Sylvi.jpg

Sylvi ja Viktor

Lahden teatterielämässä esitetään monella näyttämöllä sadanvuodentakaisia naiskirjailijoiden suomalaisen näytelmäkirjallisuuden perusteoksia. Kansanopiston teatterin Minna Canthin Työmiehen vaimo -demonstraatiot, Lahden kaupunginteatterin Maria Jotunin Miehen kylkiluu ja Superteatterin Canthin Sylvi mittaavat ajattelumme voimaa jokainen omatyylisesti meille esityksensä sisältötendenssiä ja näyttelijätyötä tarjoillen.

Lahtelaisen Superteatterin Sylvi kohoaa yhdeksi Lahden teatterisyksyn hienoimmista teatteritapauksista.

 

Minna Canthin 1893 omasta elämästään seuloma todellisuus on tänäänkin perhehelveteissä täyttä totta. Sylvin draamallinen vahvuus, sen selkeäkaarisesti kuvatut henkilökuvat ovat edelleen vahvaa, suomalaisten mielensyöverien, näytelmäkirjallisuuden psykologisen realismin hienosyistä draamaa, suomalaisteattereille kirjoitetuista näytelmistä täydellisimpiä - aito suomalaisnäytelmien perustimantti.

Naisasia ja 1900-luvun vaihteen kaupunkiylimystön miljööseen sijoittunut teksti oli ajan kuuma ja uskalias aatedraama. Se ampui sanomallaan tykin lailla suoraan avioliiton horjuttamatonta, ruotsinkielisen yläluokan mieskäskyvaltaista instituutiota ja yhteiskuntaa ja vanhemman ihmisen arvovaltaa vastaan panoksenaan nuoruuden oikeuttama aito rakastumisen kaikkiläpäisevä oikeus ja tunne. Näytelmä murskasi käytännön järkeisavioliiton ja sen tunteettoman, velvollisuuksia täyden ankeuden.

Kun kahdeksan vuotta sitten näin Sylvin toisen lahtelaistulkinnan, saatoin vielä puhua aatedraamasta. Tänään kirkon merkitys yhteiskunnassa, sen yhdentekevyys, löystynyt jäsenyys, avoliittojen suosio ovat himmentäneet lisää näytelmän syntyaikojen aatteellisuuden merkittävyyttä.

Mutta sitoutuminen yhteisen liiton toteutumiseen, toiseen ihmiseen ongelmineen, ratkaisuineen on yhä jatkuvaa vellomista unelmien, täyttymättömien toiveiden, halujen ja todellisuuden ristiaallokoissa. Ihmismielen arvaamattomuus, kyvyttömyys sekä kypsyminen ratkaisuihin, vaihtoehtona elämän ratkaisematon näivettyminen, työllistävät ja jäytävät tänään ihmisyksilöä ja ihmisten yhteiseloa entistä rajummin työttömyyden, sukupuolineutraaliutta pohtivan, epävarman tulevaisuuden ja täyden aatteettomuuden maailmassa. Asioiden purkaminen, puhuminen hyvälle ystävälle, avun saaminen, omasta umpikujasta ulospääsy on vaikeaa.

 

Juuri tällä psykologisella näkökulmallaan lahtelaistulkinta tuo näytelmän klassisen vaikuttavuuden katsojaa lähelle, sielunelämäämme pöyhiväksi, ajatteluttavaksi.

Tero Poralin ohjaus on hänen onnistuneintaan, turhia eleitä, kliseisiä näyttämökikkoja välttävää, täynnä elämänmakuiseen replikointiin perustuvaa, elävää dialogia näyttelijältä toiselle. Sivuosat ohjaaja on yhdistänyt dramaturgiassaan taitavasti ja pieni intiimi teatteritila on omiaan puristamaan esitystä ehjäksi kokonaisuudeksi. Tosin jotkut lavastevaihtokoreografiat tai viimeisen näytöksen yleishämäryys verottavat pelkistetyn sanoman aitoutta jo liiaksi teatraalisen, metafyysisen tunnelmoinnin suuntaan - samalla tulkinnan jälkiosan osasuoritusten varjostuessa liian torsomaisiksi ja allegorisiksi. On silti tunnustettava, että Porali ohjauksellaan luo luottonäyttelijöineen nyt teatterinsa huipputyön, harvinaisen upean, väkevästi puhuttelevan hienon draaman.

Anni-Maija Koskinen näyttelee Sylvin niin täydellisen rakastettavasti, taidolla ja sydäntä pakahduttavalla tunteella, aivoissa punnitun tarkan ajatellusti, sielunsa herkkyydellä, kaikki suuren näyttelijätaidon superlatiivit täyttäen. Koskisen nuoruuden riemun ja elämän vilpittömyyden sädehtivä airut saa meidät rakastumaan näytelmän Sylviin sekä ymmärtämään ja myötäelämään hänen poikkeukselliset ratkaisunsa, uskomaan taas kerran näyttelijätaiteen kaikkivoivaan vaikuttavuuteen ihmismielen muokkaamisessa. Valloittava Sylvi!

Sylvi2.jpg

Aksel ja Sylvi

 

Anssi Hyvösen näyttelemä aviomies Aksel välittyy linjakkaan varmana, taitavana näyttelijätyönä. Muutama ylidramaattinen käsiele ja näytelmätekstin edellyttämä ikäkertymän puute verottavat muuten tyylikkään ja huolella sisäistetyn roolityön uskottavuutta.

Petri Knuuttilan Viktorista huokuu juuri sitä selittämätöntä nuoruutta ja epämääräisyyttä, johon nainen voi täysin rakastua. Hänen näyttelemisessään on näytelmän keskeinen dialogi ja näyttämötyöskentely persoonallisen luontevaa. Roosa Vilénin tulkitsemassa Almassa viehättää lähes monotonisen yksitasoinen äänenkäytön luontevuus ja tarkkaiskuinen replikointi, jotka jo sinänsä luovat oivan näyttämöhahmon.

Esityksen puvustus on onnistuneen mietittyä, samoin äänitehosteiden sordinoitu viitemaailma.

 

http://www.superteatteri.fi/aikuisille/