1264135314_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Vesiefektit on tämän päivän suomalaisteatterin tehokeinomuotia.

Teatteri Vanha Jukon, Juha Luukkosen kirjoittama Kahdeksan surmanluotia on lahtelaisittain teatteritapaus. Se on puheenvuoro suomalaisesta väkivallasta: sen tuore teksti, sen vuosisadan mittainen näkökulma suomalaiseen väkivaltaan, sen ajoittain sieluun asti syöpyvät musiikilla toimivat suomalaisen identiteetin kesäiset herkät kastehelmimäiset tunnelmatuokiot, sen pari hullaannuttavaa showta ja muutama kantava näyttelijäntyö auttavat katsojan kolmejapuolituntiseen itsensä ylittämiseen. Istumisen vaivannäöstä kamppailevat istumalihasten kunto ja teoksen vakava, maratonkokoinen ajatuksellisen anti. Katsojan sietokyky on lujilla ylitsepursuavan tekstimäärän, monologien katkeamattoman jonon, riitaisen ja huutavasävyisen perhe-elämän loppumattoman ketjun, tilastotieteen väkivaltaa todistavien turruttavien numerosarjojen, väkivaltakuvien toistuvien lähes mässäilevän videotykkikuvituksen uuvuttavassa räiskeessä. Teatteri Jukon suurtyö vakuuttaa tekijöittensä vilpittömyydellä, kirkasotsaisella naiiviudella ja ylevöityy tekijöittensä sydänverellä kaikkensa antaneitten taiteilijoitten  voimakkaaksi, haastavaksi, harvinaiseksi puheenvuoroksi.


Lahti nyrkin, veren ja pyssyn kaupunki

Näytelmä on sijoitettu lahtelaiseen menneisyyteen ja tähän päivään, tosin hieman epätarkasti. Vapaussota-kapinan (Hennala, punavangit) aikainen nuoruus ja tämänpäivän lahtelaisen nuoren elämänkehykset asetetaan rinnakkain, lomittain. Aikakausia yhdistää yksi näytelmän kantavista ajatuksista: aito, pyyteetön rakkaus ja rakastuminen. Niiden voima pitää pystyssä ja siirtää suomalaista maailmaa eteenpäin, niiden puute johtaa yksilöiden ja perheiden tuhoon. Tässä teemassaan näytelmä on ehyt, liikutukseen asti miettimään ravisteleva, onnistunut.

Tekstintekijän ajatus rinnastaa ja selittää myös näiden aikakausien väkivalta ei vakuuta nähdyssä lopputuloksessa: siinä missä 1917-18 -vuosien laukaukset ovat aatteitten välisiä surmanluoteja - tämän päivän surmanlaukaukset taas turhautuneen ihmisen onnettomuutta, pakoa todellisuudesta, arvostuksen puutteen yksilöllisiä katastrofeja, tekojen synnyinmaaperässä on todellisuudessa havaittavissa vain seitinohuita syy-yhteyksiä.

Suomi on jo tilastollisesti maailman väkivaltaisin maa – teema toistuu esityksen kestäessä loputtomiin ja syö uskottavuuttaan: tilastothan eivät johda muihin kuin toisiin tilastoihin. Katsojakin alkaa opastaa: kansalaissodan väkivallalla ei ole todellista yhteyttä kouluampumisväkivalta-aikaamme.

Liipola, Keskusta, Mukkula vilisevät esimerkkeinä lahtelaisväkivallasta: ne ovat tilastollisia harhoja. Tilastoimatta on suurin osa suomalaisperheiden, lahtelaiskotien, lahtelaiskatujen väkivallasta, tilastoimatta ne miljoonat, kirjaamattomat  traumaattiset kokemukset, pelot ja elämän jatkuva arkipäivän turvattomuus. Nälkäjonon ohjaaja-käsikirjoittaja on löytänyt vasta Helsingistä, vaikka se Lahdessa on viikoittainen näky ja piikki yhteiskuntamme toimimattomuudelle ja näyttö tilastojen tyhjistä luvuista.

Ohjaaja-käsikirjoittajan näytelmä ja kritiikkiä hänelle

Kun ohjaaja itse kirjoittaa näytelmän tekstin loppumuotoa, näin valtava tekstipaljous jää, myös aiheiltaan ja näkökulmissaan vaille tarpeellista kritiikkiä. Mukaan tulee monia sellaisia jaksoja, jotka ohjaajasta tuntuvat ainutkertaisilta sanomisilta, mutta jotka teatterinkatsoja on jo monissakymmenissä monologeissa (esimerkiksi Kristian Smedsin perusteos Jääkuvia) vähän eri sanoin kokenut.

Ohjaaja-käsikirjoittajan parasta koin tekstin puheen sujuvuudessa, dialogissa. Näyttämöllepano ei Smedsin Tuntemattoman sotilaan tai vastaavien videoinstalloiduin ja järein äänimaailmakeinoin toteutettujen teosten aikakautena juurikaan meitä pinttyneitä kärttyjä hätkähdyttänyt.

Pienen Jukon teatterikoneiston tekniikkaa hoitaa kyllä osaava henkilökunta, joka nyt työskenteli äärirajoillaan, ymmärsimme.

Ohjaajan kuvakulma oli suoraan keskeltä katsomosta: hiemankin sivummalla istuvan kokemus oli jo varsin kyseenalainen - heijastepinta ja näyttämön tapahtumat olivat kovin erilaisia. Ohjaajan tapa pitää näyttelijät miltei kokonaan naamatusten katsojan kanssa oli kovin yksiviivaista ja vaatii jokaiselta näyttelijältä miltei mahdottomia. 

Vanhat teatterikonstit ja teatteriniksit kuten näytelmän muka keskeyttäminen ynnä valojen sytyttäminen kesken hurjimman tunnelmamenon – näinkin useasti – ovat jo aikansa eläneitä, ja  yleisön joukossa näyttelijän kulkemiset pelkkiä teatteritemppuja, nytkin ilman suurempaa sisältöä jne..

Koko teosta vaivasi eräänlainen viisitoistavuotta sitten nuoruutensa kokeneen näkemyksellinen vimma, ikään kuin nuoruuden murroksestaan pakahtunut käsikirjoittaja-ohjaaja ja muut tekijät olisivat kaiken mahdollisen ladanneet sisuksistaan nähtäväksemme ja kuultavaksemme. Teos olisi tarvinnut kriittisen karsinnan ja enemmän mustavalkoasennetta elämästä. Kyllä alkoholismissa on ne sydänlämpöiset huumorihetkensäkin ja ennen muuta lämpimät ihmisuhteensa: ne kun todistettavasti omalta osaltaan vain jatkavat tuota alkoholikierrettä ja sen kestoa.

Ohjaajan kokonaisote on kuitenkin luja ja pitävä. Kohtaukset on jännitetty selkeästi ja niiden ydin mietitty, osaavasti punnittu. Ydinperheen niskasmainen alkoholistiperhehelvetti toimii näytelmän kehystarinana koskettavasti, samoin väkivaltakuvion päivitys tähän päivään. Näyttämöilmaisun kaikki mahdolliset tasot ja ulottuvuudet ohjaaja käyttää mielikuvituksellisesti ja taitavasti ja hänen henkilöohjauksensa auttaa monet jukolaiset löytämään jälleen itsestään uusia ulottuvuuksia. Paljon on oivallettuja kohtauksia nautinnoksemme: lämminhenkinen roska-astiavalssi, tuttu mutta hauska koululuokka….


 

Näyttelijöitä vai ihmisiä

Sami Lankin alkoholistin ystävä on pieni kokonaistyö, joka kantaa pitkälti esitystä. Inhimillinen alkoholistin lähimmäinen saa Lankin kautta merkittävyyttä, huumoria ja syvyyttä näytelmään. Maria Nissin läsnäoleva heittäytyminen ja tunteminen välittyvät katsomoon aistittavasti ja hänen  tarkkavaistoinen tyypittelynsä rakentaa näytelmän ihmisenoloista arkea sekä hauskasti että raastavasti. Minja Koski on saanut tulkittavakseen hyvää, autenttista tekstiä lähes vuosisadan takaa. Näyttelijättären pienen ihmisen -oloinen nainen, nuori tyttö on yksi teoksen tukipilareista, niin aitoudessaan kuin hallitussa ilmaisussaankin. Hänen lauluosuutensa ovat herkkätunnelmaisia ja kouraisevat kauneudellaan sydäntuntojamme. Sakari Tuomisen perheenisässä on aitoutta ja läsnäoloa, Hannu Salmisen monet osuudet kertojana ja kommentoijana jäntevöittävät ja laukaisevat esityksen menoa väliin keveämmäksi, inhimillisemmäksi. Salmisen huumorintaju, vaikkapa hänen osuutensa muovipamppushowssa, on yksi ennenkokemattoman hurmaava näyttelijäilmaisun huipentuma. Juha Lagströmin tulkinta perheen nuorena läppärinä on vakuuttava ja teoksen jännitteen ylläpitäviä tasoja, Kirsi Asikaisen perheenäiti on kuin kesälläkin sulamaton jääpuikko, miltei elottoman kylmä ja kuiva ihmishahmo, Jarkko Mikkolan monet eri pikkuroolit täydentävät näyttelijäjoukon persoonallisuutta.


Koko Jukon näyttelijäkaartista kuultaa läpi tällaisen suurteoksen tärkein: tulkinnan komeaksi voitoksi kääntävä minä-itsensä heittäminen avuineen ja puutteineen mukaan tulkinnan sanomaan!

Haltioittumista

Pakko on lopuksi haltioitua vielä monista näyttelijäjoukon avuista, kuten yltämisestä tämän tästä oikeaksi instrumentaaliseksi orkesteriksi, kuoroksi, solistiseksi laulajaksi, tanssiryhmäksi…. Tai että lavastus on puufolioineen, toimivine roska-astioineen kekseliäine pullotaivaineen kerrassaan hieno.

Viimeinen varoitus
Ja pakko on sanoa taas mutta nyt viimeisen kerran.

Jukon volyyminappuloita kääntelevät, bändeissä ylivolyymiin tottuneet, kai jo kuurot säätelijät olivat pilata meiltä katsojilta tämänkin esityksen. Kun korviin piti tämän tästä laittaa sormet vahvistimien voiman ylittäessä tärykalvojen kivun, niin kyllä tämä saa olla viimeinen kerta: pyytäkää viimeinkin joku ulkopuolinen kuulovaurioton täysjärkinen kuuntelemaan kokonaistehostetasoanne ja palauttakaa sen taso itsetarkoituksesta tarkoitukselliseksi ja muuten hienoja esityksiänne palvelevaksi eikä kuten nyt ne tuhoaviksi.

1264135289_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 Perheenisä Pasi, Sakari Tuominen

Teatteri Vanha Juko esittää Suomelle, erityisesti Lahden kaupungille ja meille sen asukkaille avoimen haasteen ihmiselämän sisällöstä ja huomioimisesta yhteiskunnan valtarakenteissa tänä päivänä.

Osaammeko me EU:n kunniamanttelilööpeissä, atomivoimala-ahneuksissa, huippuhotellisuunnitelmissa, maailman ympäristökaupunkihankkeissa, Ranta-Kartano-rakenteluhölmöyksissä, maakuntapääkaupunkisuurudenhulluusnäennäisyyksissämme, Vesijärvisäätiöitten rahakirstuissamme, ohiteissämme ja toriparkeissamme päivittäin arkemme täyttäviin turhuuksien turhuuksiin tottuneet näennäispohtijat sittenkään ymmärtää enää ihmiselämän todellista sisältöä?

 

 

Teatteri Vanha Juko

Kahdeksan surmanluotia


Ensi-ilta ja kantaesitys perjantaina 22.1.2010 Teatteri Vanhassa Jukossa.


Teksti:Mikko Niskanen ja Juha Luukkonen
Ohjaus: Juha Luukkonen

Valo- ja äänisuunnittelu: Juho Lukinmaa

Lavastus: Salla Salin

Puvustus ja tarpeisto: Minna Sundelin

Videoprojisointi: Jussi Sorjanen

Näyttämöllä: Kirsi Asikainen, Juha Lagström, Sami Lanki, Jarkko Mikkola, Maria Nissi, Hannu Salminen, Minja Koski  ja Sakari Tuominen

Valokuvat: Aki Loponen


Esitysarvio on tehty 20.1.2010 ennakkonäytännön esityksestä.

http://www.teatterivanhajuko.fi/ohjelmisto/