Heinolan Lintuhoitolan eettistä sympatiaa: lintuhoitolan perustaja Anthony Bosley ja lapinpöllö                   (Kuva LIntuhoitolan arkistoa)

Perinteinen vuosittainen seutumme tutkimuskirja ilmestyi ennen vuodenvaihdetta luettavaksemme. Päijät-Hämeen tutkimusseura oli mieltänyt vuoden 2021 aiheeksi luonnon ja ympäristön. Kirjassa kaksikymmentä kirjoittajaa hahmottaa Päijät-Hämeen maakunnan tilaa monin tavoin ja tasoin reilulla tusinalla suuria ja pieniäkin tutkimuksia.

Tämä kokoelmakirja on jälleen monipuolinen tietoteos, josta luonto-aiheista saa asuinseudustamme paljolti kirjoittajien omista kiinnostuksista ponnistavan kuvan. Teoksen artikkelikokonaisuudessa viehättää merkittävien tutkimusten, kokemusten ja katsausten asiapitoinen ja perusteltu tutkimussisältö rinnakkain samoissa kansissa usein myös varsin niukkakin tutkimuksen rajoilla oleva realistinen, arkinen tai hauska kuvaus aiheesta. Kaikkea siis tästä teoksesta voi löytää vaikka vain lukijan oman mieltymyksen mukaan valiten, joskus jopa yllätyksellisesti omia ajatuksia virkistäen.  

Melkoisen keinotekoinen, hallinnollisesti muotoutunut Päijät-Häme ei tietenkään ole mikään luontokokonaisuus. Sen hiljattain laajennuttua Salpausselän harjannetta pitkin itään Kymijoki-keskeiseen Iittiin vesivoimalaitoksineen tässä teoksessa Iittiä kuvaava artikkeli siivittää tukkilaisromantiikan hauskalla aikalaiskatsauksella meille lähihistoriaansa ja loppukin järvisuomalaisesta seudustamme sai vesistölliset elementtinsä, joihin seutumme luonto ja elinkeinot jo menneisyydessä pohjautuivat.

Alueen keskipisteen, Lahden kaupungin luonto ja ympäristö ovat viime ajat, vuodet, kuukaudet, viikot ja päivät olleet ja ovat jatkuvasti koetuksella: päättäjien tärkein itseisarvo, urbanisoituminen ja pintajulkisuus kaupunkikilpailuissa ovat armotta lakaisseet tieltään terveelliset kaupunkimetsät, kymmenet puistot, luonnonmaisemien kauneudet ja Lahdelle ominaiset kotiseudulliset perinnemaisemat.

Kaupunkimme luontoarvot alkavat kohta olla enää vain muistelujen kultaista, koettua menneisyyttä. Kiihkeän kaupunki- ja väestökasvun tuoma savupiipputeollisuuden ruumiillisen työnteon täystyöllisyys alkaa myös olla yhä kauemmas karkaavaa todellisuutta. Kaiken menneen käänteispuolena ilmastokatastrofi on todellisuutta: tieteelle ja tutkimukselle tämän tilan kartoittaminen, parantaminen. muuttaminen on uudenlaisen ympäristötieteen tutkimuksen lähtökohta - keinojen löytäminen edes pientä luonnon tulevan katastrofin hidastamista.

Muutamien kirjan keskeisten kirjoittajien artikkelit antavat kuitenkin selkeän kuvan pysyvämmästä luonnon kunnioittamisesta.

Kuva Matti Oijala

Pitkään luomuviljelyä harjoittaneen luomutilallisen Matti Oijalan ammatti ja tuotanto on jo tuttu päijäthämäläisille maukkaista juureksista ja kasveista, lajikkeista, viljelmäekskurssioista parinkymmenen vuoden ajalta. Kiinnostavan esimerkillistä on hänen katsauksensa syistä ryhtyä monikymmenvuotisesta helsinkiläistalojen arkkitehtiammatista luomuviljelijäksi Nastolan Immilään.

Luettuani luomutila-artikkelin tietoja poimiutui muistiini muutama monista kymmenistä Matti Oijalan luomutilan ratkaisuista:

Pääperiaate: Luomuviljely on valvottu viljelystapa. Luomuviljelyssä ei käytetä keinotekoisia kasvinsuojelu- tai torjunta-aineita. Luomutilan kasvinsuojelu perustuu viljelykiertoon ja luonnon tasapainon säilyttämiseen. Kasvit ovat yleensä terveitä. Ongelmat johtuvat virheellisistä menetelmistä ja tasapainohäiriöistä. Luomutila tuottaa itse merkittävän osan tarvitsemastaan typestä. Palkokasvit ottavat typpeä ilmasta juuristobakteeriensa avulla ja käytännössä monipuoliset apilanurmet ovat tehokkaimpia typen ja hiilen sitojia.

Suoratilamyynnin edut sekä kuluttajalle että luomuviljelijälle käyvät myös selväksi artikkelissa. Lannoitteet tehdään kasvattamalla ensin yhdet kasvit, joilla sitten lannoitetaan satoa tuottava kasvi. Myös muovien vahingollisuus kasveille selviää ja keräysastioiden valmistaminen puukuiduista nähdään tulevaisuuden tavoitteena. Pölyttämiseen suositaan hyönteisiä ja sitä varten huolehditaan, että kukkivia kasveja on tilalla koko kesän. Aurinkosähkö tuottaa jo kolmanneksen Oijalan tilan energiatarpeesta jne….

”Paras aika on kesäaamu auringonnousun aikaan. Ne ensimmäiset säteet mansikkapellolla, lintujen laulu ja kostean ruohon tuoksu ovat korvaamattomia. Luonto on tarjonnut minulle työn, jossa saan olla vuoroin kädet kyynäriä myöten mullassa ja vuoroin suupielet mansikassa. Katselen ympäristöä ekologisin periaattein. Kaikki mitä teemme niille pienimmille, teemme itsellemme. Kasvu lähtee auringosta ja vedestä. Siksi aamun kaste ja ne ensimmäiset säteet ovat kullan tuntuisia.”

 

Kalkkisten koski ennen kunnostustöitä                                                                                             Kuva Hannu Heinonen

Sisävedet, Päijänne ja Vesijärvi sekä niiden ympärillä metsäluontomme ovat meille käyttäjinä kauneutensa, terveellisyytensä ja virkistyksensä ylivertaisia elämän puitteita - lisänä vapaa-aikamme, kesänviettomme sekä monille kalastuskokemusten päijäthämäläinen tuttuus. Heidi Andersson avaa meille niiden todellisen merkityksen ja uudemman tavan luoda suhdetta luontomme säilyttämiseksi: rauhoitetut lintumme, vesistömme vaelluskalojen onnistunut suojelu sekä vapaaehtoinen maiden ja metsien suojelu. Valtio maksumiehenä ja kannustajana metsien suojeluun tai virtapaikkojen kalareittien kunnostamiseen ei enää ole vain teoriaa, vaan erinomaisesti jo toimivaa ideatoteutusta, silmiä avaavaa luonnonsuojelua säätiöittämisineen ja esimerkillisine tuloksineen. Ne ovat myös meidän tavallisten kansalaisten helposti toteutettavaa käytännön ympäristö- ja luonnonsuojelua, todistaa Andersson hienossa, laajassa kirjoituksessaan.

 

Kuvassa Helsingin yliopiston opiskelijoita tutkimuksissa Lahden Erkonpuistossa.                                Valokuva   Heikki Setälä

Tieteellisesti, selostetuin kokein ja tutkimuslaittein todistettuina, tavallisen kansalaisen ymmärrettäväksi kirjoitettuna pidän ylivoimaisena, silmiä  avaavana kirjan lukuna Heikki Setälän näkemystä ympäristötutkijana Lahden ja koko Päijät-Hämeen rakenteiltaan kaupungistuneista keskittymistä ja Lahden viheralueiden merkityksestä.

Hulevedet saavat perusteelliset tutkimusselityksensä, tutkimuslaitteineen, lahtelaisine kartalla mainittuine tutkimuspaikkoineen ja verrokkitulokset aina USA:ta ja Kiinaa myöten nostavat nämä uusia tutkimustuloksia antavat pitkäkestoiset, vuosiakin kestäneet seurannat luotettavuudeltaan kansainvälisiin mittoihin. Samoin monet pienet yksityiskohdat, vaikkapa turvekattojen todellinen merkitys hulevesien puhdistajana saa seikkaperäisen todistelun. Monet artikkelin taulukot ja yhteenvedot havainnollistavat tutkimustulokset ymmärrettäviksi.

Kaupunkipuistoille löytyy Setälän ja hänen oppilaittensa tutkimuksissa täysin uudenlaisia merkityksiä, toiset oletetut totuudet kumoutuvat ja tilalle nousee uutta tutkittua tietoa. Myös suomalaisen puuston käyttö ja sen määrä, istutuksetkin terveyden edistämiseksi saavat arvostuksen ja yllättävän selkeän uuden näkökulman vertailussa lehtipuiden ja havupuiden mahdollisuuksista parantaa ilmamme terveellisyyttä.

 

”Kaupunkipuistot, metsät ja muut kaupunkiviheralueet ovat vastuussa sangen moninaisesta ekosysteemipalveluiden kirjosta. Palveluiden lisäksi viheralueiden tiedetään tuottavan esteettistä mielihyvää, vähentävän stressiä ja voivan parantaa kaupunkilaisten vastustuskykyä allergioita ja sairauksia vastaan.

Kaupunkirakenteen tiivistämisideologian seurauksena vihreä infrastruktuuri näyttäisi jäävän perinteisen, taloudellisesti arvokkaampana pidetyn harmaan kaupunki-identiteetin jalkoihin. Tieteen, tässä tapauksessa ympäristötutkijan, yhtenä tehtävänä on tarjota kaupunkisuunnittelijoille ja muille viranomaisille tutkittua, puolueetonta tietoa kaupunkiviheralueiden roolista kestävässä kaupunkisuunnittelussa.”

 

Pieniä tärppejä kirjasta on myös ilo muistella.

Lintujenhoitajan hienoin hetki on vapaus - tässä maakotka saa vapauden.                    Kuva Olli Vuori

Yksi on Olli Vuoren selostus Heinolan lintuhoitola - lintuhoitolasta on tullut kaupungin merkittävin vuosittainen nähtävyys kävijämäärällään, viidellä päätoimisella työntekijällään ja esimerkillisellä luonnonpelastamistyöllään. Lintuhoitolan talous on saatu testamentilla kuntoon ja hoitolan merkitys luonnon ja ihmisen yhteistyöstä on valtakunnallisena esimerkkinä ainutlaatuinen. Tehokas sekä eettisesti vahva näyttö ihmisen merkityksestä edes minimaalisesti auttaa eläinten selviytymistä ansaittuun täyteen normaaliin elämänpituuteensa, huippuna kuntoutuneen linnun vapauttaminen takaisin luontoon.

 

Suvi Konsti-Laakson ja Lea Hennalan tekemä pienoistutkimus ikääntyneiden lahtelaisten asumispoluilta antaa selkeät kestävän elämäntavan jäljet esimerkiksemme. Siinä kuuden jo hoitokeskeiseen asumiseen siirtyneen 1930-40 -luvuilla syntyneen elämää, elämänpolkuja, työikää ja viimein nykytilaa on käyty henkilökohtaisesti haastattelemassa ja kartoittamassa, ei tavanomaisina paperikyselyinä. Tuloksena on paitsi kuusi erilaista elämänkaarta myös loistava kavalkadi elämäkertoja sota-aikojen, puutteen, työnteon, ahkeruuden ja läheisten mukana hienoon, ansaittuun, turvalliseen vanhuuteen. Mikään eksakti tutkimus tämä ei ole, mutta sitäkin inhimillisempi ja rakastettavampi tapa kertoa ihmisen arjesta ja sen onnistumisesta, myötä- ja vastoinkäymisistä koko pitkän elämän kestoisesti.

 

Kiertotaloudesta ja vanhasta sekä modernisoidusta rakennusperinnöstä Eeva Aarrevaara kirjoittaa pienen katsauksen. Hän antaa konkreettisen kuvan, heinolalaisesimerkin WPK:n Talon entisöidystä rakennuksesta, jolle löytyy jo reippaan runsaan vuosisadan ikäisenä, mutta modernikuntoisena nyt käyttökelpoisuus suosittuna, arvostettuna kulttuuritilana juhliin, konsertteihin, seuroihin ja yhteisöjen kansalaistapahtumille.

 

Arto Haapala filosofoi kauneudesta periaatteena: aina se käsite kilpistyy lopuksi siihen, että kauneus on jokaisen katsojan näkemänä samasta asiasta erilainen. Totta tosin on, että uusi rakennusarkkitehtuuri - Sibeliustalo, Ristinkirkko - herättää heti myötä- ja vastakarvaisuutta kauneusarvoissaan melkein säännönmukaisesti. Tuttuus, vieraus, ikä ja käyttökokemukset tuovat kauneusarvoihin omat tärkeät kannanottamisen perusteensa. Silti esimerkiksi Koli on luontonäkymänä sekä Arto Haapalan että minun yhteinen, sovittu, koettu korkeatasoinen kansallinen maisemallinen kauneusarvo.

 

 

Lahtelaisista lahtelaisin Heikki Kolunen on toimittanut kirjaan lintuharrastuneisuuden jatkuvasta ja viime vuosina voimakkaasti lisääntyneestä harrastajien toiminnasta arvoisensa pitkän, sisällöltään monipuolisen luvun.

Yleisöä ja lintubongareita Vääksyn lintutornilla                                        Kuva Tapani Saimovaara

Lintuharrastukseen liittyvä jokaiselle kansalaiselle mahdollinen havainnointi näyttää selkeästi taulukoituna tämän toiminnan räjähdysmäisen kasvun. Samoin paikallisen jo vuonna 1970 rekisteröidyn Päijät-Hämeen lintutieteellisen yhdistyksen lähes seitsemänsataisen jäsenmäärän ymmärtää takaavan lintukartoituksen hyvin koko alueellamme. Julkaisu-, suojelu- ja valistustoiminta sekä ympäristön muutosten mukana tapahtuva linnuston muutos saavat omat tarkat kuvauksensa laajassa artikkelissa.

 

Sirpa Rautiaisen kartoin todistama sääksen päijäthämäläinen reviiristö on mielenkiintoisen yllättävää luettavaa. Kaikkiaan Päijänteen tuntumassa 13 eri sääksenpesähavaintoa on tarkoin vuosittain tutkittua ja seurattua lintutietoutta meille asukkaille. Sääksien tutkimusta varten tarpeellinen rengastaminen saa sen käytännöstä kertovasta toiminnasta mielenkiintoisen kuvauksen. Laajeneepa luku jopa Päijät-Hämeen ulkopuolelle Evolle saakka.

 

Pitkospuita pitkin Linnaistensuolla                                                 Kuva Riikka Puhakka

Kouluihmisenä hieman karsastin kirjaston Luonnossa Lahdessa -kirjoituskilpailusta tehtyä tutkimusta, jossa vain 30:n  3.-6. -luokkalaisen kirjoitusten sisältöjä analysoitiin ja tulkittiin, sillä kuten tutkijat itsekin totesivat yli 7000 lahtelaisoppilaan käsitystä ymmärtämästään lahtelaisluonnosta ei pieni alakouluikäisten homogeeninen otos oikein tutkimuksellisesti edusta. Sen sijaan luvun kuvitus puhuu lahtelaisten ympäristökasvatuksen olennaisista asioista hyvin - asiat jäsentäen ja  esimerkillisesti kuvittaen.

 

Peräti viiden eri kirjoittajan monisivuinen lahtelaisesta Tiede- ja ympäristökasvatuksesta kokoama luku on melkoisen yksittäisiäkin knoppitietoja täynnä ja hieman visuaalisen levoton piirroskuviltaan, mutta kattaa puhelinluettelomaisesti lähivuosien perustyön ympäristökasvatuksestamme ja sen laajentumisesta kronologisesti päiväkodeista aina toisen asteen koulutukseen saakka.

Kirjan viimeisessä luvussa kolmas tämän teoksen keskeisistä kokoojista, Senja Jouttimäki pyrkii ansiokkaasti - tehdyn kyselyn pohjalta -  saaduista vastauksista kokoamaan kaikki ne toiminnat, joita viime vuosien varrella on Päijät-Hämeeseen ympäristöasioissa syntynyt. Tällaisten kyselyjen vapaaehtoiset vastaukset luovat tietenkin epätarkkuuden, jossa vastaajien määrällä, laadulla, tietämyksellä ja viitseliäisyydellä on merkittävä sisällöllinen osa. Siksi myös Jouttimäen esityksestä tulee tilkkutäkkimäinen muoto, jossa miltei luettelomaisesti kerrotaan tapahtumia, toisia enemmän toisia vähemmän meille lukijoille selittäen.

Erityisesti arvostan, että pari ansioitunutta lahtelaista luontoammattilaista ovat sentään edes tässä luvussa saaneet nimensä Lahden ympäristökaupungin merkittävinä aikaansaajina jo ennen tuota hoopoa kaupallista höpsötystä Euroopan ympäristöpääkaupunki statuksen julkisuuskuvasta. Juha Keto ja Kari Porra, molemmat sitkeällä kokonaisvaltaisella koko työiän kestäneellä ympäristötyöllä, Keto Vesijärven esimerkillisenä limnologina ja Porra nostamalla esiin kansainväliseen tutkimukseen kaupunkimme ympäristöosaamisen käytännössä eikä vain juhlapuheissa - molemmat ympäristötekojen koko maan uranuurtajia. Kirjoituksessa monet muutkin luontoaktivistit olisivat ansainneet edes maininnan - Saara Vauramon ja Tuula Honkasen luen näihin ympäristötyön lahtelaisiin pioneereihin, jotka toimivat määrätietoisesti kaupunkimme luonnon monimuotoisuutta pelastamassa - jo ennen ympäristöpääkaupunki-turhuutta.

 

Kirja-arvion kuvamateraali skannattu alkuperäisteoksen kuvista.

 

YKSI LUONTO,
YHTEINEN YMPÄRISTÖMME
Päijät-Hämeen tutkimusseura ry 2021
Toimittajat: HEIDI ANDERSSON, SENJA JOUTTIMÄKI JA MATTI OIJALA.

Sisältö
Vapaaehtoinen luonnonsuojelu Päijät-Hämeessä –
myötä- ja vastatuulta, Heidi Andersson.
Vaienneiden kuohujen virta – Mankalan koskien
kulttuurihistoriaa, Janne Ridanpää.
Päijät-Hämeen lintutieteellinen yhdistys ry. –
Lintuharrastusta ja -tutkimusta Päijät-Hämeessä 50
vuotta, Heikki Kolunen.
Sääksen asuinsijoilta eteläisen Päijänteen rannoilta
ja metsistä, Sirpa Rautiainen.
Apua linnuille, Heinolan lintuhoitola, Olli Vuori.
Maanviljelijän ympäristöajatuksia, Matti Oijala.
Uudet laatukriteerit viitoittavat ruoantuotannon
tulevaisuutta, Jarkko Lehtopelto.
Onko kauneus olemassa? Eli miksi esteettisistä
arvoista aina vaan kiistellään? Arto Haapala.
Lahden kaupunkiviheralueiden merkitys
ympäristötutkijan silmin, Heikki Setälä.
Rakennettu kulttuuriympäristö ja korjaaminen
osana kiertotaloutta, Eeva Aarrevaara.
Kestävän elämäntavan jäljet ikääntyneiden
lahtelaisten asumispoluilla, Suvi Konsti-Laakso ja Lea
Hennala.
Luonnossa Lahdessa –
ympäristöpääkaupunkivuoden kirjoituskilpailun
tekstejä lapsilta, Riikka Puhakka ja Ilkka Väänänen.
Tiede- ja ympäristökasvatusta Lahdessa, Emma
Marjamäki, Noora Kivikko, Tarja Kariola, Päivi Sieppi
ja Mari Merenluoto.
Vihreällä tiellä - ympäristöherätys, yhteistyö ja
uudet mahdollisuudet, Senja Jouttimäki.

tilaukset: [email protected]