Sisarelleni%201%202018.jpg

 

Sisarelleni on kovaa peruskamaa ajan seksuaaliseen hämmennykseen ja sen jäsentämiseen, niin kovaa, että koko sosiaalipalvelujen ammattikunnan, psykologien ja seksuaalipolitiikan tutkijalauman soisi sen näkevän. Sillä harvoin teatterilavalla tavoitetaan tämänkaltainen taso puhua, elää ja luoda aito, uskottava jännitys lähes kahdeksi tunniksi pelkästään viettimaailmamme komplisoidusta, lööpeillä julkisuudessa jatkuvasti ronkitusta tasosta ja tuoda se vereslihaisesti jokaista kolmea näyttämöllä elävää ja katsomon nelikymmenpäistä yleisöä koskettamaan täysin arvaamattomin, shokeeraavin ja kipeästi satuttavin seurauksin.

 

Nyt on kysymyksessä sukupolven hormonirakenteet, niiden aina arvaamaton ensimyllerrys puberteetin juuri kadottua ja oman maailman etsinnän kohdattua kaksi sisarta. Pirulliseksi tuon mielenkuohun tekee yksilön oma hallitsemattomuus, paitsi toisen viettien ja mieltymyksen tahallinen jatkuva kiusoittelu ja ärsyttäminen, myös jo vieteissään koteloituneen seuraavan sukupolven viettimaailman järjestelmällisen taitava kiihottaminen. Näyttelijät Minerva Kautto ja Maija Rissanen tuovat oman hämmennyksensä kymmeninä oikkuina ja päähänpistoina, ilkeilyinä ja toisensa sabotointeina niin todesti, että tuntuu, ettei mikään enää riitä. Toisen ärsyttäminen löytää mielikuvituksellisen häijyjä toteutuksia – ja mikä helvettimäisintä niin iloisen elävästi, todesti, että selkäpiissämme karmii tärinään asti. Vanhempaa sukupolvea edustaa naapuriin muuttanut Teppo, joka nuorille on helppo nakki saada tekemään mitä vaan, sillä tuolle tyypille, eronneelle Teppo-naapurille elämä on padonnut hormonit mistä tahansa pienestäkin sormenliikkeestä valtoimiksi karkaavaksi patoryöpyksi.

 

Sisarellenio%202018%20-3.jpg

 

Marko Järvikallaksen teksti on jälleen näennäisen korrektissa pedagogiassaan kuin mikäkin tarkkavainuinen kasvatuspuheenvuoro. Järvikallas pistää tahallaan kaiken viettikaaoksen vanhempien, kasvattajien, lapsensa arvon unohtaneiden, omissa aikuisympyröissään elävien aikuisten syyksi. Järvikallaksen tekosyyasetelma on tahallisen klassinen. Sen toimivuus kirjoittajan omassa ohjauksessa, tahallisessa pitkätaukoisuudessaan saa taitavasti lavastetun suurehkon, kylmänkalsean, peltisen ja karunsähköisen näyttämökotimiljöön latautumaan täyteen kahden aikuisuuttaan etsivän tunteista niin realistisina, että häijyä tekee. Onneksi realismin synnyn alkaa tajuta edes hetkittäin – näyttelijäin ikä kun on kuitenkin kymmenkunta vuotta rooliaan varttuneempi – ja niin katsojaa hieman helpottaa sekä selittyy kylmän hien pyyhkiminen omista kämmenistä housunlahkeeseen: hehän sittenkin tahallisesti vieraannuttavat tekstiä omalla kokemuksellaan ja iällään, nyt taitavalla näyttelijätaidollaan meidät siihen täydellisesti upottaen.

 

Järvikallas tuo tekstillään ja musiikkivalinnoillaan suuren amerikanmaailman ihanteet, sen kaiken rajattoman mittavuuden nuoruuden yhdeksi vapaushaaveen perusjalustaksi. Rekka-auton matkassa maailman ympäri, bileistä bileisiin käy arkemme...mitä älytöntä seuraavaksi keksittäisiin.

Tekstin sisällä on melkoinen määrä huumoria, nuoruuden haaveita, puberteetin termitasoa ja sen rajaamaa tunnistamaamme ikäsidonnaista nokkeluutta, luontevuutta, lapsuuden jättämää puhdasta valoisuutta.

 

Kautto ja Rissanen näyttelevät naishahmonsa komeasti: ihastus ja viha vuorottelevat hetkessä heissä ja heistä toisiinsa, arvaamattomuus reaktiomuutoksissa, viettipolte liekehtii ja sammuu kiihtyvällä nopeudella ja järvikallasmainen verbalismi tuntuu niin nuoren elämän makuiselta, että katsoja alkaa jo pelkästään tuosta dialogista nauttia ja haluaisi itsekin esittäjien mukaan sanailemaan.

 

Sisarellenio%202018%20-2.jpg

 

Ja nämä naiset laulavat amerikkalaiset biisinsä suorastaan tähtien ajattomiin avaruuksiin tunnelmoiden, puhtain sävelin, upein lauluaparaatein, uskomattoman täydellisin sooloin, popmusiikin väkivallan ja herkän sensuaalisuuden tulviessa näyttämön ämyreistä koko maailmalle.

Jan-Christian Söderholm tulkitsee sukupolvivastuksen hienovireisen persoonallisesti, elämänmakuisen tarkasti ja väkevästi.

 

Teoksen loppuratkaisu on suora, rehellinen, kasvattava ja ajatteluttava – siis tosijulma ja tuhoinen.

 

 

 

Teatteri Quo Vadis

 

SISARELLENI

 

Rooleissa Minerva Kautto, Maija Rissanen ja Jan-Christian Söderholm
Käsikirjoitus ja ohjaus Marko Järvikallas
Lavastus Annukka Pykäläinen
Valo- ja äänisuunnittelu Roy Boswell
Tuotanto Krista Mäkinen

https://quovadis.fi/

Arvio 31.8.18 esityksestä Helsingin Kannneltalossa.

 

Lue myös:

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2017/09/kaikki-isani-hotellit

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2017/03/aidin-rakkaus

 

Lis%C3%A4liite.jpg