Lahden kaupunginteatteri uskaltaa. Sen näytäntökausilla on viime vuosina ollut koettavana suomalaisdramatiikan uutuuksia vaikka muille teattereille jakaa. Karjalaisuus evakkonäkökulmastaan ja sota-ajan värittämä viihdemaailma muistelukytköksissään ovat saaneet aiheittensa arvoiset, sisällöiltään mielenkiintoiset sukupolvien elämysten rikastamat kunniakkaat uutuusteoksensa.

Teatterimme on ollut kiinni tärkeiden lähihistoriamme muistojen ja elämysten kultaamassa suomalaisuudessa ja onnistunut näin tavoittamaan yhteiskunnan menneestä ilmapiiristä olennaista kartoitettavaa, jolla vielä puhutella katsojansa.

 

Alfnaras1.jpg

Lahden Eero-näyttämölle rakentunut Paula Salmisen kirjoittama ja Anne Rautiaisen ohjaama Alfanaaras-näytelmä luotaa perinnekehyksistään karanneita sukupuolisuutemme, tasa-arvoisuutemme ja feminismiemme roolijakoja. Ilmeisen monipuolinen lähdemateriaali on tuottanut tekstiä niin paljon, ettei teos enää osaa rajata sanottavaansa ja sen sulattaminen satiiriksi nimettynä ja tyyliteltynä ei puhetulvassaan löydä koskettavuuttaan.

Teos kyllä jyrsii kaiken mahdollisen maailman johtajuuskysymyksistä, mutta  kyllästyttävän arveluttavasti sen paasaten sekä rekvisiittaelementein täyteen ahtaen ja moneen kertaan usean kohtauksen mitalla katsojalle kerraten: ikään kuin teatterissa omaa älyä ja hoksottimia omaavia katsojia ei enää juurikaan olisi.

Tämä loputon saman pureskelu vaivaa koko tulkintaa, myös sen näyttämöllistä menoa, joka lopulta jää sanatulvaltaan muodottomana, nauruamme katsojalaumana irrottelevana hupailuyrityksenä kovin ryppyotsaisen julistavaksi ja vähäisessä uushapellisessa hengittävyydessäänkin oraakkelimaisen teennäiseksi.

Ei niin etteikö vaikkapa kirjoittajan luontoa opiksemme tarjoilema teema eläinyhteisöjen laumojen johtamisesta olisi taatusti tullut selväksi. Vaan siksi, että meidän vähemmän norsuja tuntevan kansan pitäisi kovin kaukaa hakea mallimme ilmastovyöhykkeiden läpi tänne pohjoiselle pallonpuoliskolle yhteiskuntamme johtajuusesimerkiksi, norsulauman vanhimman naaraan auktoriteetista!

Minne unohtuivat päivänpolttavat etnisissä ja uskonnollisissa kansainvaelluksissa muuttuneen väestörakenteemme eriarvoistuneet perimät ja traditiot, minne hieno, toimiva esimerkki suvun vanhimman, mustalaisnaisen vuosisatainen matriarkkavoima laumansa johdossa.

Hieman vaivaannuttavaa hauskuutta oli meidän, miehen ja naisen nähdä esityksessä naisen raamien iskostaminen kovin stereotyyppisesti pukeutumisriitteihin, sukkahoususotkuihin, riisumisiin ja pukeutumisiin. Vielä kehnommaksi näytelmän huumori pilaantui aikuisten näytellessä pikkulapsia - kulunutta ja loppuunkäytettyä sketsiä, josta komedian tasolle on pitkä matka.

Vaatemytyistä ja juuttisäkeistä kerätyt ja matkaan pakatut lapset olivat jo sentään jotakin sellaista allegorista ilmaisumuotoa, josta aito komediallisuus alkoi elää: kotiäitiys ja koti-isyys saivat kyseenalaistavaa, irvailevaa vertailevuutta näyttämöilmaisussa. Samoin sikiön ultrakuvauskohtaus sinänsä kovin ennalta arvattavine juonikehittelyineen osoitti, mihin tulkintamuotoon olisi kokonaisuudessa pitänyt pyrkiä - aitoon dialogiin, uskottaviin ihmisluonnoksiin ja komediallisiin juonen nousuihin ja laskuihin.

Näyttelijät tekivät käsketyn ja ohjatun kaikella intensiteetillä. Anna Pitkämäki näytteli ainoan tekstistä löytyvän kokonaisen henkilökuvan rehevän uskottavaksi persoonaksi, ajatteluvoimallaan ja täydellisellä näyttelijäkapasiteettinsa uskottavalla heittäytymisellä. Hän piirsi näytelmän keskushenkilöstä, perheen äidistä karikatyyrisen luonneanalyyttisen kuvan, joka herätti tekstin eloon roolinvaihtoteemassa niin, että ylikyllästetyt ajatuksemme hetkiksi syttyivät uuteen pikkuliekkiin feminismin pohdinnoissamme. Muiden näyttelijöiden osuudeksi tekstissä jäi jälleen totutusti monenlaisten eri roolien pinnalliset luonnehahmotukset ja olentojen henkilöitymien piirtelyt. Joiltakin ne onnistuivat kaikki, joiltakin näyttelijän tyyppigallerian vakioarsenaalista kaivettuna vain joku osui kohdalleen.

Kun teksti ei sisältänyt mahdollisuuksia luoda eläviä, todellisia henkilökuvia, tämän esityksen komein ja vaikuttavin anti oli aivan jotakin muuta kuin vakuuttava draama tai näyttelijätyö. Koko tekstin ajatus lavastettuna tuntui harvinaisen onnistuneelta näyttämökuvan visualisoinnissa ja elokuvallisessa toimivuudessa, valaistuksessa, äänimaailmoissa, ajatelluissa vaihtuvissa mielikuvissa, yllätyksellisesti avautuvista ajatuslokeroista pulpahtavine hahmoineen - uljaine toimivine norsuineen, kuntojuoksulaitteineen, viidakkoineen ja runsaine rekvisiittoineen ja puhutteli sinällään vaikka ilman tekstiä. Joskus, kuten nyt Alfanaaras -esityksestä, onnistunut lavastuskokonaisuus jää teatterikokemuksen suurimmaksi elämykseksi.


 

Paula Salminen Alfanaaras

OHJAUS  Anne Rautiainen
LAVASTUS, PUVUSTUS  Annukka Pykäläinen
VALOSUUNNITTELU  Harri Peltonen
ÄÄNISUUNNITTELU  Tatu Virtamo

ROOLEISSA
Saana Hyvärinen, Paavo Kääriäinen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Jari-Pekka Rautiainen, Mirja Räty, Kirsti Wallasvaara (vier.).

Kuva  Esityksen ohjelmalehtisen kannesta

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/produktio/172/alfanaaras