Rakkauden%20p%C3%A4%C3%A4t%C3%B6a%20kuva

 

Pascal Rambertin Rakkauden päätöksessä mies ja nainen puhuvat eron hetkellä suunsa puhtaaksi, ennen kaikkea koko yhteiselämänsä ajan muistinsa syvyyksiin lähimmäisestä paljastuneet mitättömätkin pettymykset, unohtaen onnenhetket. Tässä tekstissä ja sen tulkinnassa saa koko läheissuhteensa ensi kertaa valtavana suurena roskaläjänä tarkoin eritellen siivota - ja antaa sanomattomuuden täydellisesti sekä puhdistavasti täysin tehoin laueta.

 

Rakkaus - tuntein, vietein, onnen hetkin, pettymyksin suljettu taikapiiri - paljastuu kliseeksi, kun korrekti käyttäytyminen ei ole arjen sujumisen kannalta ollut enää vuosiin tarpeen. Sanomattomat sanat ja kanssakäymisemme käsitetulva ovat sietokykymme ylittyessä ja elämäntilityksemme puhjetessa julmaa, henkilökohtaisen intiimiä, mutta samalla länsimaisessa sivistyneisyydessä niin tunnistettavaa.

Eron kynnyksellä kaikki haaveet ja unelmat palavat tuhoavin liekein ja siinä mukana loputkin jäänteet kuvitelmistamme, rakastumisestamme, rakkaudesta elämämme ainoana hehkuna ja loputtomana onnentunteena. Rakkaudesta ja rakastumisesta jää tässä ihmisluonnon suursiivouksessa lopulta pelkkä kirjanpidollinen, pikkutarkkojen yksityiskohtien ja tapahtumien suuri luettelomainen tilitys, jonka saamme kokea avoimen karsitusti, rehellisesti ja puhdistavasti. Esitys avaa ihmisten persoonallisen maailmankäsityksen suhteessa suurimpaan inhimilliseen tunteeseen toisesta ihmisestä

Teksti on niin sisältä ihmisen ajattelusta pulppuavaa, ettei se tarvitse rakentuakseen, vaikuttaakseen ja meitä mojovasti puraistakseen vuorosanojemme, vastaväittämiämme. Tässä pisteessä elämäämme olemme niin tosikkoja, että peilistä vilkaistessamme meidän on pakko tärkeilyllemme nauraa tuiskahtaa.

Siksi myös Rambert tulkitsee tarpeelliseksi antaa näytelmärakenteessaan kummallekin osapuolelle oman vuoron oikeutetusti tyhjentää sielunsa. Toinen vain kuuntelee ja joutuu vastaanottamaan koko tulehtuneella psyykellään ja kehollaan, miten kerrankin sattuu lähimmän ihmisen oikeutettu suunsa puhtaaksi puhuminen. Miten suhteessamme näin on käynyt. Minkä rajan yli olemme päästäneet elämämme suhteessa rakkaimpaamme - tahallamme, valtapyrkimyksissämme, huomaamattamme?

Ei selityksiä. Rambertin teksti on niin oikeutetun rajua totuudellisuudessa, taitavien näyttelijöiden latauksessa, että sen tosi pienetkin huumorinjuonteet meidän on pakko omassa ahdingossamme vaisusti nauruun hörähtäen merkitä jaksaaksemme tuota valtavaa tilitystä muuten lähes hengittämättä kaksi tuntia ahmia. Toisaalta saamme myös kuin ulkopuolisena ymmärtää, miten koomista tuo eroamisen elämäntilitys pikkupikkuisten asioitten täydellisyydellä sittenkin on, todellista jokaisen ihmisen suurta tahatonta tragikomiikkaa. 
 

Kaksi Kansallisteatterin huimataitoista näyttelijää Timo ja Katariina puristavat kuin omilla elämäntilityksillään toisistaan elämän suurimman ja tärkeimmän totuuden. Tähän tilitykseen ei tarvita tekstin analyysiä, harjoiteltua ja moitteetonta puhetekniikkaa, ei ulkokohtaisia ilmaisukeinojen kavalkadeja tai huippuunsa treenattuja, hiottuja näyttelijäkarismoja: tähän tarvitaan koko ihmisen aivokapasiteetti, nöyryys ja rohkeus ja vieläkin enemmän - oman ja rakkaamme mitättömän pienistäkin asioista rakentuneen ja myrkyttyneen sieluntilan aito ymmärtäminen.

Harvoinpa kahden näyttelijän suoltama valtava ajatusten tulva puree niin koskettavasti puhtaan valkealta, lavastamattomalta ja tyhjältä näyttämöltä, vailla arkemme täynnä olevaa ahdistavaa pienintäkään rekvisiittaa, vailla mahdollisuutta väittää vastaan tai edes inttää saati puhua päälle.


 

Kahden näyttelijän, Timo Torikan ja Katariina Kaituen täydellinen suora suhde tekstiin ei siedä pienintäkään vilppiä, vähäisintäkään teatraalista temppua - ilmaisu on suurta näyttelijätaidetta.

Timo Torikka vetää esityksen ensimmäisen puoliajan miesmonologin väkevyydellä, voimalla ja valtavan pakahtuneella, katkeroituneella tunteella, äärimmäisellä intensiteetillä. Tulos on rajun peittelemätön kriittinen puheenvuoro rakastetusta sekä täydellisestä kyllästymisestä väljehtyneeseen suhteeseen, rakkauden päättymisestä - voimakkaan paatoksellinen, syyttävä, lähes tauoton, hieno monologi.

Tällä kohden yllättää väliverhomainen episodi. Suuri lapsikuoro tulee näyttämön etureunaan ja haluaa pienen hetken harjoitella lavalla lauluaan. Torikka suo sen.

Ja niin suuri lapsiryhmä hyppää näyttämölle ja laulaa Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa (Pokela/ Koskimies) heleästi ja iloisesti.

Kun laulu päättyy, lapset kiittävät ja tämä erikoislaatuinen väliverho poistuu yleisön sydämellisten taputusten saattelemana.*)

Katariina Kaitue valtaa esityksen jälkiosan sisällön naisena, jolle rakastuneiden välinen yhteys on ollut jo ajat sitten kuollutta, pelkkää  käytännön arkea - rakkaus päättynyt. Kaituen ote on vielä häijympi, suorasukainen, räävitön, yksityiskohtainen ja iskee suoraan miehisyyden tunnusmerkkeihin. Kaituella on taitavuutta mitätöidä aidontuntuisesti toinen ihminen - siinä hän onnistuu pelottavan suvereenisti. Tämäkin näyttelijätyö on vimmaisessa paneutuneisuudessaan vertaansa vailla olevaa suurta, teeskentelemätöntä näyttelijäloistavuutta.

 

Ryhm%C3%A4kuva.jpg

Katariina Kaitue, Pascal Rambert  ja Timo Torikka                                          Kuva Tommi Mattila

Rakkauden päätös on lähes kymmenen vuotta saanut Avignonin teatterifestivaalien 2011 ensiesityksestä alkaen puhdistaa ympäri maailman teatterimekkojen parisuhteitten väljähtyvää ja ihmissuvun huolettomasti hoitamaa, elämää myrkyttävää puhumattomuutta ja tunteettomuutta - nyt ensimmäistä kertaa suomalaiskatsojien nähtävänä, koettavana ja meitä rajusti piiskaavana, kenties myös ajatuksiamme muuttavana tulkintana.

Pascal Rambertin itse ohjaamana ja Timo Torikan valtaisan sujuvaksi puhesuomeksi kääntämänä Rakkauden päätös on teatteritekstinä sanomaltaan ja muodoltaan aikamme ajankohtaista kansainvälistä huippua ja yksi suomalaisen näyttelijätaiteen pelkistetyimmistä, puhtaimmista ja vaikuttavimmista nykyesityksistä.

*) Kaisaniemen koulun 4.musiikkiluokka, opettaja Kirsi Pettinen

 

 

Pascal Rambert  Rakkauden päätös

Ohjaus ja suunnittelu  Pascal Rambert  Suomennos Timo Torikka  Dramaturgia  Eva Buchwald

Rooleissa Katariina Kaitue ja Timo Torikka

 

Suomen kantaesitys 8.11.2019 Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä

 

Lis%C3%A4liite.jpg