Opiskelu- ja opettajamaailman ammattilaisena olen tänä pandemian vitsauksen aikana saanut vahvistusta siitä, ettei koulu ja sen hienot seinät sittenkään ole se tärkein asia kasvamisen ja oppimisen kohdalla.

608752.jpg

 

Jo kaksikymmentäviisi vuotta sitten sain olla mukana opetushallituksen annettua koulullemme oikeuden muuttaa kokeilumuotoisesti peruskoulun säännöksiä sitten, että koulun tarkoitukseksi jäi jokaisen oppilaan kohdalla löytää hänen parhaat taipumuksensa ja jalostaa niitä - jättää oppilaalle vaikeat opiskelualueet sivuun toistaiseksi.

 

Kysymyksessä oli pieni lahtelaiskoulu, sadan oppilaan yläkoulu, jossa jokainen oppilas vanhempineen ja opettajineen sai pohtia koulupäivän sisältöä. Tärkeintä oli, että oppilas sai valita mieluisia oppiaineita tai oppimiskokonaisuuksia niin paljon kuin halusi. Saattoi olla, että jollakin oppilaalla oli parin kuukauden jaksossa rumpujen tai muun instrumentin soittoa kaksikymmentä tuntia viikossa, toisella kädentaitoja, urheilua tms. saman verran. Erilaisia jokaiselle oppilaalle laadittuja opetussuunnitelmia toteutettiin järjestämällä koiranhoitoa, kosmetiikan opiskelua, vauvanhoitokurssia, kirvesmieskursseja, kalastuskursseja ym. siten, että lopulta oppilailla oli valittavana yli kaksikymmentä erilaista kurssia. Oma tehtäväni oli laatia näistä kursseista jokaiselle oppilaalle oma lukujärjestys.

 

Entä vanhan koulukäsityksen opettamisen perusoppiaineet - matematiikka ja äidinkieli. Niitäkin sai valita lisää, mutta kaikille opetettiin kumpaakin vähintään minimimäärä.

 

Mitä tästä oli seurauksena? Oppilaat saivat jokaisena päivänä onnistumisen tunteita, koulunkäynnistä tuli yksilön persoonallisuuden kannalta mielekästä. Lintsaukset loppuivat.

 

Kun kahden kokeiluvuoden jälkeen juuri näitä keskeisiä koulutaitoja - äidinkieltä ja matematiikkaa verrattiin oppimistuloksiltaan yliopistollisella tutkimuksella vertaisryhmään, toisen kaupungin vastaavan ikäisiin opiskelijoihin, jotka olivat opiskelleet näitä aineita normaalin valtioneuvoston vahvistaman tuntimäärän, hämmästys oli suuri.

Opiskelutuloksissa näissä keskeisissä oppiaineissa ei ollut oppilaiden välillä nähtävissä mitään ratkaisevaa eroa. Sen sijaan syntyi useimmille uusia, erilaisia kaveriystävyyksiä eri luokka-asteilta oman harrastuneisuuden mukana yksilöllisen päiväohjelman vahvistamana.

Kynä 2.jpg

On turha pedanttisesti huolehtia tavaamisen tai jonkin kirjoittamisen saati matemaattisen suureen selvittämisestä määräaikana. Ihminen on mukautuvainen ja oppii helposti ja mukautuu olosuhteisiin luontaisesti - jos vain motivaatio uusiin asioihin säilyy. Tärkeintä koulussa on siis säilyttää mielenkiinto opiskeluun.

 

pyh%C3%A4t%C3%B6n_mustakalliontie.jpg

 

Kotimäkeni Pyhätön katuineen ja tunnelmineen on viime ajat ollut kävelylenkkieni rajattu, rauhallinen ja lähes autio onnela..

 

Käveltyäni pientä karanteenilenkkiä päivittäin useamman kerran jo yli kuukauden ajan, olen kohdannut välillä alakoululaisia vanhempineen. Kyselen - vähintään oheistetun neljän metrin etäisyydestä keskustellen - heidän etäkoulunsa toimivuutta. Poikkeuksetta kulunut yksi ainoa kuukausi on nyt opettanut heidät koulun uusille tavoille, he ovat tyytyväisiä kouluun ja sen tehtävään. Samoin lähisukulaiseni - mm. lukiolaiset - ovat suorastaan tykästyneet omatahtiseen opiskeluun.

 

Muuttuva%20osaamoinen%20you%20tube.jpg

 

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2018/12/muuttuva-osaaminen

 

 

Se mitä molemmista opiskelijaikäryhmistä ponnekkaasti kuuluu puuttuvan on kaverit ja ne päivittäiset luontaiset yhteydet, harrastuneisuus ja vapaa-ajanvieton riemujen anti.

 

Olisiko uusi koulu sittenkin pelkästään näistä jälkimmäisistä fyysisesti ja henkisesti tärkeistä kaveriyhteyksistä ja toimivasta etäopetuksesta koottavissa eheäksi tulevaisuuden kouluksi.

Pari sydämellistä, oppilasta ja opiskelua sekä vanhempia ymmärtävää ja kannustavaa opettajaa voisi vielä livenä täydennykseksi suomalaiseen uuteen kouluun verovaroin kustantaa.

 

Lis%C3%A4liite.jpg