Teatteri Vanha Juko tuo esityksiinsä rohkeasti suomalaisen ammatillisen pätevyyden antavan teatteriopetuksen tuoreinta henkistä verenkiertoa lahtelaisten nähtäväksi.

Jukon edellinen ensi-ilta 5.3.22 - lahtelaisesta hiihtofiaskosta sisältönsä ammentanut perhekuvaus Kaksi sisarta -kantaesitys sisälsi kaikkiaan neljän Teatterikorkeakoulun opiskelijan näytetyöt, mukana myös Jukon taiteellisen johtajan lopputyö, näytelmän ohjaus.

Samalla teatteria uudistavalla linjalla Juko jatkaa. Nyt Muista meidät 11:11 -näytelmän kaikkiaan kolmen Teatterikorkeakoulun ammattiin valmistuvan opinnäytetyöt saavat kruunauksensa. Lahtelaiselle kulttuurille tämä ajattelu on kunniaksi, kaupunkimme asukkaille ja vieraillekin ainutlaatuisen taideharvinaisuuden kokemus.

Muista meidät 11:11 on lähes jokaisen katsojan ja kaikkien luonto-otusten tuntemasta asiasta - rakkaudesta - sen häilyväisyydestä, hetkittäisistä kokemuksista ja puuttumisista, toivosta ja pettymyksistä. Esityksen valmistamistapa on perinteisestä valmiista tekstistä poikkeava. Työryhmän jokainen jäsen on tehnyt pala palalta, ensin rakkaus-aiheen ohjaaja Kiia Laineen antamista impulsseista, siihen liittäen asiaan liittyvät kokemuksensa ja kuvitelmansa ja kirjoittanut ne kohtauksiksi. Sitten tekijät yhdessä ovat ohjauksen ja apulaisohjaajan avulla muotoilleet tekstit valmiiksi käsikirjoitukseksi.

Parasta siinä onkin sujuva dialogi, luonteva keskustelu ja reaktiot, kuin myös omakohtaiset sisällöt, eläytymiset hahmoihin, pienin tunnistettavin sisäisin luontevin tuntein ja - draamaa kun kirjoitetaan - usein myös esityksen näyttelijätyön sfääriset nousut suurennelluin ilotulitteisin skaalahuipuin.

:

 

Yksinkertaistettuna ensinäkemältä näytelmän kaksi ääripäätä ovat yksilön rakkaudenkokemusten tunteet ja elämän loppuvuosien viitekehyksiä sekä sen finaalia ennustava ja kuvaava yhteisö - vanhustenhoitola.

 

Yksilökohtaisella tasolla esityksen pelastavat vaikuttavan herkät, suoraan katsojille välittyvät lyhytmonologiset maapallon kaikkinaista elämää ihmettelevän Annan ihastelevat ihmettelyt (Anna Airola) tai monet seurustelusuhteet kokeneen naisen (Emma Kilpimaa) realismia tilittävät taitavasti rytmitetyt sisäiset taistelut itsensä kanssa, julkiset reagoinnit seurustelukumppaneihinsa vuoroin ihastuen vuoroin tuskastuen - ihmislajin häilyväisyyttä ja jatkuvaa onnen tavoittelua lähes raastavasti todistaen. Miehet esitys kuvaa seurustelutasolla joko kyynisenä skeptikkona, periaatejääränä (Daniel Virtanen), tai ikiaikaisen tyypillisenä ulkoapäin kepeänä hulluttelija-hauskuttajana (Nicklas Pohjola), jonka sisältä nainen oikuillaan saa myös patoutuneet tunteet täysräjähdyksen voimalla repeämään.

Elämän ehtoota edustaa ronskin farssisesti, uniikein hauskuuslajein ja näyttelijäkeinoin toteutettu vanhustenhoitola. Sen omaan suunnitelmallisuuteensa seonnut, sisäiselle sielunelämälleen sopertava johtaja (Airola) hillittömän hauskalla ilmestyksellään, hoitolan virikkeellisyystoiminnan vastaava vapaa-ajanohjaaja (Kilpimaa) maukkaan läpinäkyvällä teko-iloisuudellaan sekä kaksi hoitolan työntekijää, toinen maanisella hahmollaan dominoiva (Pohjola) esityksen rytmin ja ilmaisutason ilkamoivaksi farssiksi iskuttavalla humoristiudellaan saa nauruun pyrskähtelemään, toinen (Virtanen) tyylitarkoin menneisyyden muistilehtiöin ja kirjoituskynin lääketieteen arvailumaailmaa kauhistelemaan.

Miehet vetivät vielä hienot erillishahmot vanhustenhoitolan shakkiapelaavina potilaina, ranskalaisuutta ihaileviksi myhäilyttäviksi kohtauksiksi, joissa myös tarinan yksi (Virtanen) täydellinen, elämän ainoa rakastuminen paljastuu. Nicklas Pohjolan tyyppeihinsä luomat liikekielet ovat hämmästyttävän riemastuttavaa mimiikan ja elekielen huippunäyttelemistä.

 

Näytelmän puhetekniikkaa vaivaa toisinaan aavistuksen verran volyymin puute, teoksen jälkipuolta ohjaaja-dramaturgin turhan vakava ote asioihin: varsinkin siirtymissä ilmeinen näyttelijöiden kävelyttämismania, jonka merkitys näytelmän kannalta ei oikein löydä tarkoitustaan. Musiikkivalinnat värittävät hienosti tekstin sisältöä. Valot ja tekniikka, lavastus, puvustus sekä ohjelmalehtinenkin ovat huolella toteutettuja.

 

Esitys on jälleen jotakin normaalista arjesta poikkeavaa, uusia elämyksiä, ajatuksiamme herättelevää ja tasokkaita, persoonallisia näyttelijäammattilaisia täynnä oleva kokonaisuus. Käykääpä vaikka katsomassa – kelpo teatteriviihdettä rakkaudesta.

 

Nämä jäivät esityksestä muhimaan omiin aivoituksiini:

Rakkaus on kuin kahvi. Aina sitä haluaa täyden mukillisen, aina se läikkyy yli ja loppuu. Aina sitä haluaa lisää. Kirjeen kirjoittaminen ihastukselleen tai rakkaalleen on kai jo menneiden aikojen elämää - nykyisin harvinaista,  jopa mahdotonta..

”Kun ihminen löytää toisesta ihmisestä kohtalonsa, siitä ongelmat vasta alkavat. Miten rakastaa maailmassa, jossa järki vie ja tunteet tulee vasta sen jälkeen, mieluiten eivät saavu paikalle ollenkaan. Kun risteyksessä näkee oikealla lämpimän perusturvan ja vasemmalla palavan intohimon, päätös on tehtävä ennen kuin rekka ajaa päälle. Esitys kertoo siitä suurimmasta voimasta eli rakkaudesta ja sen aiheuttamasta pelosta.”
 

Ohjaus ja dramaturgia: Kiia Laine  Valosuunnittelu: Mikko Hirvonen   Äänisuunnittelu: Satu Kankkonen   Lavastus- ja pukusuunnittelu: Helka Saariniemi   Ohjaajan assistentti: Myrsky Virmavirta

Näyttelijät: Anna Airola, Emma Kilpimaa, Nicklas Pohjola, Daniel Virtanen

Esityskuvat:  Antti Sepponen
 

Teos on Anna Airolan, Emma Kilpimaan ja Mikko Hirvosen Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun taiteellinen opinnäytetyö. Esitys on Teatteri Vanha Jukon ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteistuotanto.

 

Nicklas Pohjola, Daniel Virtanen, Emma Kilpimaa, Anna  Airola

Näyttelijät loppukumarruksessa torstain 14.4.22  täpötäyden ensi-illan jälkeen

http://teatterivanhajuko.fi/