Teatteri Vanha Juko järjesti 3.10.2015 juhlaseminaarin ”Mihin teatteria tarvitaan”. Paikalle oli saatu seitsemän johtajatason keskustelijan paneeli. Johtajathan tuovat arvovaltaa ja toimintaresursseja kaikkeen. Teatteriinko myös nyt ensikertaa Suomessa ja varsinkin Lahdessa - kysyimme ennakkoon itseltämme.

 

Mihin%20teatteria.jpg

 

Seminaariin osallistuivat Lahden kaupunginteatterin johtaja Ilkka Laasonen, Teatterin tiedotuskeskuksen johtaja Hanna Helavuori, kansanedustaja, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Mika Kari, Lahden liikunta- ja kulttuurilautakunnan puheenjohtaja Ulla Koskinen-Laine, Teatterikeskuksen johtaja Maaria Kuukorento, Teatteri Vanha Jukon tuleva taiteellinen johtaja Linda Wallgren, sekä Teatteri Vanha Jukon nykyinen taiteellinen johtaja Jussi Sorjanen (kahden viimemainitun johdatellessa puhetta). Paikalla oli myös runsas, peruskoostumukseltaan kiitettävän nuorehko yleisö - arvatenkin valtaosaltaan teatteriopiskelijoita ja teatteriharrastajia.

 

Esittävän taiteen tila koko Euroopassa on hälyttävä: pitkin maanosaamme eri maissa orkesterit ja teatterit ovat kiihtyvällä vauhdilla joutuneet supistamaan tai lakkauttamaan toimintansa. Suomen valtion koko budjetista kulttuurin määrärahat ovat 0,8 % ja tällä valtionosuudella rahoitetaan taiteen ja kulttuurin nimeen noin 100 laitosta (teattereita ja orkestereita), miltei 1000 museota, 800 kirjastoa sekä monenlaisia eri taiteiden kohde- ja taideapurahoja, projekteja. Olisi ihme, jos kansan vähäinen yleinen kiinnostus näin pientä budjettimomenttia kohtaan koskisi muita kuin vain kulttuurista leipänsä saavia kansalaisia ja taiteilijoita itseään toimeentuloineen.

 

Mihin tämä asiantuntijakeskustelu teatterista sitten päätyi johtopäätöksissään Teatteri Vanha Jukon uudessa teatterisalissa? Jokainen panelisti kertoi tietenkin vain oman minänsä käsityksen teatterista - mitä se hänen mielestään ja elämänkokemuksellaan on tai pitäisi olla. Ne ainoat kolme yleisöpuheenvuoroa, jotka ehtivät puolitoistatuntisen panelistien keskinäisen puhetulvakeskityksen jälkeen viimeisen kahdeksan minuutin aikana saada vuoron, käsittelivät nekin itsekkäästi sitä, miten puhuja itse oli tähän mennessä elämässään teatterin, taiteen ja tieteen kokenut ja ymmärsi. Tärkeistä persoonallisista, kovin erilaisista henkilökohtaisista teatteritilityksistä värittyi lähes koomisen leppoisa elämyskimara, joka itsessään todisti jokaisen puheenvuoronkäyttäjän olevan omalla persoonallaan teatterin asiantuntija.

 

Yksimielisten on inhimillistä kuvailla tällaista tilaisuutta hyväksi keskusteluksi. Vaan olisiko sittenkin tämmöistä teatterisisäpiirisyyttä ja taiteen joukkonarsismia tärkeämpää saada jatkossa paikalle asiantuntijoita tuosta suuresta suomalaisesta enemmistöstä, joka ei välitä teatterista hitustakaan, keskustelemaan ja opponeeraamaan.  Sieltä kenties löytyisi suuntaa antavia, uusia, yllättäviä ja raikkaita avauksia ja päästäisiin itse aiheeseen - mihin teatteria tarvitaan.