Päijät-Hämeen Tuglasseuralle tämä matka 26.-29.5.2022 oli jo harvinainen - edellisestä on aikaa nelisen vuotta ja tämä oli ensimmäinen koronapandemian jälkeen. Tallinnassa on aina uutta koettavaa, jos haluaa vaikkapa netistä etukäteen kaupungin ilmapiiriä ja kohteita suunnitella. Seuran 15 matkalaista pääsi käymään parissa harvinaisessa ennen kokemattomassa kohteessa.

 

Ensimmäisenä iltana ne meistä, jotka eivät vielä olleet kokeneet Tallinna-käynneillään Estonia-oopperataloa, sen suomalaissuunnittelijoiden Armas Lindgrenin & Vivi Lönnin arkkitehtuurikilpailun voittotyötä vuodelta 1908, saivat tehdä perusteellisen kiertokäynnin tässä ainutlaatuisessa talossa, sen tyyliä ja musiikkia, teatteria ja balettia henkivissä kymmenissä toimintapisteissä.

Varsinaisena ohjelmana saimme nähdä suomalaisittain nykyisin harvinaista teatteriantia, eestiläiskulttuurissa yhä suosittua musiikkiteatteria - operettia. Franz Lehárin Iloinen Leski Vilja-lauluineen hallitsi tuon kolmetuntisen iltapuhteen. On tietenkin ilo nähdä ja kokea täysi sinfoniaorkesteri omassa pilttuussaan näyttämön etukuopassa ja kuulla livenä sulosäveliä. Jotakin äärimmäisen konservatiivista, vanhanaikaista teatteria voisi yhdellä sanamääritteellä sanoa tuosta esityksestä. Tarinana keskieurooppalainen, hovimainen rikastumis-, rakastumis- sekä naiskauneus-höpsötys, aikuissatu - musiikkina reilun sadan vuoden ikäinen tsaarinaikainen laulelma, silmänruokana hulppea pukukarnevaali ja liikuntakokemuksena upeat kumarrukset, niiaukset, sen lyhyet tyylitanssit. Ehkäpä tämäkin minun vielä piti elämässäni luokkajakoisesta kulttuurimenneisyydestä (1905) kerrata ja kokea.

 

Harvoin suomalainen pääsee käymään muun maan konsulaatissa tai lähetystössä.Toisena matkapäivänä Tuglasseuran jäseniä ja meitä heidän seurassaan onnisti. Siellä oli erinomainen palvelu, esittely ja mikä upeinta tunnin keskustelu lähetystösihteerin, hollolalaissyntyisen Paavo Kotiahon ja hänen työharjoittelijasihteerinsä kanssa sekä levollinen kiertokäynti liki 2000 neliön kenties maailman upeimmassa lähetystörakennuksessa, joka vasta muutama vuosi sitten valmistui neuvostomiehityksen jälkeisestä hävityskunnostaan täydellisesti entisöitynä upeana miljöönä.

      

Yllä oleva kuvaotosryhmä ei selityksiä enempää tarvitse.

Esittelyssä välittyi meille muutakin esimerkillistä - sitä luonnonvaraharvinaista huumoria meidän toistenkin opetella, keskustelevaa puhetaitoa ja kyky saada meidät hämäläisjäykät suomalaiset kiinnostumaan meille melko vieraista asioista. Lähetystön ja konsulaatin tehtävät ovat meille nyt valjentuneet erinomaisesti.

 

 

Samalla Toompean mäellä oli myös Eestin valtion eduskuntatalo Riigikogu, jonka turistivirta oli loputonta. Sisäänpääsy edellytti etukäteen tarkoin käynnin sopimista, pääsy oli tiukkaan valvottua poliisivoimien ja vartijoiden kolmihenkisin henkilökunnin, henkilötodistusten tarkastukset, metallinpaljastuskone ja kaikkinainen entisen oloinen tullitarkastus meille jokaiselle.

Rakennuksen yhteneväinen suunnittelu perustuu tilojen värityksissä maan tunnusväreihin - sininen - musta-valkea - , jotka vallitsivat kaikkia näkemiämme suuriakin tiloja ja saleja. Aika oli tehnyt talon tulevan remontin ajankohtaiseksi, niinpä harvinaisen upea, vanha parketti oli kulkemisosiltaan päällystetty paksulla matolla, jonka alla narskuivat jo irrallaan olevat ainutlaatuiset parkettisuikaleet.

Esittely oli asianmukainen ja selkeän ammattimainen.

 

Toisen päivän Estonia Oopperan tarjoamasta teatterikokemuksesta kirjoitinkin jo oman artikkelin.

https://lahenuutisia.vuodatus.net/lue/2022/05/uusi-hauska-koko-perheen-virolaisooppera-1

 

 

Jo  raitiovaunulinjoilta lähtevät valtavat, huolellisesti hoidetut puistot ovat harvinaista kulttuuria vehreine, hoidettuine nurmikkoineen ja puuistutuksineen, suihkuteoksineen, joita ihastelee joka kerta Kumuun kävellessä. Ehkäpä uusi kokemus, joka edellisillä kerroilla oli jäänyt saamatta, oli astua koko ryhmän kanssa hissiin, jonka kantavuus oppaan mukaan on parisataa museovierasta.

Kolmannen päivän Tallinna-kohteena oli siis monelle suomalaiselle tuttu Kumu, sen perivirolaisten taiteilijoiden näyttely 1700-1942 -aikaperspektiiviin sisältyvin maalauksin ja veistoksin. Siinä silmiinpisti ja harmittikin suomalaisopas, jonka suomen kieli oli muutaman vuosikymmenen takaa ja kovin vääräsijainen ja ruostunut, mutta opittu asiatieto kyllä varmaa ja loputonta koko tunnin kierroksen ajan.

 

  

Yllä olevat kuvat  Ensisuudelma, Näyttelijä sekä alinna Konrad Mäen näyttelyjuliste.

 

 

 

Lembit Sarapuun näyttelyyn pääsimme kuitenkin omin ajatuksin ja oheinen kuvamateriaali on Kumu-museon pressiaineistoa.

Silmiinpistävää on tämän jo 93-vuotiaan maestron monipuolisuus ja tasonvaihtelu. Näyttelyssä on liki viisikymmentä kasvokuvaa, joiden ilmaisussa itseäni pohditutti valtaosan silmien lasinen, kuollut pysähtyneisyys. Tuntui kuin hän tahtoisi välttää mallinsa lähempää kosketusta ja torjua sen.

 

Kun hän sitten eläytyy malliinsa, löytyy suorastaan aarteenomainen lämmin katse kuten maalauksessa Flora, joka meihin asti lämmittää vaarallisessa viettelyssään.

Seksuaalisuus, alastomuus ovat aidoimmillaan Sarapuun siveltimen tulosvalmiutta. Kalevipoika-aiheisto ja unenomaiset  kuvat koko hänen tuotantoajaltaan kertovat usein voimakkaista näyistä. Elävän taiteilijan näyttely on kokemus tuoreudessaan sinänsä - siinä eivät monet kovin harrastelijamaisetkaan työt ole näyttelykokonaisuudesta unohtuneet - suuri, omaperäinen taiteilijakin on siis ihminen.

 

 

 

Virolainen kirjakauppa Rahva Raamat Tallinnan Vanhankaupungin kupeessa oli muuttanut kokoaan: osa entisistä hyllyistä oli laajentunut suureksi kahvioksi, jossa ihmiset lueskelivat ja nauttivat myös kahvilan antimia. Palvelu vaikkapa postikortin ostamisessa sen sijaan oli nytkin perusteellista, sympaattista keskieurooppalaista sivistysharvinaisuutta suomalaisillekin. Sama kirjakauppa Viru-kauppakeskuksen ylimmässä kerroksessa oli sitä vastoin entistä täydellisempi. Siellä oli myyjiä valmiina, kaikki kysytty löytyi paikalle opastaen. Tunnelma, missä asiakkaat selailivat kirjoja ostaakseen, hyllymetreittäin ja keskittyneesti, todisti kirjallisuuden ja painetun sanan yhä olevan yksi maan kulttuurikeskeisimpiä elementtejä. Tästäkään valtavasta kirjallisuustilasta ei tarvinnut edes poistua nälän yllättäessä, mekin söimme yhden lounaantapaisen kalakeiton kirjakaupan pikkukahvilassa jatkaaksemme sitten matkaa retkemme uusiin kokemuksiin.

 

Kolmantena päivänä kävimme tutulla Balti Jaaman torilla. Sen sisääntulotori on nähtävyys ja kokemus mustikoineen, mansikoineen, tuoreine vihanneksineen valtaisassa monenkymmenen myyjän kattauksessa, joka on aina koettava. Sisällä menneiden aikojen markkinahyörinnät kaiken koko maailmasta löytyvän krääsän tarjontana ovat monelle ensikävijälle yllätys. Pienet baarit ja pitseriat sitävastoin parilla henkilöllään tuntuivat jo sympaattisilta ja rauhoittavilta. Sellaisesta, itseleivotusta kolmijuustopitsasta saimme vielä nauttia.

 

Aamupaloilla, retkillä, käyntikohteissa jalkaisin (jaluttaen) tai raitiovaunussa (tramm) sekä yhteiskuljetuksin, laivassakin matkaten keskustelut seurueen kesken olivat sitä sosiaalista kultajyväisyyttä, jota taas pitkästä aikaa sai monentasoisesti nauttia. Sellainen on korvaamatonta. Saimme kohdata virolaisen, entisen lahtelaisen, Tallinnaan asettuneen vironkielen opettajamme Leili Kujanpään - se on aina elähdyttävä, kulttuurisesti merkittävää, valoisaa, tuloksellista ja yksi odotettu tallinnaelämys miltei jokaiselta Viron matkaltamme.  Hotellin aamupalat pitkästä aikaa olivat ruhtinaalliset - miten meitä turisteja osataankaan vatsan kautta helliä! Päiväksikin aamupalat olisivat hyvin riittäneet eikä ahmimisen synti voinut olla itseltämme piilossa noiden herkkupöytien satoa valitessamme. Hotellin 8.kattokerroksesta levittäytyi koko kaupunki näkymänä kylpyläosaston altaassa porskutellessa.     

 

Kolmantena iltana päätimme vielä tutustua väsyneinäkin koko Tallinna-kaupungin fyysiseen alueeseen, sitä edellisiltä käynneiltä kuin kerraten. Ajelimme kaksi ja puolituntisen raitiovaunuilla ympäri kaupungin, vain trammia välillä vaihtaen. Erikoisesti lennujaaman (lentokentän) alueen modernisuus hämmästytti valmiudellaan ja laajuudellaan. Vielä uinuva historia on Tallinassa tällä reitillä turisteille monin kohdin sijaamatta: Ülemisten satametriset muurit pilkottavat pitkin matkaa jo lähes maahan maatuneina ja unohtuneina.

 

Pandemian runtelema turismi laivalla ja Euroopan kulttuurin idyllissä on jälleen suomalaisten koettavana. Laivamatkojen meno-ja  paluuryntäyskaaos eivät ole hellittäneet - ne ovat aina matkan ärsyttävimmät osat. Eivätkö matkailualan ammattilaiset todella osaa molempia turismin pullonkauloja laivamatkoilla laventaa sellaisiksi, että niistä ahdistumatta, tönimättä ja vaivautumatta uskaltaisivat myös osallistujat oman osuutensa - kiireisen tai rauhaisan kävelyn suorittaa. Luulisi ainakin laivayhtiöitä asian uudelleenjärjestely kiinnostavan. Eri asia on sitten noutoruoan, parin lihapullan ostamisen ryöstöhinta - suolaista purtavaa - hm. 

Retkiasiaan liittyi vielä yksi, nyt ensi kertaa koettu, suomalaisen yksityisautoilupyhälehmä-minä-itse -kokemus. Pitkä, moderni linja-automme joutui lähes tunnin odottamaan vuoroaan linja-autojen lähtöpaikallaan, sillä samaan risteykseen pyrkivät henkilöautot eivät antaneet lainkaan tietä tälle ammattiaan hoitavalle, suomalaisia turisteja kyyditsevälle bussille. Röyhkeys on tullut jäädäkseen suomalaisten yksityisautoilijoiden uudeksi tavaramerkiksi. Siinä negatiivisin osuus neljästä päivästä.