Kanntaesitys%202.jpg

Ystävä ja kirjailija                                                                                                                Katja Küttner ja Minna Haapkylä

Oli kohtalaisen valssinen, kolmijakoinen olo palata Kansallisteatterin Pienen näyttämön Olipa kerran minä -esityksestä. Näytelmän julkinen narsismi viilteli järisyttävillä kauheuksillaan, kohtuuttomuuksillaan ja levitti elämän ihmissuhteitten kuiskitut, seuratut, lööpitetyt lähihistoriat ja kokemussyöverit arpineen taas kerran htäväksemme ja ajateltavaksemme, mutta yht´aikaa kuin lohdutukseksi ensemble nauratti tragikomediallisen lumoavin tyypittelyin meidät hurmokseen ja narsismin ihailuun niin syntisen revyynomaisen viihdyttävästi, että olimme valmiit antautumaan ensemblelle mielihyvällä ja antaatullamitätahansa mentaliteetilla.

Ylimpänä tarkoituksenaan teos pyrki kaivelemaan kirjoittajan, ohjaajan ja meidän jokaisen piiloissa lymyävän narsismin olemuksen rippeetkin, saati ylikorostetun alter egomme esiin meistä ja tunkemaan sen monin keinovalikoimin kuin herneen nenäämme niin tiukkaan, ettei narsismikritiikki mielestämme koskaan hellittäisi.

Kilpailuyhteiskunnan yksilön sairaus tänään on narsismi - tulla kuulluksi ja ymmärretyksi muita kanssasisaria ja -veljiä paremmin ja näkyvämmin. Kaikkinainen kilpailu ja kilvoittelu on in ja korkeassa kurssissa, muusta ei väliä. Tilaus tänään on narsistien yhteiskunnalle ja sairauteen saakka narsististen (Sarasvuo, Breivik) ihmisten johtamaa ja värittämää yhteiskuntaa ja viitekehystä kohti.

Näytelmässä kirjailija (Minna Haapkylä) pyytää ystävältään ja meiltä palautetta aiheistaan ja kirjoittamistaan kohtauksista, joita näytelmässä tuotetaan ystävän ja yleisön nähtäväksi ja kommentoitavaksi. Näin esitys viettelee meidät imuunsa taitavasti tulkitun (Katja Küttner) ystävän sympaattisella luontevuudella ja myötäsukaisuudella ja saa helposti koukutettua meidät tapahtumiin samaistavalla, ystävällisellä, tuttavallisella vireellään. Kun meidät pyydetään kerrankin rehellisen aidosti tulemaan katsomaan ja vielä mukaan tapahtumiin, emme koko täysi katsomollinen millään tohdi kieltäytyä, vaan myhäillen nyökytellä näin poikkeuksellisen empaattisiin pyyntöihin. Mehän tiedämme niin tavattoman paljon jokainen katsomossa istuja elämän puheenaiheista, lööppimediasta, niistä asioista, joista kirjailijan ja näytelmien pitää meille tänä päivänä ehdottomasti kertoa.

 

Ja mitä näytelmä tarjoaa meille ajatustemme käynnistämiseksi kymmenissä kohtauksissaan narsisminäytteinään:

 

Yhteiskuntamme yhteinen narsismi ja sen hyväksyminen on läsnä niin todellisesti, lähihistoriallisesti, ettei jo tapahtunutta kansamme yhteisesti kokemaa lohduttomuuden joukkonarsismia kera Mika Myllylän voi sivuuttaa, varsinkin kun sen todellisuuden revyymäisen vauhdikas kuvitus tempaisee mukaansa karvaisen perkeleen ja yhteisen perkelelauman helvetilliseen sähäkkään rokkitanssiin koko Suomen narsismiarmeijan kuusenoksaisen jälkipistelevin tunnoin.

Sukupuolisidonnaisesta narsismista ikuisen jään kellarillisen kylmänä kohtauksena puistattaa kuva aviomiehestä, julmasta ja raa´asta vaimonsa hyväksikäyttäjästä, joka ensilapsensa kohta syntyessä tervehtimiskäynnillään raiskaa viimeisillään olevan vaimonsa synnytysosaston sängyssä libidonsa oikeudella ja jättää sukupuolisuuden parisuhteen ylivertaisesti tärkeimmäksi kysymykseksi ajatteluumme.

Tai kohtaamme vaimon (Jessica Grabowsky), joka neuroottisessa sukupuolinarsismissaan näkee kaiken negatiivisen, jo epäonnistuneen ja tulevan, syntyvän lapsensakin mahdollisen epämuodostuman syyt puolisossaan, muissa kuin itsessään ja reagoi jatkuvin puheryöpyin ja maanisin vuodatuksin asemaansa, jossa tuntee olevansa naisena täysin osaton, syytön, kaikkien väärinkohtelema ja tarpeeton parisuhteen osapuoli.

 

Sarasvuolainen kaikkiosaava, kaikkitietävä konsulttinarsisti saarnaamassa Kallion kirkossa, hyväntekeväisyyteen, vähäosaisiin ja down-vammaisiin oksettavan ylihellivässä narsismissaan vajonnut ja eläytynyt hyvisihminen saavat hekin  vaikuttavat kuvauksensa esityksessä.

 

Kantaesitysa.jpg

Jussi Parviainen ja Jeesus                                                               

Ehkä komein, tilittävin, hauskin, todellisin on julkisuushakuisen yksilönarsistin TV-haastattelusarjan tänään tapaamme Jussi Parviaisen - rekonstruktio-show illan vieraanaan itse Jeesus. Juontaja-haastattelijan (Heikki Penttinen) rennon mutkaton parviaistulkintainen homomies nostaa koko esityksen hauskuuden virtuoosisella, katkeamattomalla puheripulillaan ja rakastettavan spontaanilla habituksellaan taivaisiin Jeesuksen (Antti Pääkkönen) seuraillessa sanattoman hämmästyneenä ja ihaillen miestä. Kerrankin suomalaisteatterissa kohtaus, joka puhuttelee samalla niin kristillisiä muotoluterilaisia, ateisteja, heteroita, lesboja, homoja, näennäismoralisteja, tuppisuita ja aina ylinnä äänessä olevia, kaikkia yhdessä ja erikseen niin, että aistii sydämestä lähtevän naurun kaikkivoivan sylin halaavan jokaista itsetyköiseen lokeroonsa eksynyttä tai hakeutunutta yksilöä ja lahkolaista koko otteellaan: tällaista narsismia me viihteenä hyväksymme, emme tosielämässä.

 

Kokonaisuudesta aistii turhan paikkasidonnaista (H:ki), valtamediahakuista (HS) ja hieman ajankohdaltaankin jo vanhentunutta tekstiä yleisinhimillisen purevuuden, päivänpoltteisuuden tappioksi.

 

Heini Junkkaala on yksi niitä suomalaistaiteilijoita, joiden luomisvoima on kypsynyt jumaluusoppineen kodin ilmapiirissä. Kodin jumalkeskeisen puritaaninen arki kuultaa läpi jokaisesta näkemistäni Junkkaalan kolmesta näytelmästä, joissa kaikissa ronskisti ja raikulin estoitta tilitetään, vatvotaan ja dramatisoidaan kristinuskon kilvoituksessa kypsyneen kirjailijan psyyken teemoilla.

Olipa kerran minä  -teoksessa kirjailija vaikuttaa näytelmän alussa pistäneensä peliin lopullisesti itsensä kaikkinensa. Kirjalijana hän mukakokee, ettei jaksa enää tehdä mitään ilman yleisönsä hyväksyntää. Ja hän pyytää aiheita ja ajatuksilleen osallistumisapua meiltä tavallisilta, kyvyttömiltä katsojilta. Mutta ei Junkkaala omasta Kristuksestaan tässäkään teoksessa hellitä hiuskarvankaan vertaa (vaikka olisin niin toivonutkin).

Itsestään - kirjailijasta - hän jättää tässä näytelmässä Mina Haapkylän oikukkaan arvoitukselliseksi näyttelemän hahmon, alun sympaattisen otteen jälkeen kovin epätietoisen ja hapuilevan kirjailijakuvan, jolla esityksen edetessä aito kommentointi hämärtyy, aiheet, panokset ja valittujen julkkisten häikäilemättömyys kovenevat. Tällä kirjailijalla on erityisoikeus kohdella yleisöään alun sympatian sijasta vähättelemällä esityksen loppumetreillä sen tunteita ja ymmärrystä, likvidoimalla näytelmähenkilönsä esityksestä  - kuin fläppitaululta -  mielihalunsa, oman itsekkään egonsa aikataululla noin vain, meistä yleisöstä välittämättä.

Kenties tarkoituksella kirjailija haluaa päähenkilössään näyttää meille, että luovassa prosessissa päämäärät ovat jälleen täydellisesti levällään ja nollapisteestä, alusta alkaminen taas edessä - ja että kirjailijalla on oma, logiikasta ja inhimillisyydestä, koskettavuudesta ja sympatiasta riippumaton narsismioikeus näkyä ja kuulua kaikin mahdollisin keinoin.

 

Meidät katsojat on ovelasti narutettu mukaan tähän taiturilliseen teatteriviritykseen, jossa lavashown revyymäinen vauhti, toimivan tarkkaviitteinen lavastus ja sisällön tuiske narsismin sulona ja inhona hehkuvat näyttämön täydeltä katsojia hauskuttaen ja ravistellen. Kahdella, kolmella jopa neljällä syvyystasolla liikkuva nerokkaan rinnasteinen kirjallinen luomus ja sen moniulotteisen rikas (Milja Sarkola) ohjaus kera suurenmoisen taitavan näyttelijäryhmän tanssittaa kuitenkin mielenkiintoamme niin villisti ja arvaamattomasti ymmärryksemme ylärajoilla, että narsismin herne putoaa liian usein toteutuksen huimasfäärisissä pyörteissä nenästämme - ja jää sittenkin liian vähän tuntoamme kutkuttamaan.

 

Suomen Kansallisteatteri

Olipa kerran minä

KÄSIKIRJOITUS  Heini Junkkaala

ROOLEISSA Jessica Grabowsky, Minna Haapkylä, Iida Kuningas, Katja Küttner,                         Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen

OHJAUS Milja Sarkola
LAVASTUS Kaisa Rasila
PUKUSUUNNITTELU Tuomas Lampinen
VALOSUUNNITTELU Ville Toikka
ÄÄNISUUNNITTELU Esa Mattila
VIDEOSUUNNITTELU Timo Teräväinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Tuire Kerälä
DRAMATURGIT Elina Snicker ja Pauliina Feodoroff

VALOKUVAUS  Stefan Bremer

 

Kantaesitys Pienellä Näyttämöllä 25.11.2015  / Esitysarvio ennakkonäytännöstä 24.11.2015

http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/olipa-kerran-mina/