Historiap%C3%A4iv%C3%A4t%20m21aa.jpg

Tänä pandemiakaranteenien, kulttuuritilaisuuksien kadon aikakautena joskus yleinen viestintä - televisio, radio, nettiohjelmat - voi olla ihmisen tiedon, kokemusnälän ja elämän yleisen mielenkiinnon pelastus.

Monivuotiset Lahdessa ja sen lähialueen kunnissa järjestetyt Suomalaiset Historiapäivät ovat olleet niitä ainoita, joissa Lahti on saanut myönteistä valtakunnallista kulttuurista huomiota. Päivät ovat Suomen lähihistorian ja yhteiskuntatiedon akuuteinta kärkeä joka vuosi sisällöltään, tutkijoiltaan ja asiantuntijoiltaan. Lahtelaisille ne ovat olleet suoranainen tiedollinen menneisyyden kultakimpale.

Siksi myös tallennan meille kaikille lahtelaisylpeille luettavaksi päivien avauksen, jonka toteutti alkuaan lahtelainen, sittemmin korkeatasoinen valtiotason hallintovirkamies:

 

Erityislähettiläs Heikki Talvitie Suomalaiset Historiapäivät 2021 avajaissanat:

Mitä on historia. Mitä on sota. Mitä on rauha. Puhumme sielusta kuin tosiasiasta. On sitten uskonasia ajatella, että sielu on kuolematon. Sielua varten olemme kuitenkin kehittäneet auktoriteettejä, henkisiä ja maallisia, luoneet tarinat. Jokainen ihminen uskoo. Onko totuuden tietäminen ihmiselle mahdollista? Miten voimme jostakin asiasta tietää totuuden, kun emme tiedä totuutta edes omasta itsestämme. Onko valetta se, että esittää tosiasiat toisin kuin luulee niiden olevan. Vai onko valetta se, että valitsee tarinat oman uskottavuutensa takia

Sotaisa aie ilmoitettiin aikanaan siten, että sotaan lähtevät saivat sotamaalauksen, sittemmin asepuvut. Sodat pyrittiin myös julistamaan. 1800-luvun lopulta pyrittiin kehittämään sotiin soveltuvaa lainsäädäntöä. Nykyisin käydään jatkuvia sotia, jotka muistuttavat nykyajan nettipelejä. On sotia terrorismia vastaan tai uutena versiona hypersotaa.

Rauhan tutkimus on konfliktien tutkimusta. Miksei kukaan tutki rauhan tilaa ja sen säilyttämistä. Olisiko tähän ollut materiaalia saatavissa. Ruotsi on esimerkki siitä, miten yli 200 vuotta rauhantilassa on Euroopan maiden valtioissa saavutus, joka ei ole tullut sattumalta. Mitä rauhantilan pitäminen naapurustossa, jossa kaikki muut naapurit ovat olleet sodassa, on vaatinut Ruotsin yhteiskunnalta, siinä eräs Tolstoin Sota ja Rauha -tapainen tutkimusaihe.

Historiankirjoitus keskittyy tosiasioihin ja niiden yhdistämisiin. Paraskin historiankirjoitus on tarinan kerrontaa. Tarinan tekee uskottavaksi se, että historioitsija tekee sen uskottavaksi tekemällä perustutkimusta, löytämällä asiaan kaikki liittyvät tosiasiat, esittämällä ne ja niiden keskinäisen yhteyden historiankirjoittamiseen liittyvällä metodiikalla.

Usein sanotaan sotien jälkeisestä historiankirjoituksesta, että se on voittajan historiaa.

 

Heikki%20Talvitie.jpg

 

Keväällä 1918 sekä valkoiset että punaiset puhuivat kapinasta, valkoisten voitettua vapaussodan. Termillä haluttiin todistaa, että Suomen 1918-tapahtumat olivat Suomen ja Venäjän välinen sotatila. Sisällissota-termiä alettiin käyttää toisen maailmansodan jälkeen, kun kansa oli varsin yhtenäisenä sekä talvi- että jatkosodassa valtionhallinnon harjoittaman politiikan takana. Kansalaissota tuli sitten muotiin uuden sukupolven ottaessa vallan sota-ajan sukupolvelta.

 On myös niin, että kun historiankirjoitus epäonnistuu luomaan kansakunnalle uskottavaa tarinaa, niin sitten tulee Väinö Linna, joka kykenee esittämään historiallisen tilanteen kaunokirjallisesti siten, että se käsitetään tunteen tasolla, jos ei nyt aivan totuutena, niin kuitenkin oikeudenmukaisuutena. Tänä päivänä puhumme historiapolitiikasta tai historian käytöstä. Näillä termeillä tarkoitetaan sen tutkimista, miten erilaiset tahot käyttävät historiankirjoitusta omiin subjektiivisiin tarkoituksiinsa.

Obama kysyi muistelmissaan sitä, kuinka hyödyllistä on kuvata maailmaa sellaisena kuin millainen sen pitäisi mielestämme olla. Vastaisin tähän, että poliitikolle arveluttavaa ja historioitsijalle tuhoisaa. Sillä maailman hegemonia ja auktoriteettien uskottavuus saavutetaan ja ylläpidetään taloudellisen, poliittisen ja sotilaallisen voiman, sen käytön ja sitä tukevien tarinoiden avulla. Sinuhe Egyptiläisestä lainaten: Hamasta muinaisuudesta tähän päivään asti kaikki, mitä on kirjoitettu, on kirjoitettu jumalien tähden tai ihmisen tähden.

HISTORIAP%C3%84IVIEN%20OHJELMA%2021.jpg

 

 

Avauksen jälkeen oli vuorossa Historian Ystäväin Liiton valitseman Vuoden historiateoksen julkistaminen:

Vuoden historiateos on Lea Pakkasen ja Santeri Pakkasen teos SE TAPAHTUI MEILLE. Isän ja tyttären matka Inkerinsuomalaisuuteen.

Historiap%C3%A4iv%C3%A4t%2021%20%2010.jp

"Teos on iholle käyvä historia Inkerinsuomalaisten kohtaloista Neuvostoliitossa ja kohtelusta Suomessa. Se kertoo sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta vieraassa kulttuurissa ja vihamielisestä ympäristöstä. Teoksen jännite syntyy sukupolven tarinasta ja suhteesta muuttuvaan ympäristöön. Omakohtaisuus tuo tarinaan koskettavuuden. Vaikka teos on yhden suvun tarina, se on vahvasti dokumentoitu, sekä valtiollisiin että poliittisiin tapahtumiin sidottu. Tekijöiden omat kokemukset toimivat aikalaistodisteina ja se lähenee teoksena nykyään kaunokirjallisuudessa muodissa olevaa autofiktiota, joka tässä tapauksessa on siis autofaktaa."

Näin ja vielä yksityiskohtaisemmin luonnehdittiin yhdestätoista loppusuoralle valitusta teoksesta voittajaksi palkittu, ansiokas teos, jonka valintaraatiin kuuluivat lehtori Vuokko Aromaa, rehtori Ville Marjomäki ja  professori Aura Korppi-Tommola (puheenjohtajana).

 

Inkeriläiset Neuvostoliiton, Saksan ja Suomen valtioiden heittopusseina

Tässä artikkelissa aioin jo alunperin käydä läpi vain historiapäivien inkerinsuomalaisia käsittelevän teeman. Vuoden historiateoksen valinta teki sen entistä helpommaksi.

Valittu vuoden 2020 historiateos aukeni keskeisenä osana Suomen kansallismuseon harvinaisessa näyttelyssä Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset kesällä 2020 - näyttelyn olivat luoneet juuri Lea ja Santeri Pakkanen sekä Meeri Koutaniemi. Pandemian iskiessä näyttelyyn ehdin sen selostaa heinäkuussa 2020 Lahen uutisia -artikkelissa vaikuttavana kokemuksena - kun näyttely piti lopettaa yleisötapahtumien joutuessa Suomessa karanteeniin.

Näyttely on seuraavasta linkistä luettavissa kuvineen ja tunnelmineen:

Inkerin%20kartyta.jpg

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2020/07/inkerilaiset-paivanvaloon

 

 

Santeri%20ja%20Lea.jpg

Lea ja Santeri Pakkanen käyttivät seuraavaksi valaisevan laajan puheenvuoron teoksestaan, sen materiaalin hankinnasta viiden tutustumismatkan muodossa Neuvostoliittoon ja Venäjälle aina Siperian vankileiriseuduille saakka, monista henkilöhaastatteluista ja tutkmusaineistoista. Heidän työnsä ja kirjoittamisen tarkoitus on ollut kirjoittaa ja puhua historiaa näkyväksi, koska historia ei ole pelkkää menneisyyttä, vaan avainnippu nykypäivän ja nykytilan ymmärtämiseen.

Tietenkin heidän omat kokemuksensa, tuntemuksensa ja tunteensa olla inkeriläinen Neuvostoliitossa ja sittemmin Suomessa oli koko Sibeliustalon tilaisuuden vaikuttavinta historiallista dokumenttia herkkyydessään, aitoudessaan.

 

Pari katkelmaa heidän esityksestään Suomalaisilla Historiapäivillä eilen:

Santeri Pakkanen:

 En olisi ikinä uskonut, että kun tämä kirjoittamisprojekti neljä vuotta sitten alkoi, että me joudutaan näin arvovaltaiseen paikkaan. Olemme siis inkerinsuomalaisia, mutta samalla tavalla kuin savolaiset ovat Helsingissä savolaisia. Olen syntynyt Karjalassa, Tsaunan 7000 asukkaan asuintaajamassa vuonna 1950. Puolet oli suomalaisia ja toinen puoli venäläisiä. Seudulla puhuttiin vain venäjää, vaikka suomi oli  toinen virallinen kieli. Kieli oli siis yksi niistä monista kulisseista, joita Neuvostoliitossa pystytettiin ja pystytetään edelleenkin. Ensimmäisen koulupäivän aamuna äitini sanoi, että kaikkea sitä, mitä koulussa kerrotaan, ei pidä uskoa.

Rakastuin historiaan jo varhain. Ahmin historiallisia romaaneja ja tietokirjoja, miekkataisteluja. Luin Pietari Suuren elämästä jne. Missään kirjassa koskaan ei puhuttu Suomesta. Inkeristä ei puhuttu ollenkaan, vaikka äidin ja isän kotiseudusta ja naapureista tiesin, että sellainen paikka on olemassa.

Kun koulut oli käyty, maailmaa nähty armeijassa, oli yliopiston vuoro ja silloin tuli tarve selvittää Petroskoissa nimiä, jotka olivat suomalaisia katuja, kaupunginosia ja näin alkoi avautua Karjalan suomalainen historia ja myös Inkerin historia.

Yliopiston jälkeen siirryin Punalippu-lehteen ja siellä tieto Inkeristä ja Stalinin kausista kasvoi. Teimme Punalipun inkeriksi, muutot Neuvostoliitosta tulivat mahdollisiksi ja minäkin muutin pois Suomeen. Luulin tietäväni siis inkeriläisten elämästä ja historiasta aika paljon. Olin väärässä. Punalipun inkerinkielisen version palautevyöry oli valtava. Se räjäytti hiljaisuuden. Sitten alkoi Suomen vuodet, toimittajana ja opettajana. Inkeri jäi taka-alalle. Ja vaikka miten karuja olivat nämä inkeriläisten palaamiset ja kohtaamiset, uskoin, että kyllä kivet pyöristyvät koskessa. Olin jälleen väärässä. Totesin, että lapsenikin ovat saaneet aika tuta tästä synkästä menneisyydestä. Neljä vuotta sitten…..

 

Historianp%C3%A4iv%C3%A4t%204%2021.jpg

 

Lea Pakkanen:

Jatketaan tästä perhekuvausteemasta. Kuva on petroskoilaisesta päiväkodista, olen keskirivissä toinen vasemmalta, jolla on hieman vino otsatukka Leninin valvovan katseen alla. Oikealla on minun ensimmäisen luokan koulukuva Pudasjärveltä vuodelta 1991. Olin siis seitsemänvuotias ja jo Neuvostoliitossa minulle oli selvää, että minä olen suomalainen, osa sitä yhteisöä, jolla on tietty eroavaisuus ympäröivään venäläiseen kulttuuriin. Kun muutimme Suomeen, ajattelimme, että me suomalaisina Suomeen muutettuamme palaamme omiemme joukkoon. Vähitellen kuitenkin selvisi, ettei suomalaisille ollut selvinnyt, miksi me inkeriläiset täällä ollaan, miten meidät tänne on valittu.

Edellisten vuosikymmenien suomettumislinja ja siitä jäänyt sota-aikainen pelko oli johtanut inkeriläiset elämään täällä Suomessakin omissa porukoissaan, oli vaikuttanut siihen, että inkeriläiset tunnettiin Suomessa aika huonosti. Olen käynyt kaikki kouluni Suomessa, ala-asteelta lukion loppuun ja yliopistoon asti. Millään tunnilla ei koskaan puhuttu inkerinsuomalaisista mitään. Ainoastaan julkinen vaisu keskustelu oli käynnissä medioissa inkeriläisistä ja se oli melko negatiivista. Syynä oli, että paluumuutto toteutettiin aikalailla ilman esivalmisteluja. Ja ensimmäisenä vuosikymmenenä paluumuuttajia tuli Suomeen kymmeniätuhansia ilman minkäänlaisia kotouttamisohjelmia, joita nykyään on olemassa. Lisäksi muuttomme osui 90-luvun lamaan, jolloin suomalaisilla oli muutenkin vaikeuksia löytää ymmärrystä ja sympatiaa tämmöisille tulokkaille, joita ei enää tunnettu. Inkeriläiset leimattiin suomalaista hyvinvointijärjestelmää hyväksikäyttäviksi venäläisiksi. Minullekin tuli tunne, että minua pidetään venäläisenä ja se ei täällä Suomessa ole hyvä leima, sillä venäläisiä täällä pidetään yhä ei-toivottuina ja rasismi heitä kohtaan elää tänäänkin ennakkoluuloina Suomessa. Vuonna 2004 tehdyssä tutkimuksessa inkeriläisille vanhemmille 60% kertoi, että heidän lapsiaan oli kiusattu koulussa.

Ja puolet aikuisista koki tulleensa syrjityksi asunnonhaussa, työpaikoissa jne.. Minulle välittyi kuva, että inkerinsuomalaisuus Suomessa on huono asia, mistä ei pidä olla ylpeä.

Inkeril%C3%A4isten%20vainot%20ja%20siirr

Samalla oman suvun kokemukset Stalinin kaudelta, sen kipeä historia jäi taka-alalle, tiesin kyllä, että mummo on ollut karkotettuna Siperiaan ja tiesin, että ukki on ollut vankileirillä Siperiassa ja tiesin, että on paljon muutakin, mitä en tiedä. Mutta se tuntui kaikkiaan niin selvittämättömältä vyyhdiltä, johon ei saanut kontekstia mistään. Niin en oikein osannut alkaa selvittää sitä.

Inkeriläisten paluumuutto jatkui vuoteen 2016 ja sinä aikana Suomeen saapui noin 30000 inkeriläistä. Kyse ei ollut silloin eikä nytkään siitä, ettei inkeriläisistä kukaan tiedä mitään. Tässäkin huoneessa ja kotikatsomoissa on henkilöitä, jotka ovat tutkineet ja lukeneet inkeriläisistä. Muistelmia on kirjoitettu paljon, kymmeniä teoksia. Lisäksi inkeriläisyhdistykset ympäri Suomea käsittelevät inkeriläisyyttä jatkuvasti. Pekka Nevalaisen tutkimus inkeriläisten siirtymisestä Suomeen on tutkimuksista kattavin.

Mutta inkeriläistietoa ei ole otettu yleissivistykseksi, että se olisi osa suomalaisuuden suurempaa kuvaa. Se on jäänyt inkeriläisyyden harrastajien ja tutkijoiden korvaamattomaan, mutta pienempään ympyrään. Mikä on sinänsä ihmeellistä, kun otetaan huomioon, että inkeriläisiä on Suomessa noin 70000 - niin kysymyksessä ei ole mikään ihan pieni asia tai marginaaliryhmittymä. Perustutkimuksia inkeriläisistä mm. Stalinin vainojen ajoilta karkotuksista, teloituksista ei vielä ole päästy tekemään, siksi niistä on yllättävän vähän tietoa. Mitä nuorempi ihminen on, sitä huonompi tietotaso inkeriläisyydestä siis on myös inkeriläisten keskuudessa. Ja itse kuuluin niihin. Aikuisena vasta ymmärsin, miten vähän minä olen pystynyt selvittämään sukuni vaiheita ja omia juuriani ja tästä se alkoi isäni kanssa kirja ja koko Kansallismuseon näyttelyprojekti.

                       Historiap%C3%A4iv%C3%A4t%2021%20%2010%20

 

 

Historiapäivien inkeriläisosuuden puheenjohtaja Jyrki Paaskoski esitteli seuraavaksi inkeriläisiin liittyvää tieteellisen tutkimuksen osuutta.

Heikki Roiko-Jokela on kirjoittanut useita suomalaiseen heimotyöhön liittyvää tutkimusta ja käsitellyt niissä meille läheisiä sukulaiskansoja.

Toivo Flink on viimeisten parinkolmenkymmenen vuoden ajan inkeritutkimuksen pioneeri, joka on tuonut inkeriläisten paluumuuton esille, väitellyt KOTIIN KARKOTETTAVAKSI määrätyistä inkeriläisistä Suomessa, tehnyt ja julkaissut lukuisia tutkimuksia inkeriläisyydestä ja on hyvä ja tunnustettu, arvostettu esiintyjä.

Jyrki Paaskosken inkeriläistutkimukseen liittää laaja toimittajateos inkeriläisen kirkon 400-vuotistaipaleesta. Se on ehkä ainoa yleisteos, joka on inkeriläisiä tältä näin pitkältä ajanjaksolta käsitellyt.

 

 

Historiap%27%C3%A4iv%27t%2021%20Heikki%2

Näin houkuteltiin Suomeen muuttajia Tallinnassa

Heikki Roiko-Jokela valaisi monin tutkimusdokumentein ja esimerkein inkeriläisten asemaa siirtoväkenä 1940-luvulla - ja mm. sota-ajan jälkeisenä työvoimana Suomessa.

"Väitöskirjani vuodelta 1995 ja heimotyön tutkimus inkeriläisyydestä ja sen suhteista lähialueisiin on ollut mielenkiintoni kohteena.. Olen toimittanut myös juhlakirjan Vilho Helasesta, estofiilisyyden ja Suursuomen särmikkäästä, aikaansaavasta persoonasta - siis inkeriläisistä ja heidän siirtotoimistaan, koska Helanen oli sota-aikana Tallinnassa Suomeen siirrettävien inkeriläisten siirtokomission johtaja.

Suursuomi-ajatus, Akateemisen Karjalaseuran ideana propagoi sotien aikana voimakkaasti suomalaisheimojen yhdistämisestä. Miksi inkeriläisiä siirrettiin Suomeen? Miten siirto tapahtui. Kuinka se organisoitiin. Kuinka se onnistui. Minne inkeriläisiä sijoitettiin. Miten inkeriläisiin suhtauduttiin. Miten valtiollinen poliisi harjoitti inkeriläisten valvontaa. "

 

Historiap%C3%A4iv%C3%A4t%20Fkink.jpg

 Kuvassa Valvontakomission kokous vuodelta 1944. Pääministeri Paasikivestä vasemmalla Valvontakomission apulaisjohtaja kenraalieversti Andrei Zdanov, etualalla ulkoasiainministeri Carl Enckell.

Toivo Flink kertoi tutkimusteoksestaan KOTIIN KARKOTETTAVAKSI määrättyjen Suomeen muuttaneiden 63000 inkeriläisen suomalaiskohtelusta, jatkosodan rauhansopimusehtojen mukaan tapahtuneeseen karkottamiseen, 53000 inkerinsuomalaisen keräämiseen (suomalaisen Valpon tehtävänä) härkävaunuihin takaisin Neuvostolittoon, palauttamisjunien luvatuista matkoista kohti Inkerinmaata ja junien Neuvostoliittoon tultua, niiden  todellisista määränpäistä - riipaisevan vaikuttavasti.

”Tuon joitakin vaiheita esille inkerinsuomalaisten palautusvaiheisiin Jatkosodan jälkeisinä aikoina. Suomen aloitteesta siis siirrettiin yli 63000 inkeriläistä saksalaisten miehittämältä Leningradin alueelta. Luterilaisia suomalaisia oli noin 43000 henkilöä tästä joukosta ja ortodokseja ja suomensukuisia muita kansallisuuksia loput yli 20000 henkeä. Valtaosa, kahdeksan kymmenestä oli naisia ja lapsia. Väestönsiirrot toimitettiin vuosina 1943 - 44. Jatkosota johti välirauhan sopimukseen ja se allekirjoitettiin Moskovassa syyskuussa 1944.  Yllä on kuva siitä ja samalla perustetiin Suomeen valvontakomissio, joka saapui saman vuoden lokakuussa.” 

 

 

 

Kyn%C3%A4.jpg

Lahen uutisia 2009:

Toisessa maailmansodassa Neuvostoliiton sota-alueilla asuvista inkeriläisistä osa jäi Leningradin piiritykseen, josta talvella 1941–1942 siirrettiin Siperiaan arviolta 10 000 inkerinsuomalaista. Saksalaiset miehittivät kesällä 1941 Inkerin länsiosat, jossa asui yli 76 000 inkeriläistä ja syksyllä 1941 suurimman osan Inkerinmaata. Sodan jatkuessa useat tuhannet inkeriläiset joutuivat siirtymään rintamavyöhykkeeltä länteen, Viron, Veimarin ja Kloogan karanteenileireillä kuoli kulkutauteihin ja nälkään yli 3 000 inkeriläistä. Saksan ja Suomen välisen sopimuksen mukaisesti keväästä 1943 alkoivat inkerinsuomalaisten muutot Suomeen vapaaehtoisperiaatteella. Kaikkiaan Suomeen evakuoitiin 63 000 inkeriläistä. Suomessa inkeriläiset sijoittuivat pääasiallisesti Hämeen, Turun ja Porin sekä Uudenmaan lääneihin. Toimeentulonsa he saivat maataloudesta ja teollisuudesta. Kielitaitoisina ja maaseudun oloihin tottuneina tulokkaat sopeutuivat uusiin oloihinsa melko nopeasti.

Suomessa oloaika rajoittui noin puoleentoista vuoteen, sillä 19.9.1944 solmitun välirauhan ehtojen mukaan Suomi sitoutui palauttamaan sodan aikana internoidut Neuvostoliiton kansalaiset. Myös inkeriläisten katsottiin kuuluvan tähän joukkoon. Inkeriläisille luvattiin pääsy takaisin omalle kotiseudulle. 55 000 inkeriläistä palasikin takaisin Neuvostoliittoon, mutta yksikään heistä ei päätynyt Inkerinmaalle. Heidät sijoitettiin maan syrjäisille seuduille. Vasta 1950-luvun loppupuolella inkerinsuomalaiset saivat mahdollisuuden palata takaisin kotiseudulle.

 

SUOMALAISTEN XXII HISTORIAPÄIVIEN järjestelyt ovat koko niiden kahdenkymmenenkahden vuoden ajan olleet  kolmikon, kahden tunnetun lahtelaissyntyisen, Heikki Talvitien ja Kari Salmen, sekä historiapäivien primus motorin Ville Marjomäen järjestelyjen ja uurastuksen tulos vailla vertaa. Virtuaalisenakin näissä historiapäivissä on imua - ainakin nyt koettu kaksituntinen kurkistus, inkeriläisyysinformaationa loistavine asiantuntijoineen oli täydellistä, suomalaisille uutta, menneiden asioiden avaamista.

 

Historiap%C3%A4iv%C3%A4t%20m21bb.jpg

 

 

SUOMALAISET HISTORIAPÄIVÄT 2021

voit seurata kokonaan allaolevasta elokuvatallenteen linkistä

https://vimeo.com/502514981/e9be85cfa2

 

Lis%C3%A4liite.jpg