Taidelaitoksen pienen, ahtaan, tungeksivalta tuntuvan lämpiön kuiskutteleva eteinen on näinä päivinä Lahdessa jo täysihme - kulttuurinen maailma on meille avannut ensi kertaa ovensa kulkutauti koronalle voitollisesti irvistäen ja vapaudelle estoitta hymyillen. Irvistykset tosin ovat piiloissa yleisömassan kasvojen suojamaskien peitossa. Odotukset silti ovat ihmisten silmistä nähtävissä, hymyilevien kasvolihasten ja otsien rypyttömyyksinä paljastuen. 

Teatteritilaan vievä ovi raottuu, sieltä työntyy esiin silinterihattuinen äänitorvellaan kuulutteleva esiintyjä tervetuloa toivotuksin ja lyhyin ohjein askeltaessamme teatterisaliin väistäen tuhansien muurahaisten rivistöjen tallaamista.

 

Taisto Reimaluoto ei oikeastaan näyttele, eikä näytelmän kirjoittaja Taija Helminen sepitä. He molemmat ovat nielaisseet ja omaksuneet ajatuksiinsa, mielikuviinsa, sieluunsa harvinaisen henkilön, erakkona metsäpalstallaan Kirkkonummen Villa Mehussa yli viisikymmentä vuotta eläneen taiteilija-tanssija-filosofi-kuvataiteilija-alastonmalli-majatalonisäntä-astrologi-entinenkulkuri-täysraitis-aseistakieltäytyjä-sekatyömies-erakko Elis Sinistön persoonan -  jälkeen jääneen materiaalin, muistot, aikalaisten kuvaukset, asuinmiljöön, sen fyysiset puitteet ja esineistön - koko onnellisena olemisen onnellisuuden.

 

Näin on syntynyt myös Lahden kaupunginteatterin pienimmälle katsomisestradille Aino-näyttämölle kenties moniin aikoihin taiteellisesti suurenmoisin teatteriteos, nyt vielä kuin taidelajinsa kaikista valtiollisista karanteeneista täydellisenä onnellisuuden vapautumisen riemumarssina.

Näytelmän on tavalliselle katsojamaallikollekin sujuvaksi nähtäväksi taikonut ohjaaja Hanna Kirjavainen kohtaukset toimiviksi ja maukkaiksi muotoiluilla näkemyksillään ja teoksen eheällä kokonaisilmeellä. Pekka Korpiniityn Elis Sinistön Villa Mehusta jättämät ja antamat visuaaliset puitteet elämän symbolisena karusellina, lavasteina ja esineistönä tuntuvat lavasteratkaisuina käytettävyydeltään, ekonomialtaan mestarillisilta. Valot ja tehosteet - kuten askeläänten korvaan tulevat pienet vinjetit - vaikuttivat varsin onnistuneilta.

Kuin vapaa, omatekoisessa häkissään elävä, mutta sieltä välillä koko maailmaa katselevaksi lentävä, variksenkin siivin taivaisiin kaartava, unelmiinsa, kuvitelmiinsa ympäri maailman, Kreikan antiikkiin, Egyptin pyramiideihin matkaava tai jalkaisin läpi koko vanhan mantereen elämänmatkaa kulkisi tämä Elis - nyt ja tässä onnellisena mihinkään muualle tavoittelematta tai turhaan pyrkimättä, mutta joka hetki onnellisena eläen.

Elis tahtoi tätä vapauden onnellisuutta, mielen ja tulevaisuuden nyt ja tässä hetkessä löytyvää onnea, elämän onnellisuuttakin antaa ja näyttää meille, kaikille halukkaille huvittelukeskukseksi rakentamassaan Villa Mehussa majoituksin, vierailuin niitä tarjoten. 

 

Taija Helmisen tekstistä vaistoaa runomaisen kauneuden, puhutun kielemme menneisyyden kauniisti helisevän solinan, Aleksis Kivimäisen kielipoljennon kaiun ja ennen kaikkea sisällön, jonka hienon omavärinen ja rytminen helppous, luontevuus ja vaivattomuus saa esittäjässä Taisto Reimaluodossa tulkkinsa loistokkaan, monipuolisen, riemukkaan mutta koruttoman ja elävän ihmishahmon Eliksenä. Reimaluodon ajatuksellinen spontaanius, persoonallisen tanssillinen olemus, kehollinen notkeus, tuntuvat luitamme ja lihaksiamme notkeuttavasti suoraan meihin katsojiin. Suuren näyttelijän karismaattisen vaatimattomaksi luotu Elis-hahmo on teeskentelemätön, eläytynyt ja aito luomus, upea näyttelijätyö.

 Kaksiosainen esitys antaa alkuosassaan tositarinan kulkurilliset askellukset maailman halki ja raapustaa onnen etsinnän aikataulut selkeiksi meille kaikille. Todellisuudessa eletty ITE-taiteilijaelämän onnellisuus on niin hienosti esityksen sisältönä, että alamme pitää sitä dokumenttina, nykyihmiselle mahdollisena luonnollisena olemuksena tänäänkin, vaikka esimerkkihenkilömme Eliksen viimeiset viisikymmentä vuotta ovat jo parinkymmenen vuoden takana.

Jälkipuoli esityksestä eräällä tavalla käynnistyy Eliksen otteiden, taitojen, eläytymisen ja kertomisen demonstroinniksi, episodeiksi, havainnollistaakseen meitä kohtauksittain elämän aina läsnäolevista monista onnellisuushetkistä.

Yksi on Eliksen jään alla elävän kalan baletillinen, omaeleisen hurmaava tanssi. Toinen on kuoro-osuus Oopperakuorossa tanssija-laulajana ja mahtajien paariakansaa tulkitsevana kuorolaisena.

Esityksen valtavan vapauttava, alun vakavahuumorinen filosofia saa näytelmässä ihailumme rajat lavenemaan suuriin kosmisiin ympyröihin saakka ja lopun irrotteleva lähes ilkamoiva demonstrointi valloittavina luonnon ja huumorin yhdistymään, sekä odotettavan kuoleman varjon luontevasti laajenemaan esityksen vaikuttavaksi, tunnistettavan ystävälliseksi lopuksi meille kaikille.

 

Ja se viimeisin onnellisuus on esittäjän valmistautuminen tärkeimpään elämänsä tanssiin...

Näistä peruselementeistä syntyy harvinainen suomalaisdraama koettavaksemme, nähtäväksemme, kuultavaksemme, ihastuaksemme, samaistuaksemme sen eetokseen, yhden kanssaeläjämme esimerkilliseen - onnellisinta on olla onnellinen - elämänkertomukseen.

 

Onnellisinta on olla onnellinen

Käsikirjoitus Taija Helminen
Ohjaus Hanna Kirjavainen
Roolissa Taisto Reimaluoto
Skenografia Pekka Korpiniitty
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen
Äänisuunnittelu Jere Kouhia
Pukusuunnittelu ja toteutus Anne Svensk
Kuvat Mitro Härkönen

 

Esitys on toteutettu yhteistyössä teattereiden Teatteri Avoimet Ovet ja Lahden kaupunginteatteri kanssa

Kantaesitys Teatteri Avoimet Ovet  26.10.2021

Ensi-ilta Lahden kaupunginteatterin Aino-sali 4.3.2022

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/tuotannot/onnellisinta-on-olla-onnellinen/

 

Lue myös:

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2022/02/aikaamme-puhuttelevaa-teatteria