja musiikista sekä myös muuntuvia, arkkitehtuuri-, teollisuus- ja kaupunkiteemoja.

Mallisommitelma vuodelta 1990

Okas maalasi 1970-luvulta lähtien aistillisia alastonkuvia ja kirkkaanvärisiä teatterihahmosommitelmia. Hän toi grafiikkaan virolaisen maalausperinteen ja aistillis-eroottisen lähestymistavan nykyajan naiseen esittäen sekä eksoottisia naisartisteja kaukaisista maista tai avoimesti eroottisia naisimprovisaatioita ja kuvitelmia.

Kaksi erilaista nuoruutta

Hänen naishahmoissaan on myös usein ihmiskohtaloita esittävää puhuttelevaa sanomaa, hänen viivansa herkkyys ja teho on huipuillaan hiushienon herkkää, hänen vedostaiteensa on pelkistettyä, suuren taiteilijapersoonan ilmaisua.

Lappeenrannan Taidemuseon toisessa, suuren aulan erottavassa osassa on Evald Okasin jälkipolven taiteen vuoro ihastuttaa meitä vielä modernimmalla, pelkistetymmällä ja moneen suuntaan kokeilevalla kokonaisuudella.

Taidemaalariksi syntynyt on myös Evald Okasin vanhin tytär Mari Roosvalt (1945),  jonka olemme useammankin kerran saaneet tavata Tallinnan näyttelyissä, samoin hänen miehensä Uno Roosvaltin kohtaamiset näyttelyissä ja taiteilijapariskunnan kotona, jopa heidän ainutlaatuisen laajaan puutarhaansa tutustua.

Valo

Hämmästyttävän voimakkaat tyylilajit, tekniikat ja aiheet ovat Mari Roosvaltille tyypillistä. Muutaman vuoden välein hänen töitään kokiessa, ei voi arvata kenen työstä on kysymys.

Luontoaiheet, kukat ja viimeisimmäksi kookkaat kollaasit kaupunkien ja eri historiallisten aikakausien tunnelmista ovat kypsää, komeaa taidetta.

Haapsalu

Töitä hallitsee myös suuri koko ja väriskaalan rajattomuus sekä ennen muuta omaperäisen tarkka ja yhtä aikaa fantasiaa luova tekniikka ja ilmaisu. Mari Roosvalt on kokeilunhaluinen, aina uusiin taiteen suuntiin heittäytyvä tekijä, joka on tehnyt teoksiaan useilla eri tekniikoilla ja tyyleillä. 1990-luvun lopulta saakka hän on keskittynyt kollaasin eri mahdollisuuksiin sekä tekniikkana että sommitteluperiaatteena yhdistäen niihin öljy-, akryyli- ja akvarellivärejä.

Näyttelyssä Mari Roosvaltin puolison Uno Roosvaltin (1941) esillä olevat monumentaaliset piirustukset ja grafiikan aiheet ovat usein eri maiden luonnon tai perinnerakennusten, kalliomaisemien aiheisiin kytkeytyneitä: aikakauden tai poikkeuksellisen luontokokemuksen verhon modernilla tavalla ne yhteen sulkien.

Norjan kalliot

Eräänlainen kiehtova yksityiskohtia tyylittelevä monistaminen on Uno Roosvaltin kynän ja siveltimen täysin omatyylinen menetelmä, esimerkkinä Viron, Suomen, Islannin, Skotlannin ja Norjan luonnosta tuo tekniikka saa omaperäiset teokset puhuttelemaan meitä luonnonvoimaisen väkevästi. Mari ja Uno Roosvalt ovat pitkään olleet virolaisen kuvataiteen tukijalkoja toimiessaan eri tehtävissä Viron taideakatemiassa ja taiteilijajärjestöissä.

Evald Okasin nuorempi tytär Kai Koppel (1952) on kuulunut jo pitkään Viron tunnetuimpiin lasitaiteilijoihin. Hänen teoksensa ovat syntyneet jo 1980-luvulta lähtien kuumalasin lasinpuhallustekniikalla, missä lasinpuhallus tapahtuu ilman sabluunoita.

Rauha

Kaikki Kai Koppelin työt ovat siis valmistuessaan täysin uniikkeja niin muodoltaan kuin usein hänen käyttämänsä sattuman tuottamalta väritykseltäänkin.

Tallinnan Vanhassa kaupungissa Katariina käik -käytävällä on hänen 2000-luvun alussa perustamansa työpajastudio sulatusuuneineen ja myymälöineen yleisölle toimivana, avoinna ja koettavana.

Kai Koppelin nuorempi tytär Mara Ljutjuk (1978) on tämän näyttelyn oma mielitaiteilijani, hurmaava, uuden tulevaisuuden ja puhuttelevan taiteen taidemaalari. Hänen maalauksensa ovat suuria, ajatukseltaan jokaista katsojaa koskettavia - kuin kanssamme keskustelevia.

Hän edustaa Okasin suvussa suvun taiteilijoiden jatkumista aikakautemme persoonallisen maalaustaiteen ihmismieltä pohtiviin ja filosofisiin ajatuskokonaisuuksiin suuntautuneisiin teosten aiheisiin, niitä tulkiten selkeän teemallisin maalauksin.

Pidetty

Maalaukseen Pidetty Mara Ljutluk laittaa lämpöä ja hellyyttä, joka kumpuaa henkilöstä, joka rakastaa lasta.

Läpikäynyt

Mara Ljutjuk ei maalauksillaan yritä maalata jotain kauniimpaa tai rumempaa. Kaikki on niin kuin hän sen näkee. Onko se uudenlaista kauan kaivattua rehellistä, ihmisen sisäistä realismia?

Evald Okasin poika Jüri Okas (1950) on arkkitehti, installaatiotaiteilija ja taidegraafikko, mutta ei ole tällä kertaa mukana näyttelyssä.

Kai Koppelin vanhempi tytär Üla Koppel (1976) on myös arkkitehti ja hän on toiminut tämän Lappeenrannan Taidemuseon Taiteen voima -näyttelyn näyttelysuunnittelijana.

Evald Okasin (1915-2011) museon kesänäyttely valottaa keskeisen 2. kerroksensa ja porraskäytävän osalta Okasin monipuolista taiteilijataivalta, hänen piirroksiaan, grafiikkaansa, maalauksiaan sekä taiteellisen työnsä suhdetta vallinneeseen valtiolliseen tilanteeseen. Okas-museo perustettiin Haapsaluun v. 2003 Evald Okasin hankittua museota varten kiinteistön keskeltä kaupunkia.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2018/06/lahtelaisten-eesti-klubin-kymmenes-kevatmatka

Juuri vähän ennen Viron uutta itsenäistymistä ja Neuvostoliiton hajoamaista vuonna 1991 Lahden lasten kuvataideoppilaitoksella ja Viron Tallinna laste kunstikoolilla syntyi taideopettajiensa yhteyksiä ja mahdollisuus vierailla Lahdessa ja Tallinnassa. Molempien koulujen opettajat perheineen kävivät toistensa vieraina (tosin suurin tullitarkastuksin, perusteellisin vierailuanomuksin ja hankalin viranomaisjärjestelyin ne urheasti järjestellen). Myös vieraiden majoittaminen omiin koteihin Lahdessa ja Tallinnassa hoidettiin. Täällä Lahdessa myös järjestettin Mariankadun silloisessa taidetilassa Tallinna kunstikoolin opettajataiteilijoiden ensimmäinen länteen pystytetty näyttely molempien taidekoulujen rehtoreiden organisoimana ja lasten perheiden aktiivisten vanhempien talkootyöllä - taidemaalareille, graafikoille ja keramiikkataiteilijoille heidän töidensä näyttely. 

Kuva Tommi Mattila

Kaj Chydeniuksen luottolaulajat Minja Koski ja Mikael Saari tulkitsevat Chydeniuksen tuotantoa pianisti Matti Hussin säestyksellä.

Konsertissa kuullaan säveltäjän rakastetuimpia lauluja viideltä eri vuosikymmeneltä. Ohjelmistossa ovat muun muassa kauniit klassikot ”Puhu minulle rakkaudesta” ja ”Sinua, sinua rakastan”.

Helmikuinen konsertti on loppuunmyyty. Yleisön pyynnöstä nyt myynnissä konsertti myös syyskuulle. Varaa lippusi pian!

Ke 21.2.2024 klo 19 (Loppuunvarattu)

Ti 17.9.2024 klo 19

https://www.teatterivanhajuko.fi/

Lahden Nummisuutarit suurenmoista nykyteatteria

Esko, Kreeta ja Jaakko

Kun Nummisuutarin Esko astuu keskelle yhtä Suomen mittavimmista teatterilavoista, on heti selvää, että tämä Lahden kaupunginteatterin Esko elää tässä päivässä, tänään täällä, täynnä unelmaa, nuoruuden puhkeamisen mieleniloa, ihanan polttavan onnen ja riemun tunteen meille heti olotilaksi tartuttaen.

Oikean Nummisuutarin valoläiskä tavoittaa katsomon pimeydestä, Suuren salin toisesta rivistä, tanssiaskelten keveydellä askeltavan pilvenhattaran kevyesti katsomorivien yli harppailevan olemuksen - spottiläiskän seuratessa Eskoamme. Hänen naurusuin maistellessa sieluntäyteistä  itseytensä olemusta, pian herkutellessa naimisen ennenkokemattomasta onnentunteesta, puhjeten oikein pariin värssyyn kirkkoväeltä muistiin korvan taakse panemistaan riimeistä, ne omasävelteisesti itselleen laulaa hoilaten hän heti kohta loikkaa gasellisen ketterästi kotimaiseman tärkeälle, isän, ammattikuuluisan Suutarin työhuoneen korkealle katolle ja sieltä nuo koko ihmiskunnan suurimmat onnen tunteet itselleen ja meille - koko maailmalle julki julistaa.

 Topias, Mikko Vilkastus ja Esko                                                                                                                             Kuva Tommi Mattila

Ja penteleellisen tuore kujeilija ja yhtä aikaa tosi tuo pojankloppi heti on, menemme oitis hänen nuoruuden täyteytensä iloisuuden, hoksaavaisuuden, impulssisuuden raikkaisiin nahkoihinsa maailmaa ihmettelemään, sen ihanuuksia haaveilemaan ja sen elämänseikkailullista tenhoa, naisen kaipuun oudon kummallisesti munaskuja kutittavia, täysin tuntemattomia kuin pyhyyden täyttämiä ajatuksia ja kuvitelmia nuuskimaan riemukkaan innostuksen täyshuuman hyrskeissä. Ei mikään naftaliininen vähän pölhö maalaismoukka jostakin kylän perukoilta, vaan oikean taitavan kunniallisen nahkasuutarin poika, jolle ensimmäinen lähtö kotoa tänään on kova, jännittävä paikka, vaikka karskiksi yrittäisi itsensä kotiväelle vitsein ja nauruin todistaa.

Nummisuutarien perhe: Isä Topias, pojat Iivari ja Esko sekä äiti Martta                                                                        Kuva Tommi Mattila

Kovin pieni on kodin läheltä aukeava vapaudenääri, suomalainen nuoruuden hehku sitäkin avarampi ja auvoisempi, seikkailullisesti taatusti tuntematon, salaperäisen koukuttava - kaikki hurmaavaa, elämänonnea, vapautta ja varmaa toiveiden tulevaisuusodotusten täyttymystä täynnä. Semmoisen Eskon kanssa saamme Tuomas Korkia-Ahon nahoissa yhdessä, pienen suutarinverstaan katolta alkaen ensin kokea, pitkän kosimismatkan nauttia ja taatusti hiussuortuvasta varpaisiin saakka Lahden Nummisuutareissa eläytyä. 

Nummisuutarimme ohjaajan Samuli Reunasen ajattelema teatteri tuo raikasta teatterifantasiaa, ihmisen makuista henkilögalleriaa sekä aivan häikäisevästi toimivaa ja tulkittua monenlaista uutta teatterilajia, kokeilua ja toteutusta täydelliseksi, unohtumattomaksi nautinnoksemme - kuin rinnasteiseksi mahdollisuudeksi edes mielikuvituksessamme elää toisenlaista elämää.

- Täksi rinnasteisuuden esimerkiksi alun harvinainen yksilön loistava riemukkuus ja häitten, koko tarinan ihmissuhteitten huima vertauksellisuus - pieni Esko vastassa satakertaisesti suurennettu kuvallinen kilpakosija ja morsian, häävieraat samoin suurina keskustelemassa, elämän suurista kysymyksistä pieneksi pikku-ukoksi näyttämökuvassa jääneen Eskon kanssa. Toimivaa, taitavaa teatteriuutuutta, ihailtavaa ja onnistunutta visuaalisuuden selfie-kuvauksen toimivuutta ja nerokkuutta kaikki - alustusta itsemme tutkiskeluun.

- Ohjaaja luo esityksen ihmisläheisen sympaattiseksi karsimalla sen henkilöistä kaiken kansallisen perinteen ja pölyttyneen ilmaisun tavanomaisen epookin, kaivelemalla Kiven tekstin sisuksista ja näyttelijästä aidon tunteen ja riemun, tämän päivän sykkeen selkeinä ja yksiselitteisinä luonteina ja persoonallisina olioina. Vain Aleksis Kiven kieli ja sanapoljento, sanankäytön suuhun sopiva puhujan käyttötaito ovat sitä ajatonta ikiherkkua, joka ei lopu, väsy eikä tunnu sekään vanhentuneelta, vaan entistäkin ilmaisuvoimaisemmalta, tuoreemmalta ja tosi suomalaiselta tässä tulkinnassa.

- Ehkäpä varmimmin, kansantajuisimmin, moderneimmin ja hauskimmin tähän päivään takuulla hupsahdamme, kun Lukkari  (Annukka Blomberg) naimakirjoja kirjoittaessaan tekee sen varmanpäälle tatuointilaittein Eskon paljaisiin takamuksiin, samoin isä Topias allekirjoituksin paljaalle pojan pyllylle sinetöiden kaikki asiaan kuuluvat viralliset asiakirjat tatuointilaitetta ylpeänä käyttäen.

- Tultaessa tuttuun kohtaukseen Jaakon ja Kreetan häihin Karrin häätalon palmuiset tekokoristepuut tunnelmallisesti viestivät mahtitalon äveryydestä. Eskon kanssa sanaharkat ja tappelut hoitavat pääosin sovinnollisuutta korrektisti näyttelevä sulhanen Jaakko (Miikka Wallin) ja nykyajan räksyttävä, puheliaaksi hääpelimanniksi asennoitunut sanavalmis Teemu (Jori Halttunen). Myttyyn menneiden häiden pettymyksestä ja suuttumuksesta seuraa Eskon silmitön hävitysraivo, jossa hääkansa pakenee ja häätalossa tuhoutuvat pitopöydät, huonekalut, jopa pianokin maan tasalle.

- 0hjauksen supistettua kohtausten henkilömäärää ja järjestystä, maistellaan lähimenneitä aikojakin. Alun Aleksis Kiven agraariaikakauden perinteisestä asetelmasta - vanhemmat ja lapsi, jo ennalta sovittu jälkeläisten tulevaisuus - harpotaan jopa tunnelmiin lähiaikojemme 1970-luvulle matkakrouvin interiöörin Leningrad cowboyn hius- ja jalkinenäyissä, iskelmäiseen humpparytmiseen paritanssiseen kapakkaan. Siinä samassa jo dj aikakausien alun levyjäTeemun soitellessa ja Nikon (Tapani Kalliomäki) sekä viinahöyryisen Täti Sakerin (Lumikki Väinämö) rytmitajuisin laulusooloin tavoitellessa humppamusiikein karaokeaikakautta ja veli Iivarin (Tomi Enbuska) räppäysmusiikkia hauraasti ja arasti yrittäessä.

Ohjaajan ja lavastajan, säveltäjänkin huippuideana on tarinan ryyteinä maistella koko ajan näitä menneitten vuosien mielialoja ja tunteita, niitä tähän päivään siirrellen ja taitavasti omiin muistikuviimme heijastellen. Lavastajan visuaaliset huiput - kuten tiheätunnelmaisen hienon metsän laskeutuminen taivaista, samoin krouvihuoneen ilmestyminen estradille ja molempien muutamassa sekunnissa häipyminen taikuudella - ovat lavastustekniikan harvoin Lahdessa nähtyä taituruutta. Puhumattakaan Eskon humalatilassaan kokemasta noususta lähes kymmenen metrin korkuiseen mäntyyn ja sieltä filosofoimaan humalastaan oppineena - mykistävää näyttämöilmaisun ja tekniikan yhteistyötä. Tunnelmalliset valot ja äänet variaatioissaan ovat niin kohdallaan, että selkärangoissamme tuntuu. Ajatusmaailmamme pintaliidon toimiessa ihastuneina, sielumme syvyystuska paisuu näillä taitavasti mietityillä teatterikeinoilla koskettavaksi.

Laulamisen meininki ja esityksen sävellyskuosi ihastuttavat niin ihanan herkän ja tuoreen alun yksinlaulelmissa kuin puolimatkan krouvin kapakkaisten humppavuosikymmenten sävellyksillään ja esitystulkinnoillaan iskelmätuokion uutuushengen luomisessa, muuntuupa viimein räppiä tavoittelevaksi musisoinniksi koko kapakkaorkesteri. Entä koko esityksen taiteilijakunnan tämän tästä tuosta vain tanssin pyörteisiin tempautuminen lähes huomaamattomin koreografin tanssahtelukuvioin, kivoin tipuaskelin pistelevästi hakkaavissa ääni- ja liiketehosteissa. Vain torvisoiton taatusti kuuluva Muusikon pauhaava fanfaarinen kaunis äänivoima tai väiin sen melodinen romanttinen sävykkyys leijuvat häähuuman yllä väkevinä, epistolamaisina säikeinä häämatkakertomuksemme raikkaissa mielikuvituksellisissa kohtausten toteutuksissa, meidät myös usein maanpäälle huumastaan pudottaen.

Näytelmän rooleissa välittyvät Tomi Enbuskan Iivari-veljen työtä vieroksuva, juoppohauskuuden sympaattinen, sisähymyinen inhimillisyys, Topias-isän Mikko Jurkan toimille ja isän haaveille kypsä tunteikas, lapsenmielisen toiveikas poikansa myötäiloa tunteva luontevuus, Martta- äidin Laura Huhtamaan kylmän luiseva, ainoa talon työteliäisyyttä herkeämättä ylläpitävä äitihahmo ja Liisa Vuoren Mikko Vilkastus tavallisena mutta taitavana, juonikkaana suojattinsa pettävänä luottokaverina.  Nenna Tyni luonnostelee kasvattityttö Kreetan ja morsian Jaanan rooliluomukset ymmärrettäviksi. Kyllähän toisaalta Jori Halttunen antaa myös Antreksensa mennä ajan ikonipylväänä perisuomalaisesta luottomiehestä, hääsoittajan jäykkää, itseriittoista hahmoa näytellen. Tai Tapani Kalliomäen koemme Karrina väkevän vahvana ja määrätietoisena maatalon isäntänä antavan tekstille myös voimaa vielä vanhoihin koettuihin realiteetteihin uskovalle katsojalle yhteiskunnan ylläpitämiseksi sovussa ja koossa. Saman näyttelijän taito huijaavan Nikon osan tulkinnassa on jo näyttelijätaiteen laatuisaa taipuisuutta osaavimmillaan.

Lahden Nummisuutarit on taatusti arvaamatonta, hauskaa ja yllätyksellistä tämän päivän komediaa hurjassa vauhdissa ja tarinan liikuttavassa, riepottelevassa yllätyksellisyydessä sekä sydämellistä kotoväen toiveikkuuksia, neuvoja ja ohjeita lapseltaan suuria odottavassa lempeydessä. Kotimökin katolta Esko näkee koko maailman ihanuuden, sieltä näköalapaikalta aukeaa uusi maailmanvalloitus tälle pojalle.  

Koskettavan naiivia ja vilpitöntä ihmistä käy sääliksi jo etukäteen tänä julmana, lohduttomana sotien ja petosten, suomalaisen hyvinvoinnin alasajon aikakautena. Miten me toisinaan niin omahyväiset katsojat pystyisimme maailmaamme puhtaasta poikapulmusesta aidosti välittämään eikä vain eräänlaisena poikkeuksena hänen ilmestymistään julkiseen tilaan noteerata.

Samuli Reunasen sovituksen ja ohjauksen avaran avoin, juonikoukeroiltaan yllättävän jännittävä, arvaamaton, kaikkialle nykyisyyteen pursuva nuoruuden räjähdysmäisen kiihkeä ja elämänvoimainen Aleksis Kiven vuonna 1875 ensi-esitetty Nummisuutarit -näytelmä, on kiinteydeltään sekä tämän päivän rinnastettavuudellaan tärkeä, osaava, hauska, uutuusdetaljeiltaan ja roolitöiltään fantastisen suurenmoista nykyteatteria. 

Kuva skannaus  ohjelmalehdestä

ROOLEISSA

Annukka Blomberg, Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Laura Huhtamaa, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Tuomas Korkia-Aho, Aarre Reijula, Nenna Tyni, Liisa Vuori, Lumikki Väinämö ja Miikka Wallin

MUUSIKKO

Martti Peippo

Ensi-ilta 12.10.2023 Lahden kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/tuotannot/nummisuutarit/

Kouluopetus

Vuonna 2007 Lahden Kristillistä koulua perustettaessa sen silloinen rehtori kertoi medialle: "Koulu on tarkoitettu kaikille. Vain erityisopetusta tarvitsevan lapsen hyväksyminen joudutaan ratkaisemaan erikseen. Kristillisestä koulusta lapset saavat eväitä reppuunsa ja he voivat olla valona ja suolana muiden joukossa." Tämä kristillisyyden farisealainen käsitys olla parempi ihminen muiden joukossa on vähintään vastenmielinen. Nykyinen koulun  rehtori on käynyt 8-luokkalaisten kanssa katsomassa Lahden kaupunginteatterin Nummisuutarit ja ottanut esityksestä herneen nenäänsä Etelä-Suomen Sanomien 10.2.2024 mielipidekirjoituksessaan.

Sekä avarakatseinen että ahdasmielinen huoltaja ja opettaja ovat minulle tuttuja. Olen saanut olla elämäntyönäni mukana harvinaisessa suomalaisessa yläkoulun opettajistossa, jonka 100 oppilaan yhteisö ja neljätoista opettajaa saivat opiskella ja opettaa koulua paljolti oppilaiden, opettajien ja huoltajien (Johtokunta) toiveiden mukaisesti opetushallituksen myöntämällä erityisellä kokeiluluvalla. Sen tärkein päämäärä oli löytää jokaiselle oppilaalle yksilöllinen opetussisältö, sellainen, johon hänellä on mielenkiintoa ja kyvyt niin, että opiskelukiinnostus jatkuisi vielä yläkoulun jälkeenkin.

Rehtorin työssäni sain tavata monenlaisia, monen uskomuksen, kristillisen uskon, valtionkirkosta eronneen uskon omaavia, kristillisen opetuksen kieltäviäkin vanhempia ja opettajia. Poikkeuksetta heidän jokaisen kanssa on ollut opettavaista ja tarpeellista, omaa minäämme kasvattavaa keskustella. Vanhemmat ovat lastensa ensisijaisia asiantuntijoita emmekä me opettajat siihen läheskään aina pysty - suutari pysyköön lestissään. Moraali, joka meihin kovin usein tahtomattamme ammatissamme kasvaa tai kasvatetaan on koululakien, kokemiemme elämäntapausten, opettajanhuoneiden hengen, persoonallisten oppilasyksilöiden käyttäytymisten sekä omien ajatustemme, usein myös kotiemme vakaumuksen synnyttämänä - opetustyöstä selviytyäksemme - on kasvanut kuoreksemme ja maskiksemme.

Teatterin tunnen jo 3-vuotiaasta alkaen, sillä esiintymisen aloitin aikuisten usutuksesta jo silloin, olin lahtelainen pikku lapsitähti huvitilaisuuksissa ja juhlissa 16-vuotiaaksi asti. Sain myös harvinaista Viipurin Musiikkiopiston kouluhallituksen alaista ammattitaiteilijoiden ohjaamaa lausunnanopetusta jo alle kymmenvuotiaasta alkaen.

Uskovaisuus ja teatteri ovat kohdanneet minua myös useasti. Olenhan ollut harvinaisen kirkkonäytelmän Jokamies pääosassa, ollut esitystä kokoamassa ja tulkitsemassa ympäri Etelä-Suomen ja Helsingin kirkkojen tai yhtä hyvin tangosäveltäjä Unto Monosena, suomalaiskenraali Ringporttina, Hölmöläissatujen Viisaana Mattina ja nimenomaisesti murrosikäisille sekä myös vanhemmille ja ammattikasvattajille tarkoitettujen teatteriesitysten yhtenä kirjoittajana ja esiintyjänä ammattinäyttelijänä eri puolilla maatamme sekä Suomen koulutelevision ohjelmissa.

Aleksis Kivi on persoonaltaan, sisällöltään, tuotannoltaan ja kieleltään minulle tuttua. Olen itse esittänyt Nummisuutarien Eskon humalakohtausta lähes 150 kertaa, tulkinnasta olen saanut mm. opettajainvalmistuslaitosten akateemisen lausujamestaruuden. Olen myös yhdessä ystäväni teatterityön professori Yrjö Juhani Renvallin kanssa kirjoittanut Kivestä Aleksis Kivi -vainaa näytelmän, jota esitettiin kaksi kesää maan mainioimmassa kesäteatterissa Lahden kaupungintalon sisäpihassa, Lahden lukioille ja silloisille yläasteille kaupungin kustantamana yli kaksituntisina esityksinä Lahden Konserttitalon lavalla ja läänitaiteilijan tilaamalla kiertueella itäsuomalaisissa yläkouluissa ja kuntien taidetapahtumissa.Tuo esitys sai myös kutsun Tampereen Teatterikesään, äidinkielenopettajien koulutusseminaareihin sekä kahdesti Helsinkiin ja kruunuksi valtakunnalliseen Aleksis Kivi -seuran vuosijuhlaan, jossa se palkittiin vuoden Eskon puumerkillä. Teatterimme oli täysin puoliammattilainen Nostoväkinäyttämö, alan harrastajista ja erilaisista esiintyjistä, näyttelijöistä ja opettajista koottu rekisteröity teatteri, joka toimi kaupungissamme lähes 17 vuotta.

Lahden kaupunginteatterin Nummisuutarien kuluvan näytäntövuoden esityksen teksti ei poikkea tuosta Kiven ihanasta, suuhun aluksi vaikeasti mukautuvasta kielestä. Se on yhä edelleen suomalaisen teatteripuheen ja kertomakirjallisuuden vaikeaa, mutta hyvin opeteltuna poljennoltaan ja painotukseltaan suomalaisen kirjallisuuden ja näyttämöpuheen herkkua. Valitettavasti kouluopetuksessa siihen, sen sanastoon, ilmaisuihin ja sanontoihin ei ole riittävästi moneen sukupolveen pystytty perehtymään.

Olen saanut toimia kouluttajana esittävän taiteen parissa lukiossa, peruskoulussa, kansalaisopistossa, kansanopistossa sekä myös näytelmien ja näytelmäoppaiden kirjoittajana, näytelmäkirjailijana, ohjaajana että kriitikkona, näytelmien ja esitysten arvioijana yli viisikymmentä vuotta. Kanssani on yleensä ollut kriitikkona omassa julkaisussaan useimmiten Etelä-Suomen Sanomien teatterikriitikko. Myös teatterien medialle järjestetyissä ennakkotilaisuuksissa olemme saaneet olla useimmiten kahdestaan mukana.

Ylläoleva teatteriarvioni Kiven Nummisuutareista on kopio Lahden kaupunginteatterin esityksen ensi-illan 15.10.2023 arviosta. Arvioni voi lukea alkuperäisestä linkistä:

Esitin artikkelissani arvioni Lahden kaupunginteatterin Nummisuutarien tulkinnasta, jota kolmen lapsen isänä, isoisänä, ja isoisoisänä pidän erinomaisen ajankohtaisena ja hienona, täydellisenä nykyajan Aleksis Kivi -tulkintana. Laitan myös tähän linkit muista tätä esitystä edeltäneistä viimeisimmistä Nummisuutariesitysten kritiikeistäni:

Pesäkallion kesäteatteri 26.7.2011

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2011/07/tehkaat-hyvin-ja-astukaat-sisaan

Tampereen yliopiston Näyttelijätyön laitos 13.12.2011

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2011/12/vallattoman-hauska-aleksis-kivi-paivitys

Suomen Kansallisteatteri 24.9.2015

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2015/09/niin-muuttuu-maailma-ja-kansallisteatteri

Nastolan Pisarateatteri 14.7.2022

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2022/07/arviopisaroita-nummisuutareista

Kansallisteatterimme löytää suomalaisesta kulttuurisesta nykyisyydestä ja menneisyydestä sellaista aarteistoa, joka taatusti on merkittävää kulttuurimme ydintä. Sivistämisessä on Suomen kulttuurissa ollut suomalaisuus ja kirjallisuus luonnollisena, itsestään selvänä käyttövoimana. Maamme 1930-luvun pulavuosina ovat myös merkittävät suomalaiset kulttuurisuvut joutuneet tekemään töitä saadakseen elantonsa. Krohnien sukujuuret Saksasta Pietarin kautta Viipuriin sekä sitten Helsinkiin olivat eilen koettavissa kovin kirjallisuushistoriallisesti ja dokumentaarisesti koko suvun kirjoitustyön puitteissa. Heidän työnsä, äitien, isien ja lasten työ, oli kirjoittaminen. Kun vielä nimittäjäkin tuona aikana oli viestimenä kynä ja paperi, äidit, isät sekä sisarukset pitivät joka päivä päiväkirjaa koko työpäivänsä toimet luettelomaisesti inventoiden, viestivät asioista toisilleen kirjeitse, kirjallisin viestilapuin - olimme teatterikatsojina varsinaisten kirjallisten työntekijöiden suomalaisessa ytimessä.

Kun yliopistollisen draamatutkimuksen professori Hanna Suutela ja kokenut ohjaaja Tiina Puumalainen tekevät käsikirjoituksen näytelmäksi Krohnin kulttuurisuvun menneisyydestä ja vaikuttavuudesta, se ulottuu vuosisadan ajanjaksolle aina 1960-luvun lopulle saakka. Tutkimuskirjallisuuteen pohjautuvasta Kurjet-käsikirjoituksesta saamme esityksen fiktiomaisen sadun muodossa, draamaakin hieman, hyvää suomen kieltä taatusti.

Jotenkin esitys lehahtaa vain muutamin kerroin elämään näytelmän tarinalta vaadittavaan mielenkiintoon ja uskottavuuteen. Kuivahkon kirjallista illan kokemus enimmiltään on. Onko kirjallinen työ sittenkin ollut niin perusteellisen tarkkaa, perittyä perinpohjaisuutta, kuivaa ja puisevaa, ettei siitä elävämpää dialogia, keskinäistä kodikasta tunnelmaa, lämpöä, saati nyt lähes minimaalista hauskuutta enempää löytynyt.

Eniten odotin Tiina Puumalainen - Teppo Järvinen The Wild Companyn – ohjaaja & lavastaja omanlaatuisen teatteriestetiikan nauttimisesta, joka vuosi sitten Kansallisteatterin VR:n Vallilan tiloissa Shakespearen Kuningas Learin esityksessä suorastaan häikäisi teatterina omalla kokonaisilmaisullaan. Nyt TWC-kokonaisuus ei toiminut. Eniten esteenä oli jatkuva katsojaa ja draamaa vaivannut rasittava rikottu visuaalisuus, interiöörien muutokset, jotka tuntuivat suorastaan pääasialta näyttämötyöntekijöiden siirrellessä tämän tästä suuria kirjahyllyelementtejä eri asentoihin ja perspektiivinäyiksi näyttämöllä – itse toiminnan ja sisällön pysähtyessä. Aito, todellinen tekstin sisältö ja aihe paljastui visuaalisesti vasta esityksen loppunäyssä, kun noiden koko näyttämötilan täyttävien korkeiden ja paksujen monikymmenneliöisten tyhjien hyllyjen massa kuin taikuudesta tai spiritismistä täyttyi hetkessä monisataisista julkaistuista kirjoista koko peräseinän täydeltä upeana näkynä.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2023/03/lear

Saimmeko sitten selkoa näistä, pääosin kolmesta Krohnin sisaruksesta, joista näytelmäteos pyrki kertomaan. Niin ja näin.

Ehkä tällä kohden voi sanoa, että Krohnin kolmesta sisaresta meille on varsinaisena kaunokirjallisena taiteena tuttu vain Aino Kallas, Sudenmorsian-romaanilla laajemminkin aina maailmankirjallisuuden tasolle asti. Muut hänen sisaruksensa ovatkin sitten eläneet enemmän julkisuudelta piilossa päätoimisina tätä kirjoittajan työsarkaa: lehtinaisina, kriitikkoina, suomentajina, kääntäjinä, kustantajina, runoilijoina, satukirjailijoina, virsirunoilijoina, opettajina.

Kristiina Haltun vitaalisesti ja jäntevästi näyttelemä Helmi, toteutui itsenäisenä, lujatahtoisena, kirjailijakutsumusta käsin ja ensi kertaa myös koneella toteuttavana energisenä, voimakastahtoisena naisena, jolle ei mikään inhimillinen, paitsi kirjoittaminen merkinnyt mitään. Hän perehtyi englantilaiseen1920-luvun spiritismiin ja oli alan suomalainen guru. Avioliitosta valtioneuvos E.N Setälän kanssa hän rohkeasti erosi saadakseen toteuttaa itsenäisesti kirjailijan elämäänsä.

Jotakin esityksen ydintä välittyi tekstissä Aino Kallaksen poikkeuksellisesta temperamentista, ajan tapojen normien murtamisesta, julkisuuden nälästä, valtaisasta elämän halusta ja nautinnoista: Katariina Kaituen taitavalla ilmaisulahjakkuudella tulimme ymmärtämään ja vakuutuimme taiteilijapersoonan poikkeuksellisesta karismasta koko suvussa.

Nuorimman sisaren Aunen elämää sielunsa täyteydellä hahmottaneen Pirjo Määtän työ toi esityksen roolikattaukseen inhimillisyyttä, uskonnollisuuteen pitäytyvän, omat haaveensa unohtavan elämäntavan ja samalla virsirunouden hienon riimittelijän sekä niin monen nuoren naisen kohtalon jäädä perheen nuorimpana vuosikymmeniksi velvollisuudentuntoisuudesta hoitamaan sairasta omaistaan.

Roolitöistä jäi kaipaamaan kuitenkin ihan oikeaa rakkaudentunnetta, muutakin kuin kynällä kirjoitettua sisaruutta ja kirjoittamistyön pohjatonta rakkautta. Suvun miehet, kahdessa ikäpolvessa (Julius ja Kaarle) toteutuivat kovin isänmaallisessa 1930-luvun tarpeellisessa paatoksellisessa, ajan siveyttä vaativassa Nicke Lignellin tulkitsemissa kahden Krohn-hahmon ajatusmaailmoissa.

Pari herkullista, käsikirjoituksen ja näyttelijätulkinnan draamallista luonnehdintaa ja toteutusta kuitenkin löytyi. Esa-Matti Longin E.N.Setälä, vanhimman tyttären Helmin puoliso, valtioneuvos, tuntui jo sellaiselta näyttelijätyöltä, joka luontevuudella, sivistyneisyydellä, hahmotuksensa osumatarkkuudella, eläytymisellä hallitsi kohtauksiensa draamallista dynamiikkaa koko esitykselle malliksi. Samoin Harri Nousiainen Oskar Kallaksena antoi tulkintaan rakkauden ja humanismin väreiden tarpeellista vivahteikkuutta. Paula Siimes kaksoisrooleissaan Minna Krohn/Hilja Haahti tuo Krohnien sukuselvittelyn pitkien sairauksien, onnettomien kuolemien elämän ahdistavuutta ja vastapainoksi hurmaavan herttaista, luontevan huumorin aina tervetullutta elämänvoimaa.

Krohnin suvun ja sisarusten lapsuuden unelmapaikka Kiiskilän kartano Viipurissa saa veroisensa iloiset, ajanviettojen iltamalliset, improvisoidut kohtauksensa esityksen isänmaallisen eetoksen kevennykseksi.

Esimerkillisen täydellinen on Kurjet-esityksen käsiohjelma. Sen tietoaines saattaa olla tarpeellinen lukea ennen esitystä ymmärtääkseen tai sen jälkeen muistellessaan monia Krohnin suvun henkilöitä tai näytelmän runsaita anekdootteja.

Ohjelman kansi                                                                                                                                                    Kuva  Mitro Härkönen

         Kristiina Halttu                               Katariina Kaitue                                 Pirjo Määttä                                     Paula Siimes

Kurjet

Rooleissa Kristiina Halttu, Katariina Kaitue, Pirjo Määttä, Paula Siimes, Nicke Lignell, Esa-Matti Long, Harri Nousiainen.

Puvut Heli Hynynen, valot Kare Markkola, musiikki Joakim Berghäll, ääni Jani Peltola, naamiointi Jari Kettunen, lavastus ja esityskuvat Teppo Järvinen

Kantaesityksen 14.2.2024 arvio  - Kansallisteatterin Pienen Näyttämön esityksestä.

https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/kurjet

Lahdessa kaksikymmentäviisi kertaa järjestetyt vuosittaiset Suomalaiset historiapäivät vetäisivät viime viikonvaihteessa kenties viimeisiä henkosiaan. Rahat on muka loppu, järjestäjäorganisaatio on ikääntynyt, henkitoreissaan eikä nuorta polvea ilman suurta rahaa saada edes organisaatioon saati miltei talkoilla toimineeseen järjestelykoneistoon houkuteltua.

Viime lauantaina klo 15.45-16.15 oli Lahden Sibeliustalolla Suomalaisten historiapäivien ohjelmassa Lahti-aiheinen sessio, josta selvisi muutama menestykseemme perustunut suuruudenhulluutemme ja uskaliaisuutemme.

On siksi hyvä kertoa siitä, miten uhkarohkea ja nopea Lahti on ennen ollut myös aikaansaava kaupunki. Poimin näiden tietävien, paljon tutkineiden ja innostavien esitelmöitsijöiden esityksistä vain muutaman omaan korvaani syöpyneen tärpin tästä puolitoistatuntia kestäneestä Lahti-kotikaupunkimme syväluotauksesta. Aloitan puunkaatoon ja metsänmyyntiin perehtyneen kaupunkimme siirtymisestä moderniin aikakauteen - ajasta, kun rautatie saatiin Lahteen.

Kun Lahteen saatiin rautatie vuonna 1869, se oli samalla ensimmäinen väestölaajennus. Tänne saapui ympäri Suomen - todellisuudessa jo muutama kuukausi ennen rautatierakentamista - radanrakentajia työn ja toimeentulon perässä aina Suomen Pietarista saakka jopa perheineen. Ja monet jäivät Lahteen. Se oli laajaa työperäistä maassamuuttoa. Tätä työmaata vaikeutti kuitenkin yleinen nälänhätä ja puute. Maassa, jonka väkiluku oli hieman yli 1,8 miljoonaa, kuoli pahimpana nälkävuonna 1868 137700 ihmistä. Tällaisiin lukemiin ei ole sittemmin luisuttu koskaan, ei edes sotavuosina. Niinpä asukasasiakirjoista selviää, että Riihimäki-Lahti -rautatien 12000 ratatyöläisestä kuoli tauteihin ja puutteeseen kaikkiaan 600 henkeä. Se on tasan 5 % työläisistä. Se on paljon testamentiksi ihmishenkinä yhdelle Suomen merkittävimmälle radalle, Lahden rakentuessa sen tuloksena yhdeksi tärkeimmistä maan risteyspaikoista kuljetukselle ja samalla omalle väestömääränsä kasvumuutokselle.

Lahti sai Venäjän Keisarin myöntämät kaupunkioikeudet vuonna 1905 ja heti tänne alettiin suunnitella kaupungintaloa. Ihmeellisintä on, että hämäläiset lahtelaiset, hitaana kansanosana tunnettuina, tekivät vauhdikkaan tempun vailla vertaa. Eliel Saarinen oli kaupungintalomme suunnittelukilpailun voittaneena saanut tehtäväkseen samaan aikaan suunnitella sekä Helsingin Rautatieaseman, Viipurin aseman, Joensuun kaupungintalon että myös Lahden kaupungintalon. Ensimmäisenä niistä tuli valmiiksi Lahden kaupungintalo. Se valmistui komeaan julkiasuunsa kahdessa vuodessa! - tämä pienen kaupungin täysin ylisuuri, ylväs komistus, väestömäärään ja kustannuksiin nähden. Talo maksoi silloin sievoisen summan rahaa yli koko Lahden vuosibudjetin.

Entä liike-elämä ja tehtaiden perustaminen

Vuonna 1909 jätettiin maistraattiin yli 200 elinkeinoilmoitusta. Vuonna 1910 oli teollisuuden bruttoarvo kohonnut peräti kolminkertaiseksi.

Vihtori Luhtanen perusti pienen alusvaatteiden kotiompelimon asuntoonsa Lahden Anttilanmäelle 1907 ja kävi myymässä tuotteita Lahden torilla. Luhtasen (Luhta) vaatetehdas oli jo 1930-luvulla kasvanut 300 työntekijää käsittäväksi pääosin naisia työllistäväksi suureksi tehdaslaitokseksi.

Samaa rataa kasvoivat myös monet muut keskeiset lahtelaisia työllistävät elinkeinoyhtiöt, kuten Lahden Rauta- ja Metalliteollisuus Oy (Raute) per.1908, Oululainen Kotileipomo (Oululainen Oy) per.1909, Mallasjuoma Oy per. 1912, Lahden Puuseppätehdas (myös Asko) per.1918.

Lahdesta tuli paitsi teollisuuskaupunki, myös kauppakaupunki. Kauppakapasiteetti ja liikkeiden määrä oli pian moninkertainen maaherrakaupunkeihin Hämeenlinna ja Mikkeli verrattuna. Myös kiinteistökauppa ja talojen rakentaminen oli niin vauhdikasta, että se sai nimen keinottelu.

Entäpä sitten kun mennään taas takaisin Lahden kunnalliselämän meitä hämmentävään vauhtiin mukaan, vaikkapa vuoteen 1922. Tahko Pihkala oli keväällä maaliskuussa julistanut Suomen Urheilulehdessä, että Suomeen tarvittaisiin Holmenkollenin kaltainen kansainvälinen hiihtokeskus. Niinpä yksitoista kuukautta myöhemmin oli Lahdessa valmis Salpausselän hiihtokeskus, mäkineen ja hyppyreineen ja ensimmäiset Salpausselän kisat  (1923) pidetty.

Pysytään vielä kunnalliselämän hurjassa vauhdissa hetki mukana - Radiomastot, jotka pieni Suomi tarvitsi Suur-radioaseman aikaansaamiseksi Yleisradion aloitettua valtakunnalliset radiolähetykset vuonna 1926. Ne tarvittiin Suomen radiotoiminnan leviämiseksi koko maahan sekä maailmanlaajuiseen viestintään koko maailmaan. Tarjoajia löytyi mm. Hämeenlinnasta ja muualtakin, mutta eikös vaan Lahti luvannut valtiolle maksutta asemalle ja mastoille tontin ja muitakin etuja. Niinpä Lahti sai nämä 150-metriset Euroopan korkeimmat mastot tunnusmerkeikseen ja nekin rakennettiin pikavauhdilla.

Kun valtion sijoituspäätös oli tehty Lahden hyväksi, Radiomäen lakea alettiin parturoida puhtaaksi 6.9.1927 ja viikkoa myöhemmin alettiin rakentaa kahta radiomastoa. Eikä kestänyt kuin 74 päivää ja radiomastot olivat pystyssä. Samalla kaupunkiin rakentui merkittävä radioasema moderneine tekniikkoineen, teknillisine erikoishenkilöineen, lähettimineen ja virkailijoineen.

Vielä lopputärpiksi viimeisin massamuutto Lahteen, karjalaisten pakkomuutto sotien seurauksena - kun evakkous kohtasi Lahden ja karjalaiset. Lahdessa oli tuolloin vajaat 30000 asukasta, kun pääasiassa Viipurista ja Äyräpäästä oli evakkoasetuksen määräyksestä suositeltu evakkoja siirtymään Lahden seudulle. Junarataa pitkin heitä pysähtyi 10000 Lahteen, jäi tänne, levittäytyi erilaisiin, pääosin teollisiin ja kaupan ammatteihin kaupunkiimme. Myös suuret kauppakeskittymät, kuten Starckjohann ja Kääpä muuttivat Lahteen.

Rajan taakse Viipuriin jäänyt Viipurin Diakonialaitos, jossa tuolloin oli erikoisyksikkö koko Suomen keskitettyä silmähoitoa ja sen lääkärikoulutusta, tuli Lahteen huippuasiantuntijoineen Signe Löfgreneineen ja monine terveydenhoidon ja sosiaalialan koulutuksineen. 

Lahden Diakonissalaitos1950-luvun alussa

Samoin viipurilaisesta valtakunnallisesti merkittävästä kulttuurista musiikki eli Viipurin musiikkiopisto muutti ja juurtui Lahteen huipputaitavine viipurilaisine maankuuluine Felix Krohneineen, viulisteineen, pianisteineen, musiikkipedagogeineen. Nyt joka neljäs lahtelainen oli Lahteen muuttanut karjalainen evakko. 

Viipurin Musiikkiopiston opetusta oli siroteltu ympäri kaupunkia, myös tähän Lahden Rautatienkadun ja Harjukadun korkeaan kivitaloon, kunnes opiston toimitalo, Lahden konserttitalo valmistui.

!

Nykyisin Lahti-yhteisöämme rakentavaa ja lujittavaa suuruudenhulluutta ei näy kuin typeryytenä, jota jälleen kaupunkioikeutemme alkuvuosikymmenten tapaan voi kutsua taas rakennuskeinotteluksi. Esimerkiksi sitä, mitä Luhtasen perustajan jälkeläiset ovat kaupungin keskustaan omaksi näkyvyydekseen näinä päiviä rakentamaan aloittamassa Lahteen, joka muutenkin jo huutaa asukkaita tyhjillä monikymmentuhantisilla asuinneliöillään. Samoin Lahden maailmankuulusta puuseppäteollisuudesta enää pienin osin, vähäisin työntekijöin jäljellä oleva Isku tekee lähes viereisellä tontilla samanlaista korkeaa torahammasta kauas näkyäkseen.

Aikovatko Luhta ja Isku kilvoitella korkeudessa Oululaisen (Fazerin) tarpeellisen ja hyödyllisen viljatornin Kärpäsen mäellä sijaitsevan silhuetin kanssa rakentamalla nyt kaksi pilvenpiirtäjää jo muutenkin ahtaaseen Lahden kaupungin keskustaan.

 Kaupunginarkkitehtimme yrittää saada piirustuslautansa viivat näkyviin näitäkin rakennuksia vielä pidemmälle oman työnsä merkitystä korostaakseen. Hän on suunnittelemassa alatorin ainutlaatuisen suojeltavan, hengittävän puistomaisen aukean, kaupunkimme sydämen, rakennuttamalla ahtaan aukion täyttävän pilvenpiirtäjän. Se on esimerkki kaupungin palkkalistoilla tällä vuosituhannella olevasta ylisuuresta arkkitehtien laumasta, joka on jo täysin tuhonnut harvinaisen kauniin Vesijärvimaisemamme, Rantakartanon maailman rumimman pysäköintitalon piilottaessa sen meiltä kansalaisilta.

Suomalaiset historiapäivät tuntuivat sitävastoin pullistelevan kansaa tiloiltaan, kun Puusepänsalin yli 300 kroppaa vetävät tilat olivat täpötäynnä esityksistä nauttivia kuulijoita. Tällaiset kerran vuodessa tapahtuvat Lahden sielun ja suomalaisen sivistyksen peilit on siis Lahden päättäjien mielestä täysi syy lopettaa. Eläköön Lahti kulttuurisessa köyhyydessään ja näköalattomuudessaan!

!

Tämän vuodatuksen kuvamateriaali on osaksi esitelmistä, osaksi Lahen uutisia entisistä vuodatuksista.

Pirjo Määttä, Katariina Kaitue, Kristiina Halttu.                                                                                      Kuva Teppo Järvinen

Kiehtova tarina valottaa Krohnin suvun kirjailijanaisten vaiheita

He olivat lahjakkaita ja rohkeita, periksiantamattomia ja itseoppineita naisia, jotka tekivät valtavan työn suomalaisen kulttuurin puolesta.

Tiina Puumalaisen ja Hanna Suutelan kirjoittama Kurjet kertoo satumaisen tarinan Helmi ja Aune Krohnista sekä Aino Kallaksesta – lahjakkaista, rohkeista ja periksiantamattomista kirjailijasisaruksista.

Helmi Krohn, sisaruksista vanhin, on voimakastahtoinen kirjallisuusnainen, joka kiinnostuu spiritualismista.

Aino Kallas, keskimmäinen sisko, on kuuluisa kirjailija sekä kohuttu ja kansainvälinen seurapiiri-ihminen.

Sisarussarjan nuorin, Aune Krohn, kirjailija hänkin, on ottanut hoitaakseen sisarusten masennukseen sairastuneen Minna-äidin ammentaen voimaa hengellisyydestä.

Eletään 1930-luvun Suomessa. Sisaruksia yhdistää kirjoittaminen. He kirjoittavat ammatikseen ja kutsumuksesta, kääntävät ja toimittavat henkensä pitimiksi, kamppailevat köyhyyttä vastaan, joka vaanii koko ajan kulman takana.

Tutkimuskirjallisuudesta inspiroitunut teos muistuttaa, kuinka tärkeitä inhimillisiä perusarvoja sivistys ja kulttuuri ovat kaikkina aikoina luodessaan valoa pimeyden keskelle.

Kurjet-esityksen ohjaa Tiina Puumalainen ja sen lavastaa Teppo Järvinen. Puumalaisen ja Järvisen perustama The Wild Company -teatterikollektiivi tunnetaan kokonaisvaltaisesta näyttämöestetiikastaan.

Kantaesitys Pienellä näyttämöllä 14.2.2024

Palaamme esityksen arviointiin.

Lahen uutisia on usein kulttuurivuodatustensa lisäksi ottanut kantaa myös suomalaisiin vaaleihin. Ennustus henkilövalinnoista on kuulunut toimituksen tehtäviin – niissä olemmekin onnistuneet hyvin kuntavaalien ja eduskuntavaalien henkilöt valittaessa.

Suomen Tasavallan Presidentin vaalit on vaaleistamme mielenkiintoisin, koska meistä jokainen voi valita suoraan oman mieleisensä ehdokkaista.

Lahen uutisia teki arvion ehdokkaista Yleisradion television Presidentti-ohjelmien perusteella. Niissä yhdeksästä presidenttiehdokkaasta jokainen sai oman tunnin mittaisen ohjelman, jossa hänelle esitettiin kysymyksiä niin ulkopolitiikasta kuin yleensäkin Suomen johtamisesta. Ehdokas sai pitää myös kolmen minuutin pituisen puheen meille ohjelman seuraajille.

Lahen uutisia teki noista yhdeksästä ohjelmasta kymmenkohtaisen arvion heti ohjelman päätyttyä ja antoi jokaiselle presidenttiehdokkaalle todistuksen, jossa jokaisesta arviokohdasta on numero sekä lopuksi niiden keskiarvo. Arvion perustana oli presidenttiehdokkaan esiintyminen ja selviytyminen niin yksityisenä virkaansa kuuluvana viestijänä kuin myös puhujana Suomen kansan presidenttinä. Selvyys, selkeys ja uskottavuus, kokemuskin näytteli tuossa kymmenkohtaisessa arviossa suurta osaa.

** Presidenttitentit löytää tämän Lahen uutisia -sivun oikean laidan Tammikuun 2024 juttuluettelosta.

TODISTUS

Annan skaalassa neljästä kymmeneen (4-10) koulunumerot kymmenkohtaisin perustelu-otsikoin, jotka ovat siis kaikkien yhdeksän ehdokkaan presidenttiohjelmien arviointiperusteet.

1.Arvojohtaminen, joka kertoo arvon määräytymisestä henkilön työskentelynäytöistä suurissa yhteiskunnallisissa tehtävissä, luotettavuudesta, persoonallisista ajatuksista, sympaattisuudesta, aloitteellisuudesta ja keskusteluominaisuuksista, joita me tavalliset Suomen kansalaiset sekä valtionjohtajat muissa maissa hänestä uskovat Suomen presidenttinä löytyvän 

 2.Kansanomaisuus, joka kertoo ehdokkaan ajatuksista ja tavoista kokea ja kohdata meitä hallitsemiaan viittä ja puolta miljoonaa suomalaiskansalaista riittävän usein ja aidosti monitasoisista yhteiskuntaluokistamme

3.Puhetaito, äidinkieli, esiintymisvarmuus kotimaassa

4.Edustavuus ja esiintymisvarmuus henkilönä ja presidenttinä ulkopolitiikan johtajana                

5.Kulttuurimyönteisyys

6.Kansainvälisyys ja eurooppalaisuus 

7.Inhimillisyys ja perhearvot

8.Suomi/ Yhdysvallat+Nato/Venäjä -ajattelu

9.Suomi/ Gaza/Israel -ajattelu

10.Suomi/Ukraina -ajattelu 

 Presidenttitentin keskiarvo

.................................................................................................................

Näin yhdeksän presidenttiehdokastamme selvisivät tuosta Lahen uutisia -testistä:

Li Andersson          9,6

Pekka Haavisto      9,5

Jutta Urpilainen      9,2

Alexander Stubb    8,7

Olli Rehn                8,5

Harry Harkimo        8,2

Sari Essayah          8,2

Mika Aaltola            8,1

Jussi Halla-aho       6,6

Me 74,9 % Suomen äänioikeutetuista eli 3199164 äänestäjää olimme siis 1.vaalikierroksella valinneet presidenttiehdokkaista alleviivaamani kaksi eniten ääniä saanutta toiselle (2.) vaalikierrokselle.

Itse en jännitä lopputulosta, äänestin molemmilla 1. ja 2. vaalikerralla jo ennakkoon. Miten Sinä suhtaudut uuteen presidenttiimme tänään 11.2.2024 varsinaisena äänestyspäivänä ennen tulosta tai sen jälkeen, kun toinen alleviivatuista ehdokkaista on varmasti tuleva uusi presidenttimme? Kommentoi !

..............................................................................................................................

Helsingin Kaupungintalo 11.2.2024 n. klo 20.57:

Suomen Tasavallan 13. Presidentti on presidenttivaalilla ratkennut. Vielä pari prosenttia on äänistä laskematta, mutta Pekka Haavisto paiskaa YLEn viimeisimmän vaaliennusteen jälkeen jo Alexander Stubbille kättä häntä onnitellen. Stubb sai 2. kierroksen äänistä  51,6 % (1 575 211 ääntä)  ja Haavisto 48,4 % äänistä (1 476 548 ääntä).

Kuva Silja Viitala /YLE

Eipä ole ennen näillä leveysasteilla Kolmen Koplan veroista, loistavasti mitä vain esinettä tai olentoa, varsinkaan tuollaista paksun painavaa metrinkorkuista lieriötä yksin tai rytmikkäästi yhdessä jongleeraavaa ja heittelevää sekä paitsi noita lieriöitä myös toisiansa jopa jalkajongleeraavaa sirkusryhmää koskaan nähty. Entä noihin umpilieriöihin kiipeäminen ja temppuilu lähes näyttämön katossa saakka tai lieriöltä toiselle pomppiminen - kaikki ihmisellisestä kehontaidosta kohti uskomatonta gasellien ketteryyttä.

Ryhmän permantoakrobatia - kiipeilyt toistensa kehojen kanssa aina näkymättömiin katon korkeuksiin oli monelle katsojalle taatusti liiallista hirvitystä ja jännitystä. Tanssimainen keveys, hämmentävä kehonhallinnan taipuisuus ja leikkimielinen sävy ovat tälle Kolmen Koplan sirkusryhmälle tunnusomaista. Esityksen kohtausten pienet tarinalliset juonenaihiot tuntuivat myös viehättäviltä mielikuvituksellisuudellaan. Sirkus Kolmen Koplan muodostavat tanssitaiteilija Leena Keizer ja sirkusartistit Anni ja Nelma Pietala. 

Oi mikä hämmästely ja riemu lähti täydestä 200 henkisestä Vaahterasalin yleisöstä taputuksin, huudahduksin, jalantömistyksin, kun Kolmen Koplan Aikakone -akrobaattishow lähti liikkeelle ja jatkui koko tunnin niin kevyen helpon näköisesti vauhtihurmuudella, trapetsisella joukkovaarallisuudella ja sillä kutkuttavan valloittavalla huumorilla ja vauhdilla, minkä vain valmiit sirkustaiteilijat ja tanssimestarijonglöörit pystyvät vaikka koko maailman yleisöä taidoillaan ja jännittävillä tempuillaan viihdyttämään. Tuo yleisölle suotu hallittu interaktiivinen taito jaloin, käsin ja huudoin osallistua esitykseen onnistui täydellisesti.

Joni Rajamäen koko esityksen kattava sävellystyö on taitavasti nykysirkusmaista musiikkia monikirjoisuudellaan sekä tehokasta että hienon täyteläistä orkestraalista sävelmaailmaa, täydellinen sävellyskokonaisuus monine soitinvivahteineen, temppuihin soveltuvine nousuineen, rytmivaihteineen ja trikkeineen.

Vaahterasalin osaava ja varioiva valaistus täydensi kokonaisuuden ehyeksi.

Lahden Talvikarnevaalien ensi-esitys 9.2.2024 klo 10.00 Vaahterasalissa.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2024/02/sirkus-kolmen-kopla-ja-aikakone