Kahden teatterin yhteisvoima

Palavin sydämin voin viestiä olevani taas kerran ylpeä oman synnyinkaupunkini Lahden teatterielämän sanomasta. Eilen, pitkien jonotusten tuloksena pääsin kokemaan syksystä saakka loppuunmyydyn esityksen, Anna Krogeruksen Kuin ensimmäistä päivää -näytelmän.

Lahden kaupunginteatterin ja Teatteri Jukon yhteistyönä syntynyt  tulkinta on hillitön ja hurmaava, sielunpohjiin asti lämmittävä, makean vilpitöntä, katsojan naurulle ja ajattelulle tilaa antava elämäntäyteinen tragikomedia: loistelias ja sieluntäyteinen kokonaisraportti  sivistysmaamme päivänpolttavasta vanhustenhoidosta ja laitoshoitotyön ammattilaisista.


Kestoajankohtaista teatteritekstiä
Kuin ensimmäistä päivää kertoo meille oman loppusijoituspaikkamme, hoitolaitoksen todellisuudesta, sen päivän ja yön arjesta. Näytelmän Lepolan hoitokoti on oma Tapanilamme, joka vuosi vuodelta laajenee, kun tilastoissa esitettyä asiakasvirtaa riittää yli äyräiden: siksi palvelua on joka hetki kehitettävä (karsittava). Tuossa elämämme ehtoon kohdussa meille ei lämpöä heru, makaamme vaipoissamme, ulosteissamme tai pytyllämme pyyhkijää tuntitolkulla odotellen. Parhaiten tyydytämme loppuelämämme tarkoitusta muistoissamme ja omissa tai ikäistemme yhteisissä harhoissa leijuen, aktiivisimmat meistä lääketokkurassa rauhoitettuina, elämän pienenevässä sykkeessä vihanneksina lojuen. Tosin vastaanharaavimmat meistä, jääräpäisellä luonteenlaadulla vielä sitkeästi pyrkivät tästä hektisestä elämänmenosta tolkkua ottamaan  - selvää saamatta. Tuon laitoskotimme työntekijöiden äärimmäinen työpaine, siihen kaupunkimme budjetoima päivä päivältä kuristuva rahallinen satsaus, sen henkilökunnan keinohengitykseksi luotu maahanmuuttajien, sivareiden ja halpatyövoiman päivittäinen kurimus ovat todellista viitekehystä siitä, miten yhteiskunta vanhojaan kohtelee, ihmisarvomme ja vanhustyömme nollaa. Olen jo monesti ihmisarvon unohtamisesta omaishoitajajutuissani kirjoittanut.

 

Hyvä vanhustenhoito

Näytelmän 95 –vuotias Taimi-hoidokki sanoo vanhusasiasta:

"Miks ei asioita saa sanoa niinkun ne on? Nuoruuski päättyy nykyään viiskymppisenä, ja sen jälkeen tulee sitte keski-ikä, ja sitte joku ihmeen kolmas ikä ja sitte vielä neljäs. Eikö ihminen tosissaan saa olla vanha ennen ku se makaa taju kankaalla jossain kroonikko-osastolla? Sielläkö se vanhuus ja viisaus tänä päivänä punnitaan? Eikä se ite asiaa mikskään muuta, vaikka sanoittais olevamme laskuvarjojääkäreitä koko porukka. Vanhoja ollaan ja kohta kuollaan."

Vanhushoito-otsikon alle, sen käytännön vauhdissa ja urautuneessa menossa tahtoo unohtua pari asiaa:hoidettava ja hoitaja.

Hoidettava on työpaineisen hoitajan työmäärään nähden jo saavuttamaton, harvojen ja koko ajan harvenevien päivittäisten kontaktien kaukainen objekti. Hoitaja tässä kiireessä on sattuman suoma armopala hoidokille, lyhyen hetken häivähdys lohduttomaan, äärettömän pitkään päiväämme.

On kuin yksittäinen hoitaja ei järjestelmässämme enää olisikaan inhimillisin kyvyin varustettu ihminen, vaan kolmivuorotöineen, äärimmäisine aikataulutuksineen ja vastuineen epäinhimillisiä avuja omaava, kestävä ja vahva jättiläinen. Näytelmän Ritva, perushoitaja, tilittää totuuden näin:

"Kakskytviis vuotta mä oon tehny tätä työtä. Että jos tän viikon vielä jaksaa ni sitte, jos kesään vielä jaksaa ni sitte. Mikä se on se sitte? Entä jos sitä ei ole olemassakaan? Jos ei koskaan tulekaan mitään toisenlaista, aina vain tätä samaa. Päivät vierii ohi ku junan vaunut, ja minä en pääse kyytiin.
Mutta minä olen pitäny suuni kiinni, olen pitänyt suuni kiinni. Tiedättekö, miten ihminen pidetään hiljasena? Se pannaan saatana pelkäämään. Se pannaan pelkäämään, että sillä ei jatku työt. Se pannaan pelkäämään, että työkaveri vie sen työt. Se pannaan pelkäämään, että se mitä se tekee ei riitä
."

 

Näyttämötaiteen voimaa

Anna Krogeruksen teksti on vahva ja dramaturginen ajattelu herättää katsojan. Otso Kauton moneen komedian suuntaan yltävä kekseliäs ohjaus, kellosepän tarkoin tyypittelyin runsaskuorrutteinen, mestarillinen kohtaussommittelu on riipaisevassa vakavuudessaan hauska, sujuva, pisteliäs, räävitön – mainio tiivistelmä kaikesta siitä, mitä me hoidon kohteeksi joutuneet tulemme kokemaan. Näytelmä on riipaiseva näyttäessään hoitajalle keräytyvän työkuorman laadun ja taakan epäinhimillisen määrän.

Enkä voi olla ihailematta esityksen irrottelevaa otetta, jossa sama näyttelijä saa tyypittää kahta tai kolmea elämänaikajanan eri kohdalla kulkevaa ihmistä: ohjaajan ja käsikirjoittajan dramaturgisena ratkaisuna näytelmä puree tällä tavoin rajummin, elävämmin ja todellisemmin - näyttelijäin taitoa, salamanvikkelää muuntautumiskykyä roolista toiseen, mutta ei hupia huvin vuoksi.

Jälleen ihastuttavan osaava, tyypittelyn ja tunnelmien mestari Anna Pitkämäki tekee kantavan roolityön 95-vuotiaana, virkeänä sympaattisista sympaattisimpana Taimi-vanhuksena ja kuin salamana heti kohta huikentelevana, rempseänä tätä päivää rajusti kokevana, elämänclouta etsivänä nuorena naisena. Ritva Sorvalin hoitotyön ammattilainen Ritva, kutsumukselleen uskollinen, kaikkensa, aikansa, siviilielämänsäkin työhönsä antava työntekijäuhri on tyylikkäästi rakennettu, uskottava ja vakuuttava roolityö. Tapani Kalliomäen mamu-vierastyövoimaa edustava Adam -hoitotyöläinen on muljaavine pupilleineen, tarkka-ajoituksisine verbaaliheittoineen synkän yhteisön valovoima charmikkuudellaan, inhimillisyydellään, tahattomalla naiiviudellaan. Entä Eeva-Kirsti Komulaisen ja Mika Piispan vanhusduo - että voi olla todentuntuinen, rakastettavan ihana, absurdi ja yhtäaikaa tunnistettava elämänparivaljakko. Hannu Salmisen kehitysvammainen ja joulupukki, Jari-Pekka Rautiaisen sivari, Kirsi Asikaisen kukkiakasteleva vanhus ynnä viriketuokion taiteilija – kaikki osuvia, kokonaisuutta rakentavia taitavia luomuksia.

1269750217_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Ritva Sorvali, Anna Pitkämäki, Hannu Salminen - elämän  väsymisen, unen ja toden hienovireisessä, kauniissa kohtauksessa "Kuin ensimmäistä päivää" -näytelmässä

Taimin kutsu-uni ja tanssi ylempiin maailmoihin on esityksen kaunis, liikuttava, itkettäväkin toteutushelmi.

Vain pieni pitkitetty kapakkakohtaus tai venähtänyt  joulupukkishow ovat kirjoittajan kynänkin perustalta jollakin lailla tulkinnassa hakoteillä itse aiheesta eikä ohjaus löydä näille palasille nimittäjää katsojan oivalluksen avuksi.


Puhutteleva lavastus

1269750190_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kirsi Asikainen, Anna Pitkämäki, Mika Piispa, Tapani Kalliomäki, Jari-Pekka Rautiainen, Ritva Sorvali, Eeva-Kirsti Komulainen Lepolan hoitokodissa

Nina Mansikan lavastus puhuttelee ja herkistää katsojat.

Meidät, suomalaisen yhteiskunnan vanhukset, on sijoitettu juhlapuheissa kuin arvokkaaseen korurasiaan ja kansi visusti kiinni. Kun se jostakin syystä sattumalta hetkeksi avataan, näkyy sen sisältö: tukahdutettu, resurssipäätöksin minimoitu, tahallisesti typistetty elinvoima ja elämänriemu.


 
Kuin ensimmäistä päivää kaivaa huumorilla ja sydämellisyydellään meistä kyynisimmistäkin empatiatunteet. Sen vakava sanoma, sen hauskan kautta vaikuttamisen taito, sen purevuus ja esityksen ammattitaito ovat taiteen tämänhetken osaavinta ja ymmärrettävintä yhteiskunnallista sanomaa. Sen teho selättää kalliit tekohurskaat kehitysseminaarit, työyhteisökehittämiskonsultit sekä ne tuhannet joutavat valtakunnalliset ja kunnalliset ohjelmat ja strategiat noteeraten ne kalliisti tuotetuksi turhaakin turhemmaksi paperisilpuksi.
.
Lahden kaupunginteatteri

Kuin ensimmäistä päivää

Käsikirjoitus  Anna Krogerus
Ohjaus Otso Kautto
Lavastus ja puvut Nina Mansikka
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Jukka Vierimaa

Rooleissa Kirsi Asikainen (Juko), Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Anna Pitkämäki, Hannu Salminen (Juko), Ritva Sorvali (Juko), Mika Piispa ja Jari-Pekka Rautiainen

ENSI-ILTA EERO-NÄYTTÄMÖLLÄ 2.9.2009

http://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/fi/ohjelmistossa/?id=3


 

Maailman teatteripäivä
Tänään maaliskuun 27. päivänä 2010 vietetään Maailman teatteripäivää. Suomen teattereissa tämänvuotinen viettotapa on poikkeuksellinen: valtaosa ammattiteattereiden esityksistä on peruutettu. Teatterien näyttelijät viestittävät työnseisauksellaan, että suomalaisen teatterijärjestelmän palkkasopimukset eivät ota edistyäkseen.