Otsikkokuva%20lokatansseista.jpg 

 

 

Lahdessa sai 5.10.2019 nauttia täysannoksen esitysherkkua, nykytanssiksi, moderniksi tanssiksi ja ties miksi aikakausien saatossa tanssin asiantuntijat tätä tanssia ovat nimittäneet.

 

Ajattelen nykytanssin syntyneeksi perinteisen baletin vastakohdaksi ja baletin ahtaista säännöistä vapautetuksi. Baletille ymmärrämme kuuluvan tyypillisen ylvään selän ja selkärangan pystyasennon, jalkojen nilkkojen, varpaiden ja jalkapöydän pikkutarkat liikkeet ja ojennukset, tiukkaan määriteltyinä jne. Nykytanssissa ei tanssille anneta ennakkoon mitään tällaisia rajoituksia tai muotoja - se ei tunne rajoja tai esitysperinnettä. Koko ihmiskehon, sen jokaisen solun ja kaikkien lihasten - koko taiteilijapersoonan tuottama liikekieli on tärkein elementti, jolla taidetta ilmaistaan. Tuolle kehon taipuisuudelle ei kuitenkaan ole vahingoksi saada asiantuntijan opetusta ja harjoitusta. Niinpä miltei poikkeuksetta nykytanssin suuret ja pienemmätkin persoonallisuudet ovat saaneet alkuaan tarkan, vaativan, monivuotisen balettitanssijan koulutuksen.

 

LOKATANSSI-tapahtuma 2019 herätti minut miettimään, mitä nyt epäasiantuntijana voisin kertoa näkemästäni ja kokemastani - niin haltioissani olin kokemuksestani. Kun mielsin itselleni tämän LOKATANSSIEN esitykset selvääkin selvempänä tanssiteatterina, helpotuin. Tanssin kieli on liike ja se on jo itsessään niin vaativaa tulkita, että jokainen katsoja ymmärtää liikekielen ja tulkitsee sen omalla tuntemuksellaan ja tunteellaan. Näin sata katsojaa kokee samasta esityksestä sata erilaista teosta.

 

 

Tällaisen taiteen - nykytanssin - yhteinen nimittäjä on sen suunnittelun kokonaisuus eli koreografia. Kun LOKATANSSIEN ohjelmalehtisessä jokaisesta teoksesta luettelomaisesti kerrotaan, mistä kaikesta esityksessä on kysymys, ollaan asiassa mielestäni kovin opettajamaisilla, suitsevilla ajatuksilla. Eikö taide olekaan itse katsojan koettavaa, ennalta jäsentämätöntä ja juuri katsojan omaan tuntemukseen ja intuitioon perustuvaa, kokemaa ja vasta kokemuksesta nautittavaksi syntyvää. Jos nykytanssi ei tarvitse sanataidetta, miksi meille maallikoille nykytanssin tekijät teoksensa sisällön kielellistävät ja selostavat teoksensa etukäteen mielikuvituksemme kahliten.

 

Yksinkertaisesti sanottuna Lahdessa nähtiin kolme sellaista tanssiesitystä, että ilta lumosi teosten omaperäisyydellä, taidokkuudella, huumorilla ja valtavan jännittävällä uusien kokemusten odotuksella ja odotukset palkitsevilla mielikuvituksellisilla toteutuksilla. Kehon kielen äärirajojen ylitykset kaikkinaisin rytmein, ilmaisun vapautumisen keinoin meille tarjoiltiin toimintaa, ajateltavaa, seurattavaa, pohdittavaa koko illan täydeltä.

 

 

Lahden alkuaan vuonna 1910 musiikki- ja teatterisaliksi piirretty ja toteutettu yhä käytössä oleva jo suojelutoimin säilytettäväksi leimattu teatteritila, nyt nimeltä Pikkuteatteri, näytti myös fyysiset kykynsä - lattiapintansa, tekniikkansa soveltuvaksi maailman moderneimman teatteri-ilmaisun areenaksi. Samalla se kuitenkin varoitti urautumisesta, siitä että juuri nykytanssi voi toimia yhtä hyvin kaikkialla, ei vain pelkästään teatterikoneistolla varustetussa tilassa, vaan missä tahansa, luonnossa ja yhteisön arjessa - vain tanssitaiteilijan ja yleisön nykytanssi tarvitsee.

 

 

 

kyn%C3%A4.jpg

 

Ilta alkoi teoksista kenties harjaantuneimmalla, valmiiksi, rikkeettömäksi kokonaisuudeksi kolmen tanssijan trioksi kypsyneellä tanssiteoksella - Niina Rajaniemen Jacket's Jacket's. Vaikka elävää instrumentaalista musiikkia kaipasinkin, sen liikekieleltään kiinteällä koreografisella hienoon musiikkiin kytkeytynyt keskeinen äänitausta soi salin täydeltä tunnelmiinsa meidät vaivuttaen sekä tulkinnan tanssikuviot suurikaariseen lentoonsa ja täsmärytmiseen vauhtiinsa kohottaen. Tunnistin ajatuksissani tanssijoiden psyykeä ja kehoa varioivat kontaktit, kolmen jäsenen vertautumisen, tarrautumisen toisiinsa, uutta ihmistyyppiä teos tuntui myös demonstroivan tanssikuvioissaan. Teoksen rytmin varmuus, ryhmän kuvioiden iskujen täsmällisyys ja muuntelun improvisaationomainen herkkyys tiivistyivät hioutuneen kauniiksi, erittelemättömäksi kokonaisuudeksi.

 

Koreografi: Niina Rajaniemi Esiintyjät: Niina Rajaniemi, Janita Rantanen ja Lotta Halinen Konsepti: Rajaniemi Collective Musiikki:Astor Piazzolla - La Milonga del Angel ja Oblivion Pansonic- Vaihtovirta

 

 

Deep skin oli sitten jo todellinen toiveiden lipas - se oli kaikkea, mitä oman käsitykseni mukaan voi sisältyä nykytanssiin parhaimmillaan: taiteilijakunnan monijäseninen ensemble, tanssiminen kaikilla jäsenillä, lihaksilla, huudoilla, läpsytyksillä, rockilla, kommunikoinnilla ja merkittävillä katseilla ja häpeämättömillä kontakteilla kanssataiteilijoihin, sooloiluetuoikeudella toisiaan härnäten ja yleisönsä kanssa leikitellen sekä vapaasti assosioiden - kaikkea permannon ja katon välissä täydellisillä heittäytymisillä toteutettuna. Näimme äärimmäisen notkean, kehonsa avulla täysin meidät huumaavan tanssiakrobatiasoolopersoonan, monta runsaamman lihaksiston omaavaa taipuisaa tanssijaa, molempia julkisia sukupuolia edustavia taitureita, härskiä sekä myös tyylikkään maittavaa huumoria, permannon yhteistanssia, verrattomia luonnekarakterointeja. Ja sitten vielä tuon yltäkylläisen runsauden huippu: kaiken tapahtuvan sitominen hienoista hienoimpien muusikkojen Ari Salosen ja Moritz Cartheuserin täydellisellä läsnäololla instrumentein ja liike-elementtinä mukana tanssien ja musisoiden jumalaisesti äänimaailmaa ja melodioita, koko tanssin sykettä kitara-syntetisoinnein. Kahden taidelajin suurenmoisesti synkronoitu toteutus, eri osien lähes juonettomuus, kolmen neljän teeman inspiroidut kokeilut ja ennen kaikkea jokaisen, tavallisimmankin tason tanssijakehon mukanaolo kasvoivat täydellisyydeksi. Taiteilijoiden ällistyttävän suuri persoonallisuuksien taitokirjo ja hahmojen ominaislaatu sulautuivat vahvaksi, renesanssisen reheväksi tanssiteokseksi.

 

Konsepti: Nadja Pärssinen   Koreografia: Nadja Pärssinen & työryhmä   Esiintyjät:  Niko Arola, Meeri Lempiäinen, Elina Puukka & Reija Heinonen, Ari Salonen & Moritz Cartheuser Äänisuunnittelu: Ari Salonen & Moritz Cartheuser Tuotanto:/Nadja Pärssinen & Catalysti yhdistys

 

 

 

Meri-Tuuli Risbergin tanssipedagogiikkaa lahtelaiset ovat saaneet seurata vuosia useissa hänen toteuttamissaan teatterinäytelmien koreografioissa. Niissä nuoret teatteriopiskelijat ovat poikkeuksetta päässeet mukaan uudenlaiseen teatteri-ilmaisuun, liikekielen kokeiluihin - nykytanssiin - ja katsoja ilahtunut ja ihmetellyt Risbergin ehtymätöntä idearikkautta ja tuloksellista, vaativaa kehon ja ilmaisun opetusta. Muutamia hänen toisten tanssitaiteilijoiden, kuvataiteilijoiden ja sirkustaiteilijoiden kanssa tekemiään yhteistanssiteoksia olemme saaneet avantgardemaisina uutuuksina, ymmällä mutta uutuusihastuneina kokea.

 

Nyt Meri-Tuuli Risberg teoksellaan SEARCHING FOR SIGNAL - SOME BODY on eräällä tavalla tullut päätepisteeseen ja irroittanut kokonaan minä-itsensä teoksen pääosaan - ajatuksineen, harjoitettuine ilmaisu-ulottuvuuksineen ja mielikuvituksineen.

Yhteistyö kuvanveistäjä Sami Leutolan staattisten ihmishahmojen kanssa oli kypsynyt upeaksi, harvinaiseksi hedelmäksi, staattisuuden ja liikkuvuuden huimaksi vuoropuheluksi.

Tanssin hieno rytmivaihtelu, liikkeen kiinteä ja kiihkeä intensiivisyys, liikekielen yhtä aikaa plastinen muoto ja suunnaton vauhti, energia ja omaperäisyys ovat käsittämättömän haltioittavaa ja uniikkia. 

Taustamusiikin äärimmäinen vauhti ei rytmin kiihtyessä yli inhimillisen sietokyvyn pysäytä, keho yltää mahdottomuuksiin, psyyke toimii hillityn hallitusti ja määrätietoisesti ja vakuuttava tunne tarttuu meihin - hengitystä pidättäen seuraamme teosta. Sen kulminaationa suuret, kylmän staattiset veistäjäkollegataiteilijan ihmisfiguurit kuin tärisisivät ahdistetussa pysähtyneisyydessään ja viimein antautuvat, ottavat osaa ja tilaa teoksen liikevoiman magiassa, syttyvät spottivaloihin tai pyörivään omaan liikkeeseensä, antavat tanssille yllättävän vastavoiman ja viimein antautuvat Risbergin liikkeen ja ajatuksen vauhtiin omalla yllättävällä tavallaan.

 

Teoksen finaalissa ihmismieli purettuaan kaiken tuskansa, voimansa, jäsentensä jännitteisyyden, ajatuksensa ja tarkoittamansa sanoman pääsee vapauttavaan laukeamiseen, hartauden kaltainen hidastettu kävely täyttää koko näyttämön ja salin rampin vähin erin häipyvänä näkynä ja jättää väkevän kuvan kokemastamme valtavasta tunnemyrskystä ajatuksiimme myllertämään. Upea veistostaide on astunut olennaiseksi elementiksi uniikkiin, sensuelliin tanssiteokseen - taiteen uusi illuusio on jälleen toteutunut.

 

Konsepti: Meri-Tuuli Risberg ja Sami Leutola    Tanssi :Meri-Tuuli Risberg   Veistokset ja lavasteet: Sami Leutola  Valot: Joni Kallio Searching for signal -työryhmä Meri-Tuuli Rosberg ja Sami Leutola 2017-2019

 

 

 

Olen nyt Lahdessa toteutetuista kuudesta LOKATANSSIT-tapahtumasta päässyt mukaan kolmeen ja katsojana tullut niiden teatteri-ilmaisua uudistavan, koreografiamaisten kokonaisuuksien ennen kokemattomien kokemusten mukana niin eläytyneeksi, etten tahdo saada ylistystäni pysäytetyksi. Sanoja, viisaita tai oikeita termejä en löydä - eikä nykytanssissa niitä välttämättä tarvitakaan.

 

Monikymmenhenkinen yleisö oli ihastunut  ja innoissaan tästä moneen suuntaan ihmisen tajuntaa herkistävästä ja riemastuttavasta taidetapahtumasta. Tällaisesta nykytanssigenrestä olisi myös koko suomalaisen teatterikentän kahmaistava aimo siivu omiin töihinsä - ennen kuin teatteri kangistuu pelkkiin sanataiteen kalkkeutuneisiin kaavoihinsa.

 

Lis%C3%A4liite.jpg