Lahden kansanopiston lauluilta 13.12.12 luotasi suomalaisen kevyen musiikin tuntoja elämänmakuisen verevästi, usein syvältä tunteesta kouraisten, toisinaan ihanasti menneitä elämän muistoja silittäen, mutta ennen muuta laulun autuaaksitekevää voimaa tutun suomalaisittain tarjoillen. Uljas ja laaja repertuaari aina esi-isiemme ja -äitiemme kansanlauluista, Salomaan Hiskin kautta Hectorin, Cisun ja Sir Elwoodin Hiljaisten Värien aikakausiin asti tulkittiin mukaansatempaavalla elämänvireellä meidän nauttia ja herkutella. Parinkymmenen uuden näyttämötaiteilijan tulkinnat - naisten hehkuva läsnäolopalo ja miesten miltei karskin torsomaiset uhohahmotelmat -  valloittivat meidät tulkitsijainsa sädehtivällä omaperäisyydellä.


 
Hataraisen muistini varassa  tehtyjä erillismerkintöjä kokonaisuudesta

Illan alun täyttivät kansanmusiikin pohjalaissävyisellä huumorilla väritetyt tulkinnat: Joel Härkösen rennon lämminsävyisesti ”Mennähän pojat flikkoja saathan", Joni Hyvösen ”Maantie on pitkä ja sannoitettu” kivanmakuisella hala hippan pippanmaisella keveydellä ja Anna Böhmin  vauhtia kiihdyttävällä värttinämäisellä ”Nytmieruppeenlaulamaan Marilaululla”, solistin virkeän eloisanvaloisalla heittäytymisellä mielemme lämmittäen. Lähes samoille kansanmusiikin syntysijoille asettui Carita Weissenfelt laulamalla kauniin koruttomalla sävyllä laulun (S.Kaasinen) ”Lintunen” ja Jaakko Repola  esittäessään ”Kun poijaat ne raitilla laulelivat” ihailtavan kaukana kuluneista mieskvartettien traditioista, säestäjän vastaillessa maukkaasti.
Samppa Heikkisen rosoinen bassoäänenväri johdatti tapsarautavaaramaiseen onnistuneeseen tunnelmointiin (Rautavaara/Tervasmäki) ”Kulkuriveljeni Jan”, Amanda Palon ”Rosvo Roope” oli siivottu perinteisestä hoilausrenkutuksesta tyylikkääksi kertomukselliseksi tarinaksi. Laura Annalan kansansävelmäinen ”Jos sinä aiot naimisiin niin älä tee sitä silmät kii” sai ylleen mainion elekielen ja sisältönsaldoonsa möllöttävääkin riemukkaamman miesanalyysin.
Entäs Tuomas Vaahtoluodon tulkitsema ”Himputa pimputa” hiskisalomaa-taiteilijaelämän duettomainen vuoropuhelu säestäjän kanssa: mikä verrattoman taitava kontrasti tosikkoudesta ja sisällöllisestä taiteilijahuumorista koko esitys.
Niklas Söderströmin komea tenori soi kauniisti (K. Aava) ”Illan viimeisen tangon” melodioin ja Eric Barco miltei feminiinisellä, kaino-oloisella sävyllään jännitytti yleisön perinteisen (Mononen) ”Satumaan” hämmentävällä uussävytyksellä aina yllättävään, riemuräjähtävään loppusäkeeseen saakka.

Väliajan jälkeen ”Äänesi mä kuulen” (A.Testa/E.Sciorilli/Hector) vei koskettavan kauniilla, patoutuneella sanomallaan meidät neljänvuosikymmenen taakse yhteiskunnalliseen osallistuvaan lauluun Aliina Tellan sykähdyttävällä tulkinnalla ja kaunis (Chydenius/Mikkola) ”Laulu rakastamisen vaikeudesta” Petra Niskasen osuvan kerronnallisella otteella jatkoi teemaa onnistuneesti sekä samojen tekijöiden ”Laulu kuolleesta rakastetusta” Tatu Järvisen  todellisuuttakin vakavampi versio sävähdytti omintakeisuudellaan.

”Nyt katsokaa tätä suurta murhedraamaa, kun kuoloon loikkaa narri lahjakkain” (Alatalo/Leskinen) tuo lyriikkaneron tarina tuntui selkärankaan saakka Otto Pillin hienon herkästi eläytyneessä esityksessä. Illan juicelaisherkku vain kasvoi Jade Viljamaan ”Panin elämän risaiseksi, sain risaisen elämän” (J.Leskinen) kauniin ja tulkinnallisesti kypsän sekä musikaalisesti varman ja sävyrikkaan esityksen täysosumalla - myös Viljamaan viulutunnelmoinnit rikastivat musiikki-illan muutaman soolon taustat kauniiksi maalaillen.
Ida Flemingin ”Märkää asfalttia (Kärki/Suni) svengasi kevyen luontevasti foksahdellen ja niin ”kävi yö yli kadun sen hiljentäen”, ymmärsin minäkin sormiani jo napsutellen.
”Asfaltin pinta” (Knipi) lauluteoksella ikää on esittäjänsä verran, mutta Milla Kuikan (sekä säestävän kitaristi Tatu Järvisen) kaunis, eläytynyt esitys nousi erääksi illan hienoimmista tulkinnoista, herkimmistä tunnelmapaloista.

Entä konsertin harvinaisuuksista ”Yön laulajatar” (Maire Pohjanheimo), minkä haikean sensuellin ja kypsän naisen rakkaudentilitystunnelman solisti Kaisa Rajahalme meille virittikään - toisinaan tahtoisin vaeltaa jonnekin minäkin - väkevän aistillisessa, kiihkeässä, musikaalisen mielikuvituksellisessa esittäjän luomassa ilmapiirissä.

Konsertin yksinlaulujen viimeiseksi oli jätetty suvereenin taitava, ilakoiva ja uskomattoman ääni-instrumentin omaava Irina Nuutinen, jonka ”Miehistä viis” (Christel Sundberg) liikutti meidät taidokkuudellaan, osaavuudellaan ja kiehtovuudellaan: pelkät hänen ylätrillinsä ovat todellista musiikintuottamisen ihmettä kenen tahansa ihasteltavaksi!

 



Kansanopiston esiintyjillä on vasta puolivuotistaipale takanaan. Heidän ilmaisualueensa osoittautui selkeästi perinteistä musiikkiteatteria laajemmaksi. Koko konsertti värittyi rikkaaksi näyttämötaiteellisella paneutumisellaan – rohkeilla heittäytymisillään ja eläytymisillään.
Yhtyelaulu todisti kurinalaisen estradin hallinnan ja lavaesiintymisen luontevuuden: kuoroesitykset olivat esimerkillisen pitkälle hioutuneita, hallittuja tulkintakokonaisuuksia ja äänistemmoiltaan varmoja.  ”Hiljainen on kylätie” (Kärki/Helismaa) ja (Juha Lehti)  Sir Elwoodin Hiljaisten Värien ”Tango” olivat kahden eri kuoromuodostelman suurenmoisia esityksiä - ja a capella -sovitusversio aivan uskomattoman loistava toteutus.
Opiston koko teatteritaiteen monikymmenjäseninen taiteilijakunta esitti  Hectorin (sovitus Niskanen) "Maailman valot syttyvät" mittavan konsertin hienoksi finaaliksi.

Lahden kansanopiston teatterimusiikin takuuna on kaksi korvaamattoman taitavaa ohjaajataiteilijaa, Inge-Maarit Rautiainen ja Ari Niskanen. Rautiaisen taito opastaa löytämään musiikista esittäjälle soveltuvin tyyli ja sisältö on haltioittavan osaavaa, tulos ihastuttavaa. Niskasen sovitusten mielikuvarikkautta, hänen musiikillista korkeatasoisuuttaan, monitahoisuuttaan sekä säestäjän suurta ammattitaitoa ja innostavaniloista asiaanpaneutumista ei voi liiaksi ylistää.