Tänään Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.2021 istumme kahden eestiläisvieraan kanssa juhlapäivän kotilounaalla, Viron suuren Raplan seurakunnan kirkkoherra Mihkel Kukk ja Anneli-puolisonsa ovat seuranamme.

 

Eilen oli henkevä, mielenkiintoinen virolaisten ja suomalaisten yhteinen jumalanpalvelus, jolla on jo monikymmenvuotinen perinne. Sen järjestää Lahden seurakunnat paikallisen Tuglasseuran (Suomen ja Viron ystävyysseura) organisoimana. Tälläkin kertaa tuglasaktiivi, tuttu lahtelaisrovasti Kaarina Koho-Leppänen hoiti jumalanpalveluksen käytännön järjestelyt sydämellä, lämmöllä ja huumorilla.

Tilaisuus oli sopivan intiimi: kaksitusinaisena kirkkokansana lauloimme virsiä eestinkielellä ja kuuntelimme mielenkiintoisen saarnan. Mihkel Kukkin saarna oli monipolvinen ja käsitteli tietenkin suurta joulun ihmettä, mutta myös valoisasti ja eloisasti maailmantilannetta Euroopassa, Virossa ja Suomessa - itsenäisyyden tilaa ja merkitystä molemmissa maissa ja niiden kansalaisten nykytunnoissa.

Kuva Tuulikki Mäkinen

Jumalanpalvelukseen kuului myös vaikuttava ehtoollinen.

Jouluisen kahvipöydän maittavine piirakoineen, kaakkuineen ja herkkuineen, järjestelyineen olivat jälleen toteuttaneet  monivuotiset vapaaehtoiset Tuglasseuran naiset. Lopuksi laulettiin raikkaasti lahtelaiskanttori Lauri Tõldseppin johdolla eestiläisiä joululauluja ja hän lauloi myös muutaman kääntämänsä hienon joululaulun.

Jumalanpalvelusperinteet katkesivat viime vuodeksi, mutta jatkuvat taas ensi vuonna kuten eilen.

 

Lounaamme lopussa soi puhelimeni. Ystävämme Urmas Tallinnasta jatkaa vuosittaisia perheittemme välisiä perinteitä: hän laulaa maittemme yhteisen Paciuksen säveltämän Maamme laulun (Mu Isamaa). Seuraava oma vuoroni on soittaa hänelle Viron itsenäisyyspäivänä 24. helmikuuta samalla laululla tervehtien.

Näin kirjoittelen tähän kahden maan ystävyyskansalaisten viimepäivien tuntoja ja tunnelmia, kun vieraamme ovat jo lähteneet kohti Viron laivaa ja Suomen lippumme laskettu lippusalosta.