lauantai, 10. heinäkuu 2021

Uudistuvasta teatterista

405282.jpg

Lahden kansanopiston lähes neljänkymmenen vuoden teatterikoulutuksen anti näkyy keskeisenä suomalaisen teatterin estradeilla. Teatterikoulutus, jonne haetaan usein pystymetsästä, varsinaisen toisen asteen koulun päätyttyä, antaa parissa vuodessa opiskelijoilleen teatterin perusasenteen, taidot ja ennen kaikkea innostuksen teatterin tekemiseen. Luen ja laskeskelen toisinaan huvikseni ammattiteatterien esitysten rooliluetteloita - niitä vilkaistessani totean näyttämöllä näkyvän kovin usein Lahden kansanopistosta lähteneitä maan keskeisiä näyttelijä- ja ohjaajataiteilijoita. Usein tulee vastaan myös produktioita, ohjelmia, filmejä, joissa tunnistan tutut kasvot, äänen ja palavan eläytymisen milloin missäkin katsomastani esityksestä.

Tunsin aikanaan hyvin koko Lahden teatterikoulutuksen aloittaneen Yrjö Juhani Renvallin, koulutuksen humaanisuutta varjelleen Lahden kansanopiston pitkäaikaisen rehtorin Ville Marjomäen sekä myöhemmin tuli tietenkin tuttavaksi monet teatterikoulutusta vetäneet ja/tai siinä erilaisena ilmaisualansa asiantuntijana toimineet esitystaiteilijat.

 

Misa%20Palander.jpg

Yksi viimeaikaisimpia heistä on Misa Palander, jonka aina aikaamme tiukasti analysoivat, persoonalliset, syvällä liikkuneet draamat klassikoista oman käsikirjoituksen näkemyksellisen väkevään sanomaan saakka sekä valtava huumoritäyteinen ilmaisulipas suorastaan pursuivat esityksistä, tartuttivat esiintyjät ja teokset lähtemättömiin muistikuviimme.

 

Tänään  8.7.21 saan tunnin mittaisessa Pajatso-esityksessä kokea Lahdesta muutama vuosi sitten 2011-18 lähteneitä teatteritaitureita, Misa Palanderin synnyttämän palavan ilmaisun, elämän ilmaisukirjon sisäistämisen ja ilkikurisen huumorin, vapaan taiteen, rehelliseksi puhdistetun ilmaisun eksperttejä Seurasaaren suuren karun lavan näyttämöllä. En tiedä ihan tarkalleen, mitä heillä on sanottavana. Kerron arviossani siitä lauantaina 10.7.21.

Otteita ohjaajan sanasta

…..Taiteen rahoitus taas on ollut kiinni dementoituneiden vanhusten ja peliriippuvaisten innosta. Ja me kutsumme tätä maata sivistysvaltioksi. Mutta joka päivä voi valita toisin. Se, että minä olen voinut ystävieni kanssa talkootyöllä tehdä tämän esityksen sinun iloksesi, on etuoikeus sekin.  Kuten puhdas vesi. Tai koronarokotus hihassa. Meillä ei ole enää varaa pitää näitä asioita itsestäänselvyytenä. 

…..Ensimmäinen ajatus pitkien yksinoloaikojen jälkeen oli: Saan ohjata! Saan kirjoittaa! Saan harjoittaa ammattiani. Teatteria, kuten muutakin taidetta on aina pidetty yhteiskunnan peilinä. Tässä ajassa ei tuntunut mahdolliselta syöksyä toiseen maailmaan, vaikka yhtälailla painava tarve oli saada pitää vain hauskaa yhdessä ja yleisön kanssa. Me olemme tehneet tämän esityksen kuukaudessa. Olen antanut kirjoitustehtäviä näyttelijöille ja niistä intoutuneena ja muokaten olen kirjoittanut tämän esitystekstin.  
Esityksen tapahtumat eivät ole totta, koska teatteri on aina fiktiota. Mutta asiat, joita esityksemme käsittelee, ovat.
Kun maailma on ilmastokriisin ja pandemian läpitunkema, silloin me tarvitsemme taidetta enemmän kuin mitään. Jos luonto pitää meidät hengissä, taide on se joka kirkastaa mielen. Vaalitaan molempia, nautitaan kesäilloista. Elämä on äärellinen määrä peräkkäisiä hetkiä, on tärkeää valita, kenen kanssa ne viettää. 

….Kauan eläköön väkivallaton kansalaistottelemattomuus. Historia tietää sen, niin sinunkin pitäisi. Jos provosoidut siitä, että et voi toteuttaa saavuttamiasi etuja haluamallasi sekunnilla, kun mielenosoittaja istuu tielläsi, on ihan oikeasti aika korjata omaa kompassia. Vaihda asennetta, mene vaikka mukaan istumaan hetkeksi. Se saattaa tuntua ihan mielettömän hienolta ja olla suurin tekosi elämäsi aikana, se, joka oikeasti vaikuttaa käsikirjoituksen suuntaan. 

Rakastan tätä kollektiivia ja rakastan teatteria. Rakastan elää. 
Seurasaaressa heinäkuussa 2021

Misa Palander

 

 

Kolmen pennin hupailu

 

Kolmen%20pemnnin%20hupailu.jpg

Olen niitä niin nuoria poikia, joka on saanut olla Yrjö Kallisen puheen vaikutuksessa ja vakuuttavuudessa jo 1950-luvulta itse yleisössä istuneena ja koko eletyn kahdeksankymmenen vuoden pituisen elämäni, sisällöstä ei ole ollut väliä, mutta puhetavan rehellisyys, silmästä silmään, puhujalta jokaiseen kuulijaan, ilman hokkuspokkus temppuja - ilman pienintäkään vilppiä, hypnoosia, rekvisiittaa tai lavastusta - puhetaito asiassa kuin asiassa on ollut se esitystaiteen juju ja on yhä. Elämän temmellyksessä se taito ja sen yleinen taitamien on vähitellen unohtunut, jäänyt siintämään yhä kauemmas menneisyyteen. Elämän tarkoitus - elää ja antaa toisillekin jotakin itsestään - on sumentunut.

Sellaisen samanlaisen kallisherätyksen koin vasta pari päivää sitten elämässäni toistamiseen. Otin Kolmen pennin hupailun sillä tavalla aidosti todesti, koin itseni ja koko mieleni miellyttävän tyhjäksi, myydyksi, vapaaksi mieheksi, kerrankin ihanasti sanattomaksi. Puhdistuin kuin lukemissani ammoisten aatteiden ja sanankuulemisen herätyskokouksissa, aikoina, jolloin ihmisellä ei ollut vielä muuta ihmishengen hengissä pitävää tekniikkaa kuin kirves, puukko ja sontalapio. Herättäjä tuli Seurasaaren kentällä kuuden vaikuttajan esimerkillisessä itsensä ja toistensa täyspuhdistuksessa oikein kuusipiikkisellä talikolla. Tajusin, missä houreessa, tekstikrääsässä, koneitten, vimpaimien, nettilaitteitten, perustelemattomien lakien, asia- ja viihdemedian, valvomattomien sääntöjen, turhien odotusten harhamaailmoissa vyörymme elomme loppuun saakka.

Unelmat rahasta, suuresta potista, jolla teen pelkkää hyvää, ensin itselleni ja sitten tuttavilleni, vähitellen koko yhteisölleni on jo elämämme suuri todellisuus, ei illuusio. Tuon rahaihmeen pamahtamista kohdalle odotamme niin faktana, että sen sellaiseksi jo miellämme. Vain hiuksenhieno säie -jos- on enää suuren pamahduksen realistisena esteenä.

 

Kolmen%20pennin%20hupailu.jpg

Taistelumme ihmisen välisestä rehellisestä ystävyydestä on johtanut sivistyneen korrektisti keskimääräisyyteen ja toistemme miellyttämiseen - muusta elämänmenosta poikkeamatta myös meidät taiteeseen uskovat – teatterityössä ja kriitikon palstamillimetrinäpyttelyssä.

Ihminen siinä mukana taiteilija, kriitikkokin on taatusti epärehellinen ystävälleen muutamasta promillesta aina kymmeniinprosentin saakka – näennäisen ystävyyden silti kestäessä jonkin aikaa - usein jopa koko elämän ajan.

Kolmen pennin pajatsohuvittelu - kuuden kokeneen taiteilijan, kypsän näyttelijän antautuminen toisilleen kaikki, hampaankolojaan, korvantaustojaan, miellehoureitaan, pitkään hautomiaan, siinä toisilleen vapaaehtoisesti, puoliväkisin jopa toiset väkisin tyhjentäen - oli vapauttavan realistisen tuntuista. Puhdistuminen desinfioi myös katsojan äärimmäisellä kuuden persoonan omakohtaisella huumorilla, rajulla fyysisellä nuoruuden vauhdilla.

 

Jälkimakuna paluumatkalla pohtiessani esitystä tuntui, että kriitikolla, varsinkin teatteri-sellaisella, olisi ollut elämässä paljon enemmän sanottavaa kuin korrektisti vain hyssytellä ja kehuskella hunajaisilla sanoilla, pyrkiä keskivertoisuuteen, vertailuun, verbaalinerouteen, piiloutua työssään tahallisen epäselväksi tarkoituksessaan, kun ei sitä esityksen pääasiaa ihan oikeasti useinkaan löytänyt, osannut eikä ymmärtänyt. Niin sanottu pelkistäminen, rehellisyys on yhä se yksi ainoa oikea tie kertoa  elämästä, toiveista ja säilyttää ystävyys tai yhteisellä päätöksellä irtisanoa se turhana elämän riippana.

Esityksen luonnonläheisyydestä

Teatteri on suurenmoista ihmisten luonnonmukaista siipien puhdistuttamista, niin kuin tekee närhi lentäessään muurahaispesään, antautuessaan täydellisesti, antaen muurahaisten syödä täit ja muut tarpeettomat loiset ja säryt itsestään. Ja sitten lähteä taas vapautuneena, puhdistuneena elämän lentoon. Meillä ihmisillä on vaikkapa elinikäisen murjotuksen lopettamisyritys, joka niin usein on meille vaikeaa. Mehän oman luonteemme lain mukaan juoksemme kauas metsään, kun meidän pitäisi luonnonlain mukaan olla läsnä ja puhua.

Kolmen%20pennin%20hupailub.jpg

Kun tämä kaikki Kolmen pennin hupailussa vielä spontaanilla elävyydellä, irrottelevalla taidolla tanssitaan, revitellään draaman lakien mukaan yli äyräiden, nauretaan, itketään, saadaan aikaan teos, jossa myös katsojalla on puhdas olo. Semmoinen teatteri on harvinaista koettavaa. Siinä ei ole enää mitään fiktiota, se on pelkkää tekijöittensä faktaa totta totisesti jokainen sana ja esityssekunti. Siltä Kolmen pennin hupailu teatteritapauksena tuntui –-vaikka ymmärsi, että koko esitys oli sittenkin ihan täyttä fiktiota.

 

Kolmen pennin hupailu


Pajatsoina nähdään:  Miro Apostolakis, Riikka Koskinen, Jaakko Perilä, Jalmari Savolainen, Joonas Lehikoinen ja  Anni Kekki,

Esitysteksti ja ohjaus: Misa Palander
Samuli Putron kappaleen sovitus ja harjoitus: Onerva Järvenpää

Esityskuvat: Mari Kaakkola

 

Viimeiset esitykset

la10.7.2021klo 19:00

ke14.7.2021klo 19:00

 

https://www.virginiaensemble.com/pajatso-2021

 

Lis%C3%A4liite.jpg

Kommentit

Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.

Ladataan...