idin%20oma8.jpg

Äidin oma poika, Raskolnikov

Lahden kansanopiston teatterikoulutus II esittää: Henri Tuulasjärvi: Äidin oma poika, Raskolnikov (kantaesitys)

Ohjaus: Misa Palander  Apulaisohjaus: Milla Kuikka ja Emma Mattila  Koreografia: Meri-Tuuli Risberg  Valosuunnittelu: Lari Palander  Musiikin opetus: Ari Niskanen ja Inge-Maarit Rautiainen  Elokuvaus: Matti Pajulahti ja Henri Tuulasjärvi

Näyttämöillä:
Ola Blick, Saara Hakkarainen, Roosa Helenius, Anssi Hyvärinen, Emmi Ihalainen, Saara Karjalainen, Anni Kekki, Joonas Lehikoinen, Tuukka Leijavuori, Suvi Rantanen, Mikko Salminen, Eero Tiilikainen, Titus Torniainen ja Vilhelmiina Virkkunen
sekä Milla Kuikka, Emma Mattila ja Misa Palander

 

Katsojakokemukseni 1

Kuin unen muistikuvana dostojevskilaisesta Rikoksen ja rangaistuksen pietarilaisesta kerrostalosta, sen ylimpään kerrokseen vieviä lähes loputtomia kierreportaita pitkin saavun talon kapean, pitkän käytävän monien ovien ohi perimmäiselle ovelle. Olemme taivaltaneet Rodjan tartuttua käteeni pitkin sokkeloista rakennusta ja sen porrastasanteita, kunnes juuri nyt pysähdymme Rodjan ovelle. Tänne, oman yksityisyytensä ovelle on Rodja minut tuonut, luottavaiseksi lähimmäiseksi arvioinut ensi kertaa katseemme kohdatessa ja raastanut minut, vanhan jo kompuroivan miehen, kädestä tiukasti kiinni pidellen nuo monta kerrosta tänne ylimpään talon vinttiin. Olen hieman hengästynyt ja hämilläni. Nyt hän avaa oven asuntoonsa, astumme sisään, Rodja sulkee oven ja pyytää minut istumaan huoneen ainoalle tuolille: olemme kahden. Huone on nukkavierun siisti, siivottu, kitara on yksi sen sisusteista ja huone on osin lapsuuden pienin leikkiesinejääntein koristeltu sieltä täältä, ikkunaverhon takaa avautuu vanha kivinen, leveä ikkunalauta ja sysimusta syysyö, sade piiskaa lasia. Rodja tuntui ensi kosketukselta lähimmäiseltä, jonka seura on armoitettu onni. Hän alkaa kertoa ja purkaa koruttoman kauniisti, elävästi, elämänsä lämpimimpiä muistoja. Hänellä on selvästi kerrottavaa elämästään vaikka koko yöksi, pieni soitin käynnistyy musiikkiin. Rodja Raskolnikov saa minut pauloihinsa ja vie pian mukaansa elämän sykkeeseensä, pieniin suruihinsa ja selvästi vielä läsnä oleviin suuriin lapsen iloihinsa. Välillä hän tanssii vuoteellaan lapsen lailla pomppien, laulaakin itselleen ja minulle iloksi, vapauttavasti, välillä nostamme maljat hänen ja samalla meidän jokaisen mielikuvitusystävälle, parhaalle, aina tavoitettavissa olevalle kaverillemme. Vakavoidun ja eläydyn, hiljenen ja menen itseeni. Omat muistoni kelaavat lapsuuttani nopean tähdenlennon vauhdilla, kun katselen ja kuuntelen Rodjaa, luontaisesti varon tarkoin särkemästä tunnelmaa, joka on paljon illuusiota syvempää ja vahvempaa, kuuntelen hänen puhettaan, yritän pysyä mukana hänen mielleyhtymissään. Hänen silmistään ja avoimesta katseestaan olen vaistoavinani, miten hän uskoutuu vain minulle - erään unensakin hän kertoo, jossa muistaa halkaisseensa kirveellä yhden ihmisen päälaen. Kunnes äänekäs koputus keskeyttää kohtaamisemme jatkumisen, Rodja avaa oven, siellä majatalon emäntä latelee venäjänkieltä ja joudumme poistumaan takaisin, käsi kädessä rakennuksen alakertaan. Vartti tai enemmän on kulunut.

(Kuvailemani monologin Rodjana tulkitsi minulle ikimuistoisen vaikuttavasti ja valoisan luontevasti Suvi Rantanen.)

 

Henri Tuulasjärven näytelmäkäsikirjoitus Dostojevskin aiheen pohjalta luo uudenlaista, rohkeaa, tuoretta, väkevää ja vaikuttavaa, ajattelevaa teatteria. Merkittävää on jo pelkästään katsojan kokea, miten entinen teatteritaiteen pakollisuus - kiusallisen teennäinen yleisön näennäisosallistuminen - pystytään syvällisellä ja luontevalla tekstillä ja näyttelijän sekä vain yhden katsojan välisellä pitkällä kahdenkeskisellä kohtauksella siirtämään historiaan: esitys arvostaa jokaisen katsojan  ajattelevaksi ja tuntevaksi lähimmäiseksi, joka saa kunnian käydä kokemaan hienoa, pitkää monologia, mikä tuntuu esityksenä juuri vain hänelle tarkoitetulta. Tuon Rikoksen ja rangaistuksen murhaajan, Rodjan, on käsikirjoitus vielä kloonannut kolmeksitoista eri näyttelijän muovaamaksi persoonaksi, syyllisyys ja teot ja armahduksen odotus ovat heissä kaikissa, aivan kuin meissä jokaisessa. Tuulasjärven tapa muutenkin poimia laajasta perusteoksesta tuntoja ja aiheen keskeisiä solmukohtia on ihailtavan tyylikästä ja hänen kirjoittamansa lukuisat ehyet näyttämökuvat ovat täynnä rikasta, monisyistä ajattelua ja syvää tunnetta: järkyttävä murhatun hautajaiskohtaus, elokuvallinen äidin ja oman pojan sanaton sielua raapaisevan kaunis kohtaus tai lapsen vilpittömyyden valoisa merikohtaus.

Raskolnikov7.jpg

Katsojakokemukseni 2

Nykyaikaisen kaupungin öiset liikennevalot, ajoneuvojen lakkaamaton jono ja äänet muuttuvat hetkessä silmäimme edessä autioksi siperiatunnelmaksemme. Olemme  taas Venäjällä, nyt istumme ulkona, jossakin kaukana Siperiassa kamiinain lämmittäessä selkämystämme, sataa yhä syksyn täydeltä, aivan näköetäisyydellä häämöttää ortodoksisen uskon tyyssija, seudun hautausmaa, jonka horisontin täyttävät hautaristien ryhmät ja läheisten suurten puiden rungot täynnä niihin ripustettuja valkoisia rukousnauhoja. Unen ja valveen rajamailla Rodja palaa Siperian vankeusvuosien uuvuttamana kuvitelmiinsa, kotiinsa kuolemansairaana ja löytää koko elämänsä, vankeutensa sietämisen voiman ja haaveen, elämänsä toivon, rakkautensa, Sonjansa, jonka kanssa kokee elämän ja rakkauden autuaaksitekevän kaiken sovituksen ja armahduksen vapauttavan täyttymyksen. Maan pinta on luminen ja kylmän kuraisen mutainen, he syleilevät ja elävät kiihkeät elämänsä viimeiset toivon ja tulevaisuuden toiveikkaat hetkensä, välillä kalseaan mutaan liukastuen ja siinä ryömien, ympäristönsä unohtaen, syleillen ja samalla  mielensä hämäryydessä ajatustaan toisilleen ja meille kirkastaen. Kuin koko ihmisen elämän sovituksen sinetiksi ja merkiksi hautausmaalle ilmestyy Rodjan äidin valkoviittainen hahmo, tuo kaiken syliinsä sulkeva äitiyden, anteeksiannon ja sovituksen sekä armon tae.

Raskolnikov.jpg

Kuvassa Raskolnikov (Ola Blick) ja Sonja (Vilhelmiina Virkkunen)                               Esityskuva Mari Kaakkola

Kohtaus on eheydessään yksi näkemistäni suomalaisen näyttämötaiteen luomuksista vaikuttavimpia, tekstinä äärimmäisen intensiivisesti pelkistettyä, muotona yhtä aikaa rajun karheaa realismia ja kuvitteellista elämän kaikkiarmahtavaa unta, teatterina eläytymistä ohi roolisuoritusten ja perinteisen teatteri-illuusion, visuaalisuudeltaan huumaavan tehokas, puistattavuudessaankin äärimmäisen kaunis, yhteisnäyttelijätyönä harvinaista, katsojan alitajuntaan ikuistuvasti luotua suurta taidetta.

Misa Palander ohjaana ja ajattelijana on jättänyt hänkin varsinaisen fyysisen murhan ja sen kasvottoman uhrin toisarvoiseksi pohdinnaksi ja erityisesti tässä esityksen viimeisessä - Siperia-kohtauksessa - hän vyöryttää katsojan pohdittavaksi tekstin koko ytimen - armon, rakkauden ja ihmisen sisäisen rauhan, joita ei syntisimmänkään tarvitse pelätä.

On tietenkin kovin toisarvoista pikku pohdintani muutamasta esitykseen jääneestä harjoitusvaiheen turhasta rönsystä, varsinkin kun ne eivät kokonaisuutta kaada. Yksi on koko esityksen liikekieli, joka toimi (etenkin butoh-ilmaisu lopussa) muodoltaan turhan ennalta koettuna ja irrallisena, sekä muut liikunnalliset joukkokohtaukset, jotka koin myös esitykseen päälle liimattuina, tyylillisinä irrallisuuksina, vaikka esiintyjäjoukko tulkitsikin nuo suuret kohtaukset taidolla ja koko psyykensä ja fysiikkansa antaumuksella.

Käsikirjoittaja ja ohjaaja ovat yhdessä suuren työryhmänsä kanssa luoneet Lahteen puhuttelevan, uudella tavalla näkemyksellisen, moraalisfilosofisen miltei uusteologisen pamflettimaisen teesiteoksen synnistä ja armosta. Näkemys ja esitys antaa syntisimmällekin vapautuksen - ja meille katsojille syvällisen, mielenrauhaamme vapauttavan kokemuksen. Tinkimättömän määrätietoinen, osaavan taitava, uhrautuva ja monipuolisen persoonallinen näyttelijäjoukko on tämän teoksen suurenmoinen voima ja luo sen lumoavan ja ihmisläheisen lämpimän, ainutlaatuisen, yleisöä kunnioittavan kokonaisuuden.

http://www.teatterikoulutus.fi/esitykset/raskolnikov

Arvio näytelmän esityksestä 5.12.2014.