Lahden kaupunginteatterin Juhani-näyttämön Neljäntienristeyksestä katsoja lähtee ristipaineisin miettein. Miten paljon pelkkää elämänkatkeruutta yhteen pieneen asuinkolkkaan, pienikokoiselle ihmissuvulle voikaan sadan vuoden täydeltä siunaantua ja miten paljon sukupolvesta toiseen kasvanutta katkeruutta maailma voi itseensä kätkeä ja antaa koko elämän yhteiseksi tuskaksi.

 

Teatterissa kaiken vaietun sanominen, elämänhaavojen veitsenkärjellä esiin kaiveleminen on rohkeaa taidetta, joka onnistuessaan joko aidosti koskettaa väkevyydellään katsomoon saakka tai jättää kokemuksemme merkityksettömäksi ja meidät ulkopuolisiksi, kuten lahtelaistoteutuksen sovitus.

 

Ristipaineisin miettein on hyvä meidän jokaisen välillä elämää katsoa, kerrata sitä, tunnistaa siitä omia kipupisteitämme, historiaammekin, läheisiämme, tuttuja, vielä eläviä ja jo kuolleita.

 

NELJ%C3%84NTIENRISTEY%20DHG.jpg

 Onni ja Lahja

 

Neljäntienristeys on symbolinen neljän elämän risteys, jossa kohtaavat kolme naista ja yksi mies. Tapahtumien näyttämönä on kolmen sukupolven Suomi sadan vuoden ajalta. Maamme ensin vaurastuu, sivistyy ja rakentaa, sotii. Lähtee evakkoon ja palaa takaisin sodan hävittämälle kotiseudulleen. Tarina supistuu pohjoisen Suomen pieneen kuusamolaiseen kylään, jossa elämän säännöt sanelee paikkakunnan uskovaisuus ja pienen kyläyhteisön sekä kirkon ahtaat, tuomitsevat käyttäytymisnormit. 

 

Näytelmässä matriarkallisesti hallitseva suvun perushahmo kätilö Maria, hänen valokuvaajatyttärensä Lahja ja tämän aviomies rakennusmies Onni ovat tarinan keskiössä ja ihmissuhteet, miehen ja vaimon rakkaus nousevat draaman perusaineiksi. Erityisesti miehen, Onnin poikkeuksellinen rakkauskaipaus rakentaa suorastaan jännityskehykset tälle tositarinalle.

 

Teatterina petyin eniten Neljäntienristeyksen yhtäaikaiseen liialliseen dramaturgiseen kikkailuun ja latteaan niskavuorelaiseen naturalismiin. Kolmen jopa neljän ihmissukupolven samanaikainen kuvaus suurelta näyttämöltä tälle tarinalle tuntuu olleen tekijöille ja teatterin suuren näyttämön valtavalle tilakokonaisuudelle haasteellinen.

 

Se on ohjaajalle lähes mahdoton toteuttaa ja katsojalle kova pala pysyä menneen ajan kärryjen kyydissä koko tätä Neljäntien matkaa. Edes kärryille mukaan pääseminen näytelmän alussa ei tahdo onnistua, niin paljon simultaanisuus, yhtä aikaa kolmen ajankuvan seuraaminen vaatisi teoksen etukäteen lukemista, neronkaltaista hoksauskykyä, näytelmän hahmojen sinuiksi tunnistusta pelkkien etunimien perusteella.

 

Näytelmä katselee maailmaa niin kuin elämä yleensäkin sujuakseen - naisen silmin, tämän elämän kautta, äitiys elämänjatkuvuuden takeena - näin tuntuu lahtelaissovitus viisaasti ja kokemuksesta ajattelevan.

 

Yksilön poikkeavuudesta naisena yhteisön ahtaista normeista teos tuulettaa sentään jo meitä. Kuitenkin lahtelaisesitys jättää tuon vuosisataisen, äpärälapsen syntymisen taakan turhan vallitsevaksi. Ei edes näyttämöasemoinnin ja dramatiikan modernisointi, laajan näyttämön erinomainen tekniikka tuo tilannetta tähän päivään tai yhä vallitsevaa asenteellisuutta uudenlaiseen käsittelyyn. Esityksestä jää turhaan pelkkä, pinttynyt menneiden aikojen takainen ajankuva päällimmäisimmäksi.

 

 

Vaikka alkuperäisromaani jättää keskeisille roolitöille vankat mahdollisuudet tarinan kertomiseksi, tulkinta eksyy monenlaiseen kyseenalaiseen näyttämöinteriöörin ja toiminnan aikansa eläneeseen muotokieleen ja pariin roolituslipsahdukseen *) sekä arvottomaan realismiin, silloin kun pitäisi olla herkästä, sydämen tai sielun kipupisteestä kysymys.

 

Nelj%C3%A4ntioenristeysab.jpg

Äiti Maria ja tytär Lahja

 

Laura Huhtamaan kätilö Maria on vahva, järkkymätön, härkäpäinen nainen, jonka maailmaa ei lannista yksinäisen lapsen saaminen tai pyrkimys korkeaan, arvostettuun kätilön ammattiin. Hän tuo tarinan lähtökohdaksi 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä 1970-luvulle hallinneen synnintekemisestä saarnaavan äpärälapsen synnyttäneiden yhteiskuntakelvottomuuden, nousee sinnikkyydellä, työllään ja ahkeruudella, itsellisenä, omaan, yhteisön lähes arvostamaan asemaan lapsenpäästäjänä. Laura Huhtamaa näyttelee Maria-äidin osansa järkevyydellä, luontevuudella, tuskansa sisältä kärsiväksi karun kätilöammatin edustajaksi sekä mikä tärkeintä aidon rakastavaksi äidiksi. Hänelle myös yhteiskunnallinen asema palkkatyöläisenä on tärkeä näyttö omalle yhteisölleen sitkeästä yrittämisestä ja sen merkiksi suuri, mahtava oma, monihuoneinen koti.

*) Mutta juuri tämän roolin kohdalla olisi tarvinnut harkintaa, toisen rinnakkaisnäyttelijän Marian vanhuutta ilmentämään. Ainakin ensi-illassa Huhtamaan vanhushahmosta muotoutui asennoiltaan ja olemukseltaan keinotekoinen, epäuskottava, näytelty hahmo.

 

Laura Huhtamaa näyttelee tekstin yhden vaikuttavimman kohtauksen kätilönä auttaessaan synnyttävältä äidiltä kuolleen lapsen kohdusta. Huhtamaan roolityö on henkeäsalpaavan herkkä, rohkea ja vakuuttava ja hän tekee kohtauksen kuolemanläheisyydestä väkevän ja kauniin, siihen todesti eläytyen - myös tämän kohtauksen ohjaus on näytelmän tyylikkyyden huippuja.

 

Anna Pitkämäki ja Eeva-Kirsti Komulainen näyttelevät teatteritekstin pääosaa Marian tytärtä Lahja Löytövaaraa nuorena ja vanhana. Komulaisen roolihahmo vanhana Lahjana on vahva, eläytynyt, sisältä sielusta lähtevä vankka työ, jonka mukana olisi turvallista katsoa tarinaa ja elämää sekä uskoa teatterin sen meille kertovan. Komulaisessa vuorottelee koskettavasti herkkyys tuntea koko mennyt elämänsä ja yrittää tukahduttaa sen suuri karvas katkeruus, joka täyttää ja pakahduttaa hänen synkäksi päivä päivältä suurenevan ajatuspinttymänsä.

 

Anna Pitkämäen nuoressa Lahjassa on elämää, vauhtia, toimintaa, päättäväisyyttä ja ulkonaista ylirempseyttä niin korostetusti, että varsinainen sensuelli naiseus jää sivuun ja käytännön sanelema työ valtaa hänessä koko arjen: Nyt minulla on lapsi, talo ja työ, en jäänyt yksin, mies vielä puuttuu.

 

Tänne syrjäisimpään ihmisyhteisöön yllättäen lehahtaa vastavoima apatialle ja elämän katkeruudelle - mies Timo Välisaari, joka näyttelee Onnista vahvan rakentajan ja työnteon henkilökuvan elämänmyönteisenä miehenä. Onni luo seudun elämään ja sen ihmiskontakteihin jo pitkään odotettua valoa, rakkautta ja läheisyyttä.

 

Itselleni teos nousee kiinnostavaksi vasta näytelmän miehen, Onnin ilmestyessä näyttämölle ajan yhteiskunnallisen häpeän kantamaan sukuun - terveenoloinen, elämänvaloinen, työtä pelkäämätön, ahkera, lapsirakas mies.

 

Timo Välisaaren näyttelemisessä on kirjailijan jo antamana aineksia suurelle roolityölle, elämän kromosomien yksilöllisyydelle ja sen mukana poikkeuksellisille, sattumaisille, varastetuillekin onnenhetkille, joiden määrä ja laatu vain ovat niukat asenteellisessa yhteisössä. Romaanin hienosti kuvaama, suuren jännitysnäytelmän arvoituksellinen Onnin poikkeavuus saa esityksessä kuitenkin melkoisen latistetun, ulkokohtaisen, konkreettisen kuvauksen, jossa Onnin sukupuolisuuteen liittyvä normeista poikkeavuus väritetään turhan yksitasoisesti. Välisaaren näyttelijätyö on suurenmoinen, hieno, herkkä, kahdeksi persoonaksi jakautuneen ihmisen sisäinen kamppailu, joka koskettaa.

 

Perhekuntaan syntyneen sokean tytön Helenan mukana tarjotaan sokeus entisaikojen kummajaisena sekin, vaikka Mari Naumala luokin tytöstä luontevan hahmon. Anni Kajos tuo Annaansa tavalliset, järkeilevät ja käytännönläheisen naisen luonteenpiirteet pikkuroolissaan.

 

Naisvallan lähemmäs tätä aikaamme siirtävän tendenssin välittämisen, arjen perhevallankumouksen on kirjailija antanut sukuun tulleelle miniälle, nuorelle Kaarinalle. Hänen roolihahmonsa on yksi koko esityksen kantavista, ehjimmistä näyttelijähahmotteluista - joskin niin periniskavuorelainen. Liisa Vuoren tulkitsema Kaarina ja Tomi Enbuskan esittämä Lahjan poika Johannes saavat molemmat näytellä tekstiä, joissa viitteet maailman muuttumisesta ja luutuneiden tapojen ja asenteiden horjumisesta saavat eloa. He yhdessä luovat ne katsojan helpotukseksi muuten niin kovin synkistyvässä tarinassa. Ohjaaja on tosin heidän kohdallaan taas haksahtanut realismiin, jossa keskenmeno näytetään verisenä esiliinan värityksenä - konkretiana, joka ei näin toimi, vaan on pelkästään vastenmielistä yltiörealismia.

 

Mikko Jurkka näyttelee useita pienrooleja, joista vanha poikamies apteekkari saa merkittävän hienosyisesti piirretyn, elämänmakuisen, lämpimän hersyvän hahmotelman. Lapsinäyttelijöiden läsnäolo tuo esityksen kylmän pohjoiseen katkeruushuutoon auringon lämpöä, joskin heidän harvat puherepliikkinsä vaativat vielä hiomista luontevuuden suuntaan. Marko Nurmi luo selkeän realistisen lääkärin sekä Henri Tuominen ja Jori Halttunen välttämätöntä tyypittelyä vastanäyttelijöinä, kun kuvitetaan Onnin vielä 1950-luvullakin rikokseksi ja moraalittomaksi ajateltua poikkeavuutta. Onnin poikkeuksellinen suhde saa kolminkertaisen näytön, vaikka pelkkä poliisilaitoksen kutsukirje ja kuulustelu riittäisivät. 

 

Esityksen ansioita riittää moneen kohtaukseen. Polkupyörällä opettelun edistyksellisyyttä on hauska seurata 1930-luvun ajankuvana. Monet kankain ja harsoin toimivat lavasteratkaisut, tilavaihdokset ja valot kertovat yhtenäiseen tyyliin pyrkimisestä ja tarinan katkeamattoman kerronnan tavoittelusta lupaavasti, komeat ja pelottavat näyttämöllä tapahtuvat tuhopoltot - apteekin ja saksalaisten sota-aikaisen poltetun maan taktiikan rakennusten tuleen sytyttäminen, tärkeän kirjeen polttaminen - osaavista ja hallituista trikkitehokeinoista.

 

Sitä vastoin heppoinen lavastusratkaisu on toteuttaa mökkimiljöö parilla putkikalusteella, saati puoli tusinaa näyttämömiestä kantamassa raskasta joulupöytää näyttämölle - manööveri unohtaa koko hienon suuren näyttämön huipputekniikan hissit, lavanostot ja -laskut, pyörimistekniikan mahdollisuudet, ne aliarvioiden, samalla koko näytelmän jännitteen vaikuttavuuden pahasti katkaisten.

 

Musiikin iskelmävinjetit pelaavat aikakausien mukaan, kuitenkin stemmoissa lauletut Maa on niin kaunis ja Aaro Hellaakosken runo Viatonten valssi tuntuivat tyylirikkeiltä.Taustaan heijastetut vuosiluvut auttoivat hitaammankin tapahtumien kärrykyytiin. 

 

 

Kaksijakoinen Lahden kaupunginteatterin sovitus - Lahja yhtä aikaa nuorena ja vanhana näyttämöllä - on ideana ja näyttelijätöinä kenties onnistuneinta tässä lahtelaisversossa - se vain jostain syystä ei keskitä ohjausta pääasiaan, vaan levittää sen liian lavealle aikavälille.

 

Mikään teatterin viihdeherkku, kulttuurinen huippuelämys tämä kokeileva näytelmätulkinta Neljäntienristeys ei ole. Elämän kauneutta siinä vilahtelee epäinhimillisen niukasti, elämän sattumien kohtuuttomuutta, rujoutta, rankkaa kohtaloa se tarjoilee kuin loputon suomalaistragedia, syksyisen melankolian, salailun, ahtaan yhteisön puristaessa sisuksiamme ja sieluamme.

 

 

 

Tommi Kinnunen

Neljäntienristeys

 

DRAMATISOINTI Paula Salminen
SOVITUS ja OHJAUS Aino Kivi
LAVASTUS Pekka Korpiniitty
PUKUSUUNNITTELU Laura Dammert
KOREOGRAGFI Ari Numminen
VALOSUUNNITTELU Harri Peltonen
ÄÄNISUUNNITTELU Sami Järvinen

ROOLEISSA Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Laura Huhtamaa, Mikko Jurkka, Anni Kajos, Eeva-Kirsti Komulainen, Mari Naumala, Marko Nurmi, Anna Pitkämäki, Henri Tuominen, Liisa Vuori ja Timo Välisaari sekä Heikki Hagman ja Vesa Teräs
Lapsiavustajat Kaapo Aro, Unna Autio, Taika Elpiö, Kaarina Ikonen, Viljami Loponen ja Vuokko Niemi.


 

Ensi-ilta 9.10. 2019

 

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/produktio/232/neljantienristeys

 

Lis%C3%A4liite.jpg