Näinä shown, stand up -koomikkojen, monologien, ilmiöiden, skaalojen ja suurten spektaakkeleiden aikoina on harvinaisuutta saada aidosti nauttia hyvästä kepeästä, mutta samalla vahvasta draamallisesta suomalaisesta huvinäytelmäklassikosta kohtauskehitelmineen ja tunnelmineen, yllättyä esityksen loistavasta dialogista, perusteellisesti rakennetuista henkilökuvista, roolikiinnityksistä ja niiden mukaansa elähdyttävästä valmiista ja upeasta näyttelijäntyöstä. Missäpä muualla vanhaa teatteritekstiä tehdään näin ajattomasti ja uudistavasti kuin nykyisessä Kansallisteatterissa - tietenkin.

 

Gabroiel.jpg

 

Yli seitsemänkymmenen vuoden ikäinen Mika Waltarin sota-ajan ankeuden jälkeisiin huveihin ja ajanvietekulttuuriin kiertuenäytelmäksi kirjoitettu Gabriel, tule takaisin (1945) on näytelmä, jota ympäri Suomen on esitetty erilaisin näyttelijäroolituksin ja teatterillisin kokoonpanoin monia satoja ensi-iltakertoja. Näytelmäteksti vain neljälle näyttelijälle on antanut teokselle mahdollisimman helposti kokoonpantavan, pienenkin teatteriseurueen esitysperustan. Kun vielä 1950-luvun suuri sensaatio, oikea naisten petkuttaja Ruben Oskar Auervaara sai 1940-60 -lukujen sanomalehdistössä ja kansan suussa, oman kotinikin arkipuheissa tarkoin seuratun jännitysgloorian ylleen, niin Waltarin Gabriel tuntui kuin tutulta ajan teatterinäyttämöilläkin kuin tuo tarina yli 25 vuotta vankilassa viettäneestä huijarista.

 

Yhteiskunnassa vallassa olleisiin moraalisääntöihin ja liikemaailmaankin itse tarina sopi paikkakunnasta riippumatta. Pieni kirjakauppa parin sisaruksen ylläpitämänä suvun perintönä jo pitkälle ikääntyneiden, vanhaksipiiaksi jääneiden sivistyneiden ihmisten elinkeinona oli yksi kunniallisimpia elinkeinomuotoja monilla seuduilla 1950-luvulla.

Tällainen pieni poikkeuksellinen perheyhteisö oli ajan tapaan monin kirjallisin holhoussäädöksin edellisen sukupolven testamenteissa sidottu perherakennelma, jonka suvun päämies oli testamentissaan määrännyt ja määräyksellään sitonut koko suvun omaisuuden - yksi nimetty perheenjäsen hallitsi kaiken ja oli muiden perheenjäsenten holhooja. Waltari luo sellaiseksi kahdesta sisaruksesta vanhimman, Ulriikan.

.

 

Paula Siimes tekee Ulriikastaan hienoista hienoimman roolityön. Hänen puristinen, sääntöihin, kieltäymyksiin ja urautuneisiin tapoihin kuristunut ja toiset tahtoonsa kuristava vanhapiikansa on kuin perheen matriarkka, jonka sana ja pienikin ele on laki. Käskyt, rahankäyttö, aloitteet ja päivän kellontarkasti noudatetut tavat ja tapahtumat hän määrää. Miten eläväksi Siimes saakaan tuon omalaatuisen vanhapiikahahmonsa! Nuorempi sisarensa Kristiina on jo tyytynyt kaikkeen isänsä määräämään ja sisarensa Ulriikan käskyttämään elämänmuotoon. Karin Pacius luo Kristiinastaan tottelevaisuuteen nöyrtyvän, aloitteista vetäytyvän aran varpusen, miltei tuulessa lepattavan haavanlehden kaltaisen suloisen hennon ja herkän värisevän, rakastettavan persoonan.

 

Tätä lujaksi kehitettyä yhteisöä, siinä vallitsevia tapoja ja määräyksiä horjuttaa vain Raili, nuori, kolmannen, kuolleen sisaren tytär, keskenkasvuinen orpotyttö, jonka luontainen raikas nuoruus antaa vastuksen tapojen muuttamiseksi lähes jokaisella suunavauksellisellaan. Railin (Minttu Mustakallio) edustama kuriton sukupolvi ja pedanttinen mennyt aika lyövät tekstissä piiskan lailla roimivasti toisiaan. Ulos vapauteen janoava nuoruus pyrkii pois tästä kuristavasta ahdistuksesta ja saa Mustakalliolta varsin modernin rääväsuisen rennon, suorasukaisen tulkinnan.

 

Tarinan punontaan, sen moniinkymmeniin pikkutarkkoihin juonenmutkien sopukoihin saakka huolella kirjoitettuun juoneen, ilmestyy matriarkalle täydellinen tapojen ja elämänmenon muutos. Kristiinan Helsingin matkallaan tapaama mies, kapteeni Gabriel Lindström (Sampo Sarkola). Tämä Kristiinan kirjeenvaihdolla muilta salassa pitämä tuttavuus, rakkaus, suuri liikemies, omistavan luokan edustaja on liikematkallaan tulossa tervatehtaan ja suuren maatilan osto- ja sijoitusaikeissa paikkakunnalle ja samalla vierailemaan kirjeenvaihtotoverinsa kotiin.

 

Tuulahdus maskuliinisesta mielenkiinnosta tulee olemaan täydellinen katastrofi tässä pinttyneesä ilmapiirissä ja tarttuu taudin lailla sen kaikkiin naisiin.

 

Niinkuin naisluonne eläytyi ennen ja ehkä vielä nykyisinkin täysin tosissaan täydellisyytenä pitämäänsä mieheen, tämän urostuoksuiseen pieneenkin henkäykseen ja rakastuu hänen suureelliseen elämänmuotoonsa, puheisiinsa, lemmenlupauksiinsa ja lankeaa tietenkin sen lunnaisiin, miehen lupaamaan helppoon ja suureen rahaan. Tässä näytelmässä juoni johtaa viimein sisarusten keskinäiseen kilpailuun miehen rakkaudesta kaikin mahdollisin seuraamuksin.

 

Koko näytelmä elää seikkailullista mielenkiintoa, tunteita, rakkautta, valheita, pidättyvyyttä ja lankeemuksia suurta petosta täynnä olevan hienosti luodun koskettavaksikin muotoutuvan dramatiikkansa.

 

Sampo Sarkolan näyttelemä maailmanmies välittyy valloittavana puhetaiturina, maanisena naistenhurmurina - jonka hahmoon, puheryöpytykseen ja ajatustulvaan lumoutuu pian hangoittelematta mukaan. Rooli kirjoitetussa tekstitaituruudessaan, omaperäisyydessään on ainutlaatuista suomalaista näytelmätekstiä, jonka monet pitkät monologit vaativat suoranaista suurta eeppistä virtuoosinäyttelemistä. Enempää juonesta ei sovi enää kertoa.

 

Ohjaaja Vesa Vierikko on löytänyt näyttelijäohjaukseensa, aikakauteensa sidottuun tekstiin, ajattoman elämänmakuisuuden – se on harvinainen arvo esityksen katsojalle.

 

Näytelmän lopun komea näky on koskettava: Paula Siimeksen näyttelijätyön riipaiseva Ulriikan elämänonni jää pettymyksen jälkeenkin sydänäänien täydellä pulssilla hehkumaan ja Karin Paciuksen Kristiina-tulkinnan luja ja kaunis takertuminen läheisimpäänsä, sisareensa liikuttavassa herkkyydessään vakuuttamaan - hienon finaalin näyttelijäkarismaattisina harvinaisuuksina.

 

Gabriel%203.jpg

 

Suomen Kansallisteatteri

Mika Waltari

Gabriel

Ohjaus Vesa Vierikko

Lavastus ja puvustus Anna Sinkkonen Valosuunnittelu Aslak Sandström Äänisuunnittelu Jani Peltola Naamiointi Minttu Minkkinen Dramaturgi Eva Buchwald

Esittäjät: Paula Siimes, Karin Pacius, Minttu Mustakallio, Sampo Sarkola

Valokuvat Mitro Härkönen

 

Esitysarvio kirjoitettu Kansallistearrin Willensaunan esityksestä 17.9.18

 

https://kansallisteatteri.fi/

 

Lis%C3%A4liite.jpg