Samassa%20veness%C3%A4.jpg

 

Suomen taiteellinen teatteri, Kansallisteatteri uskoo kevätkauden Suuren näyttämön uutuudessaan Yhdestoista hetki astuvansa satuttavan murskaavasti yhteiskuntamme ja meidän kaikkitietävien ajatuspinttymiin sekä maailmanmenon huippukehityksen varpaille. Se dokumentoi päivämme luetuiksi - maailmanlopun vertautuvan tänään samaksi kuin kahdeksankymmentä vuotta sitten natsismin kaapatessa ihmiskunnan arvot työttömyyden lunnaiksi ja pistäessä asein ja valtiovalloituksin, joukkomurhin tasa-arvon matalaksi, samoin elämän rodulliseen arvojärjestykseen.

 

Sama numero kahdeksan on tänäänkin noidanluku - nyt maailman ja myös pikku Suomen kohdalla - yrittää esitys todistaa.

 

Nyt taiteellinen teatterimme havainnollistaa asian vuoden 2008 länsimaisten finanssikäyrien mullistuksin, ylös- ja alaslaskuin, hallitusten budjettien asiakohtaisten vähennys- ja lisäysmanooverien loputtomin luetteloin, koko maailman demokratian alasajon lähtöpisteeksi. Esitys todistelee monin esimerkein markkinavoimien ylivertaisen ylivallan, ihmisarvon täydellisen inflaation koko Kansallisteatterin Suuren pyörivän näyttämön laajuudella, kahdentoista Suomen maan maineikkaimpien näyttelijöiden  mahdilla.

 

Mukana resonoi vauhdikasta tekstiä korvin kuulla ja silmin nähdä koko esityksen ajan, hetkeäkään taukoamatta. Kuin vakuudeksi teos vahvistaa vertaustaan vähemmän ymmärtäville tuolta kahdeksankymmenen vuoden takaa silloisen sivistysmaa Ranskan filosofien viisauksin. Teksti kartoittaa yhtäläisyyttä tähän päivään ajankohtaisin populistisin suomalaisajattelijoin, pikkufilosofein, lehdentoimittajin ja tuomalla björnwahlroosit, soinit, stubit, sailakset, pääministerisipilät, halla-ahot, niinistöt, emmakarit ynnä muut päväntutut pikkunilkit sekä dokumenttiset medialeikkeet todistamaan meille katsojille teatteriareenan olevan se ainoa oikea paikka muistuttaa maailmaa nyt yhdennellätoista hetkellä. Hm! Sitten lopun  hoitaa tuo video- ja multimediavillitys, joka jo tavanomaisena alkaa hallita teattereissa esitystä kuin esitystä.

 

Tässäkö suomalaisnäytelmän, teatterin uuden pääohjaajan toteuttamassa kantaesityksessä kärjistyy ja huipentuu aikamme moderneimman teatterigenren sanomallinen ja taiteellinen ydin ja miltä tämä tarpeellinen maanpäällisen kadotuksen viimeinen varoitus sitten katsomopenkissä tuntui?

 

Melko valkokauluksinen, parhaimpiinsa tummiin pukeutunut, kravattinen ja kampauksellinen yleisö aluksi ahmi tekstirinnastuksia, mutta varsin pian se alkoi haukotella esitysmuodon paasaavaa luentomaista ajankulun pitkäpiimäisyyttä.

 

Tylsää. Tylsää ja vieläkin tylsempää, pakarat puuduttavaa niskalimassa seurattavaa tekstin suoltamista alkaa suuremmatkin aivot ja lihaksikkaammatkin takamukset jo hylkiä. Vain muutama pakollinen julkkiksen imitoinnin pikkuhauskuus lääkitsee meitä tosityhmiä katsojia ja nöyrä oppiviisauden arvostus laittaa päämme nyökkimään kunnioituksesta kuullessamme pitkät, innostuksella höyryävät sivistyneet ennustukselliset monologit pelkällä ranskankielellä.

 

Parvekkeita myöten täyssalinen katsomo tajuaa istuvansa samassa veneessä tekstinsyöttölaitteen vauhdissa ja yrittää ehtiä lauseen sieltä täältä näyttämöaukon ylälaitaan heijastuvaa tekstiä lukea. Tämä taiteellisen teatterin luoma kokemuspiina alkaa pian koetella voimakkailla mustavalkoisilla visuaalisilla kirjainmerkeillään reseptoreitamme. Silmien verkkokalvot tulehtuvat tekstiviiman jatkuvamyrskyisessä vauhtipommituksessa kyynelehtiviksi Lopulta antaa periksi, turtuu, alkaa väsyttää ja jo puoliajan koittaessa on kaiken, viimeisen ymmärrysrippusensa kuluttanut.

 

Toinen puoliaika alkaakin sumuisen meren jokanäytelmäisessä teatterisavun pakollisessa tunnelmassa - mutta jatkuu sitten ensipuolen tavoin taas muutamin musiikkinumeroin sekä päätyy viimein siihen banaaleista banaaleimpaan esityksen loppuun, jossa lähes kaikki kaksitoista näyttelijää yksitellen astelevat ulos maailmasta, sen yhden ainoan jäädessä valoläikkään tulevaisuutta odottamaan.

 

 

Teoksen tarkoin tutkittu teksti sopii mainiosti jonnekin muualle kuin teatteriin. Vahvojen näyttelijöiden osuuskaan ei pelastanut teoksen näyttämöllistä, kovin läpinäkyvän opettavaista ja paasaavaa toteutusta.

 

Antoisinta olikin lukea jo ennen esitystä ja vielä paluumatkalla näytelmän monipuolinen esitelehtinen. Sen taso oli aivan muuta kuin nähdyn, herätyslähtökohdastaan kiitettävän, toteutuksessaan täysin epäonnistuneen kanta-esityksen.

 

 

Esa Leskinen – Sami Keski-Vähälä

YHDESTOISTA HETKI

 

Rooleissa Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Markku Maalismaa, Sari Mällinen, Cécile Orblin, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Timo Tuominen, Juha Varis , Vesa Vierikko

Musiikki Samuli Laiho

Ohjaus Esa Leskinen

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Tarja Simone

Valokuva Mitro Härkönen

 

https://kansallisteatteri.fi/esitys/yhdestoista-hetki/

 

Lis%C3%A4liite.jpg