Jarkko Pajunen ja Elsa Saisio Kuva Lauri Rotko
Henrik Ibsen: Villisorsa
Lahden kaupunginteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto
Suomennos, sovitus, ohjaus ja lavastus Mikko Roiha
Puvut Tellervo Helminen Valot Juha Haapasalo Video Ilari Kellokoski Ääni Kai Poutanen Rooleissa Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Soili Markkanen, Jyrki Mänttäri, Jarkko Pajunen, Harri Rantanen, Elsa Saisio, Ritva Sorvali
Mikko Roiha on valmistanut Ibsenin Villisorsasta kauniin, hallitun selkeän, ihmisläheisen lämpimän, arkista elämänvoimaa pursuvan, vapauttavasti anteeksiantavan, ihmisarvolle armeliaan, herkän ja valoisan teoksen. Kohtalodraaman kaiken elämänkatkeruuden ylläpitämät synkät voimat on kertakaikkisesti epookkiin siivottu: eletään lähes tässä ajassa ja sen elämänkuvioiden ennenkäyttämättömissä mahdollisuuksissa.
Näyttämölle on sielutettu niin rakastettava, tuttuakin tuttavallisempi ihmisgalleria, että katsojan on vaivatonta suorastaan samaistua haluamaansa, tutuimpaansa tuossa ihmisyhteisössä. Ei vähiten siksi, että Roiha antaa vapauttavan huumorin harvinaisen sydämellisen ja runsaan avainketjun katsojalle sekä omatekoisen miltei huomaamattoman murresotaleikin tuohon avautumiseen yhtymiseksi. Sekä tietenkin lähes näkymättömiä ajanmerkkejä tähän päivään niin keskustelupaneelimaisessa asemoinnissa, liikekielessä, katseissa ja kosketuksissa, loppuratkaisussa kuin niukassa, tehokkaassa lavastuksessakin, jonka kaunis symboliikka vangitsee ja puhuttelee.
Näytelmä elää väkevästi ja vapautuneen hengittävästi uuskuosisen hienon tekstinsä ja vankan henkilöohjauksensa erehtymättömän tarkkaosoitteisella voimalla. Draaman uudelleen ajatellut, tarkasti punnitut jännitteet ja vivahteet muotoutuvat suurenmoiseksi kokonaisilmaisuksi, harvinaisen puhuttelevaksi näyttelijätyöksi. Elämänvalheen kuorinta kerros kerrokselta kasvaa Jarkko Pajusen valokuvaajassa, tuossa arjen työnteon rehevässä, uupumattomassa sankarissa, hyvässä isässä, mittasuhteisiin, jotka havahduttavat hersyvyydellään, uskottavuudellaan ja inhimillisellä tunnetenhollaan. Pajusen miehisyyden piilolokerot avautuvat sydäntäsärkevän herkkinä ja sisältä sielusta. Elsa Saisio näyttelee tyttären, 14-vuotiaan kaiken sukuhelvetin kokijan ja näkijän, haavoittuvan villisorsan rakastettavan valoisasti, ihailtavan lapsekkaasti ja mieltäliikuttavan aidosti. Ritva Sorvalin kalmanvaljun äiti-hahmotelman kautta ymmärrämme elämänvalheen ihmistä muokkaavan tuhovoiman hätkähdyttävästi: meistä tulee arjen robotteja, tunteettomia aikataulutettuja touhuajia valheemme kanssa. Oikein kylmää. Elämän valheenpaljastuskone, isän hurmoshenkinen lapsuudenkaveri, katkeroitunut idealisti Anssi Mänttärin hahmossa tuo näyttämölle taitavasti inttävän painostavan, herkkäsytyksisen virityksen.
Lahden Villisorsassa elämämme nauretaan ja itketään puhki, sadepisarat itkevät ropisemalla kanssamme, villisorsa kuolee, pienin ihminen tappaa itsensä meidät pikkusielut armahtaen, pikkuongelmamme, elämänvalheemme pieniksi osoittaen. Onko elämänvalheemme vielä tänä aikanakin yhtä suuren lunastushinnan arvoinen.
Arvio esityksestä 19.11.2011 klo 19
http://tarmon.vuodatus.net/blog/2989254/teatterin-syysmaistiaisissa/
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.