Pietarilainenph-normal.jpg

On elähdyttävää vielä tänään yllättyä Lahdestamme. Kaupunkimme lapsuudessa, kansainvälistymisessä ja sodanjälkeisessä jälleenrakentamisessa on ollut korkean sivistyksen ja palavan opiskelun voimaa. On yhä ihmisiä, joiden sydämellisen ihmistarkka havainnointi on tallentanut tuon elämänmenon yksityiskohtia mieleensä ja avaa niitä hämmästeltäväksemme ja riemuisaksi, koskettavaksi lähihistoriaksemme, Lahti-kaupunkimme ennen piilossa pidettyjä tuntoja ja tuntemuksia nyt meille unohtumattomasti kuvaillen.

Suomalais-ruotsalais-venäläinen kansainvälinen kulttuuri, merkittävä lahtelainen vaneriteollisuus, suomenruotsalaisen älymystön perheiden merenrantavillojen kesänviettojen auvoisuus ja helsinkiläiskerrostalojen poikasakkien omasääntöinen autuus on taitavasti kirjoitettua elävää, suurennuslasimaisen tarkoiksi tunnelmiksi loihdittua lapsen kerrontaa, jossa venäläisemigranttien toisenlainen mennyt maailma on yhtä lähellä kertojan sydäntä. Myös suomenruotsalainen elämä ja kannakselainen karjalaisperinne ovat akselilla Helsinki-Lahti verrattomina henkilökuvina ja havaintoihin piirtyneinä tapahtumina läsnä Marianna Flinckenberg-Gluschkoffin omaelämäkerrallisessa elämäntilityskirjassa.

Venäläissyntyisen suomalaisen Ateneumin käyneen äidin ja suomalaissyntyisen suomalais-ruotsalaisen arkkitehtikoulutuksen saaneen isän kaikkiaan kolmikielisessä kulttuurikehyksessä kunnioitetaan perinteitä, rakastetaan, ahkeroidaan, tunnelmoidaan, räiskytään, juhlitaan venäläisittäin, ruotsalaisittain ja suomalaisittain. Keskeinen teema on myös uskonto, jossa Marianna on koko varhaislapsuutensa ja myöhemmin koulussa kahden uskonnon, evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen, usein palavassa ja kiihkoisassa kamppailussa: sodanjälkeisessä uskontojen ristitulessa hän saa tahtomattaan moneen kertaan kärventyä.

Sota muuttaa kaiken. Isä kaatuu luutnanttina rintamalla. Mariannan ja hänen äitinsä sekä äidin ja isän sukujen koko elämä on järjestettävä uudelleen, toimeentuloineen, paikkakuntineen. Ensin sotaa pakoon Ruotsiin äidin kanssa, sitten takaisin Helsinkiin, sen keskustakorttelien kerrostalojen poikalaumojen jäseneksi. Suomalaiselta nyt ryssäksi ja ruotsalaiseksi moititulta pieneltä tytöltä vaati voimia ja päättäväisyyttä selvitä paineista, kun lisäksi pohjaton isänkaipuu käsittämättömänä ja ratkaisemattomana poltti mieltä.

Se on sotahevonen. Se oli mukana sodassa. Mun isä teki sen siellä.” On löytynyt perusta kaveruudelle. Pojat huomaavat, että polkuhevosella voi kaarrella hienoja ympyröitä istuma-asennossa, ja silloin lapsellinen leima ja potkulautoja hitaampi vauhti eivät estä kokeilemasta. Jakelen omistajan ylpeydellä ajovuoroja ja saan itse lainata potkulautaa. Minut on hyväksytty joukkoon. Kaveruuden merkiksi pojat antavat minun muutaman päivän päästä maistaa oikeaa purukumia. Joku heistä on saanut sitä satamassa työskentelevältä isoveljeltään. Muodoton klöntti on useassa suussa kierreltyään vihdoin päätynyt minun hampaitteni väliin. Purukumin maku on matkan varrella kadonnut, mutta sen jauhaminen tuntuu mukavalta. Pian se pitääkin antaa jo seuraavalle.

Lahtelaisittain kirjoittajan elämänvaiheet kolmen kulttuurin lapsena sijoittuvat äidin siskon Irjan elämään. Lahden vaneritehtaan ja rullatehtaan omistajasta, omapäisestä, pippurisen mustasilmäisen pistäväkatseisesta eversti-insinööri Aarne Rafael Lindroosista ja tämän puolisosta Irjasta, kirjoittajan tädistä tuli monen sattuman kautta hänen monivuotinen kasvattajaperheensä. Saamme kurkistaa tämän lahtelaisittain kuuluisan perheen kasvattityttären, ensin Kartanon kansakoulun oppilaan sekä lopulta Kannaksen kaksoisyhteislyseon lukion suorittaneen naisen mielenkiintoiseen lahtelaismenneisyyteen. Monet lämpöiset tuokiot tavallisten lahtelaisten työläisten arjessa saamme kokea eläviksi loihdittuina teollisuuspatruunan tyttären lapsuuskokemuksina ainutlaatuisina lahtelaismenneisyyden muistihelminä:

”Vaneritehtaalla oli neljä hevosta, joita tarvittiin pääasiallisesti talviseen tukinajoon… Hevosmiehet lepäilivät tehtaan toisen kerroksen taukotuvassa. Löysin tieni sinnekin, joskin sedän tietämättä. Läsnäoloni lienee huvittanut heitä enemmän kuin häirinnyt. Muistan hevosmiehet paremmin kuin koulutoverini. Ensimmäiseksi tutustuin Taavi Purhoon, sillä hän ajoi kaikkein rauhallisinta ja kauneinta hevosta, Piiu-nimistä siroa vaaleanruskeaa tammaa…

Myöhemmin tutustuin Ackmanniin ja Lariseen. He ajoivat järeitä työhevosia. Suurikokoinen ja muhkeaääninen Ackmann laski mielellään leikkiä ja opetti minulle laulun, jota pienikokoinen vikkeläliikkeinen Larinen säesti huuliharpulla: "Näin kerran, kun jalaton tanssi,/ sormeton soitti kitaraa. /Kuurot kuunteli ja sokeat katseli,/ kun mykkä poika laulun lauleli.”

Koko inhimillinen elämä arkisine rutiineineen, tutttavineen, sääntöineen, harrastuksineen, ystävineen, velvollisuuksineen ja ankarine patruunavaltaisine määräyksineen ja rangaistuksineen on käsinkoskettavan lämpimästi, väliin epäoikeudenmukaisuutta kritikoiden, mutta koskaan katkeroitumatta, kuvattuna tässä teoksessa.

Erityisesti Kannaksen yhteiskoulu Terijoelta perittyine opettajineen ja kasvatusmetodeineen saa hurmaavan tuoreen, psykologisesti taitavan opettajakuvauksensa, jossa auktoriteettien valta liehuu ilotulitteisen hauskoina, mutta lasertarkkoina yksittäisten opettajapersoonallisuuksien havaintoina. Tässä pari oivallista kuvausta, jotka itse samanlaisina olen samassa koulussa samoihin aikoihin kokenut, erityisesti kristillisyyden kohdalta:

Luokanvalvoja, rehtorin rouva Wendla Salokas

oli ensimmäisenä naisena Suomessa suorittanut sacri ministerii kandidaatin tutkinnon eli oli tavallaan ensimmäinen suomalainen naispappi. Luultavasti hän oli kokenut itsensä todelliseksi uskonsoturiksi vääräuskoisten ja pakanoiden uhkaamalla Kannaksella. Muistiini on tallentunut tilanne, jossa Wendla selvittää, mihin kirkkokuntaan kukin kuuluu: "Viitatkaapa evakelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvat! No nii, melkein kaikki. Sit muihin uskontokuntiin kuuluvat, nouskaa seisomaan!" Hänen äänensävynsä on muuttunut. Se paljastaa, että käskyn kohteet ovat hiukan säälittäviä. Muut ovat saaneet viitata istualtaan, mutta minun on käsketty nousta. Nousen seisomaan polvet täristen. On kamalaa seistä kaikkien tuijotettavana."Sie Marianna, ootki kreikkalaiskatolinen! Siulha on omat uskontotunnit. Ja sit pakanat nouskaa seisomaan!" Yksi kirkkoon kuulumaton poika nousee seisomaan yhtä hämmentyneenä kuin minä äsken.

Rehtoriksi Martti Salokkaan eläkkeelle jäädessä valitaan vararehtori Impi Kormu

Impi Kormua katsellessani minusta tuntui, että hän oli aina ollut ja tuli aina olemaan sama tukeva tummapukuinen, tiukkakatseinen opettaja, joka uhrasi elämänsä joka hetken koulunsa ja meidän hyväksemme. Olisiko hän todella joskus voinut olla nuori? Olisiko hänellä koskaan ollut elämää koulun ulkopuolella? Hänen koko olemuksensa huokui kuria ja järjestystä. Tummasankaisten silmälasien terävöittämä katse tuntui näkevän kaikki tehdyt ja jopa vasta suunnitteluvaiheessa olevat rikkomukset. Kristillinen ja isänmaallinen innoitus sytytti hänen silmiinsä erityisen säihkeen. Hän oli Terijoen henkisen perinnön ruumiillistuma. Kun hänen vuoronsa oli pitää aamuhartaus, tiedettiin odottaa jaloja aatteita tihkuvaa pitkää ja tunteellista puhetta, jonka aikana tavallista useampi rivissä seissyt oppilas pyörtyisi..

Mariannan elämässä on tärkeällä paikalla esineet, niiden tuomat muistikuvat kokemuksista ja menneestä todellisuudesta. Tärkein esineistä läpi koko elämän on edelleen elossa oleva isän rintamalla puhdetyönä tyttärelleen tekemä puinen polkuhevonen. Sen mukana isä elää yhtenä kauneimpana elämän muistona.

Kulttuurihistoriallisesti Helsingin seudun merenrantavillojen lapsuuden kesät monien kulttuuripersoonallisuuksien kanssa ovat teoksen ajankuvauksia vailla vertaa. Ja lahtelaisuuteen, erityisesti Vaneritehtaaseen, sen työhön ja ihmisiin kirja luo uudenlaisen, harvinaisen läpivalaisun inhimillisellä lämmöllään. Viimeisen luvun Kannaksen yhteislyseon persoonallisuuksien elävä karakterisointi on yksi suomalaisen koulumaailman loistokkaimpia, unohtumattomimpia kirjallisia kuvauksia.