Yhä pandemia-ajoissakin entistä syvemmälle luutuneen, perinteisiin näytelmävalintoihin ja eurooppalaisesta vain vaivaisesta kolmesta ulkomaisesta teatterivierailuvalinnasta koostunut Tampereen Teatterikesä 22 oli tietenkin kelpoista suomalaisteatteria kauttaaltaan, mutta sen suomalaiskulttuurisimman uudistusleiman saa ainakin minulta - 11 tämän kesän ohjelmaesityksistä nähneenä teatterifriikkinä -  Juha Hurmeen & joukkueensa TelttaLab-soittoravintolan ohjelmaillassa tapahtunut todellinen silmiemme avaaminen kansalliseepoksestamme - KALEVALAFEST.

Joudun, parahin lukijani, vielä kerran siis kirjoittamaan näistä vuoden 2022 Tampereen teatterifestareista. Laitan artikkelini kuitenkin jatkokertomukseksi  - sietokykyänne ajatellen lisäksi ilmestymään kolmena eri viikkona.

 

Tässä ensimmäinen osa

 

Ilta oli kohdallani koko Teatterikesän vetävin, kokonaisin tunnelmaltaan, salin täyteyteen tuppautuneelta tarinasta ja toden paljastuksista nauttivalta, tämän tästä riemastuvalta yleisöltään, huippu livelaulajamusikaalisilta trubaduureiltaan - vastapamausjyrähdys pynttäytyneen, patsastuneen tekosuomalaisuuden paljastamiseksi taas pitkästä aikaa moniin vuosiin - ja nyt tämä todellinen kulttuuripöyhintä vielä oli kunniaksi myös Tampereen Teatterikesien uutena avauksena varsinaista teatterin esittämistä laajempiin kulttuurikuvioihin.

 

Juha Hurmeella riittää voimia, kykyä mielenkiintoa perinpohjaisiin tutkimuksiin kansanperinteestämme, kansanrunoudestamme, pohdintoihin ja niiden mukana loihtia niistä uudenlaisia ohjelmakokonaisuuksia.

Pystyin illasta nappaamaan vain murto-osan sen tavanomaista kulttuuriymmärrystä ruoskivasta ja ruttaavasta annista. Yritän tähän kokemastani teille edes jotakin illasta hahmottaa.

Yksinkertaisesti sanottuna koko Kalevala on 1800-luvun aikakauden suomalaiskirjailijoiden sepittelemä satu, jolle ei löydy päätä eikä häntää. Isänmaa-käsite tarvitsi tuolloin jotakin seutumme suomen kieleltä kuulostavilta ihmisiltä syntynyttä henkistä materiaalia - iltapuhteiden, vapaa-aikojen ja työn tuoma viihde, runojen, rekilaulujen, hävyttömyyksien, pierujuttujen ja seksitarinoiden eli kansanrunouden arjen viihteen nostamista ylös kunniaansa.

Ruotsin ja Venäjän herruuden aikoina Suomeen kuin tilauksesta syntyi kansalliseepos. Meille tuli täysin satuiltu Kalevala, jota nimeä ei aikaisemmin ennen Lönnrotia oltu edes kuunaan kuultukaan.

Ei ainakaan niin, etteikö runonlaulajia kuullut, haastatellut ja niiden runoutta kirjaillut  Elias Lönnrot olisi ollut tietoinen kaikesta tällaisesta suullisesta kansanperinteestä. Ei, mutta kun vuonna 1835 ilmestyneestä kirjasta piti saada ylväs, tekomoraalisen merkittävä sankarikokoelma, niin sen ylivoimaisesti kattavin aineisto - vitsit, porno, seksi, hauskuus ja hävyttömyys, rekilaulut ja erotiikka - karsittiin tyystin. Saatiin täysin puhtoinen, veistosmaisen ylväs, moitteeton sankarieepos, josta arki, elämän ydin, tuo kaiken elämän sietämisen valtimo, vaikeudetkin voittava tarinointi, hauskuus, kuvittelun voima, vitsit, kotihuumori poistettiin. Tuli siis Kalevala.

Tällaisella väärennetyllä kansanperinteellä oli oman aikakautensa arvo, tosin sen varassa yhä vieläkin suuri kansanosamme elää ja luulee sepitetyn ja karsitun, nahkaselkäisen Kalevalan olevan kansamme perusta.

 

Illan säkenöivän vauhdikasta ja asiaan pikkudetaljein, vuosilukujen tarkkuudella perehtynyttä juontaja Juha Hurmetta vapaasti lainaten vaikkapa Sammon arvoitusta ratkaistiin yli kaksi tuntia näin:

 

Finninaama Lönnrot ja juopottelija Gottlund

Suomalaiset kielentutkijat pääsivät Sammon jäljille vasta vuonna 1817. Silloin Elias Lönnrot oli vasta 15-vuotias finninaama, joka ei tiennyt edes Väinämöisestä mitään, mutta asialla ollut Kaarle August Gottlund, juvalainen aika merkillinen kaveri, teki valtavan oivalluksen. Hän oli saanut potkut juopottelusta ja huonosta käytöksestä Turun yliopistosta, siirtyi Upsalaan ja siellä hän oivalsi savolaisena, tiesi ja osasi Suomen historiaa jo ennalta papin poikana: 1600-luvulla oli Ruotsissa - mitä tämä nykyinen suomen kieli silloin lujasti oli - isot kansansiirrot eli kansalta oli kaskitekniikalla poltettu metsät huonoon kuntoon ja sieltä siis heidät siirrettiin Ruotsin kruunun suosiollisella avustuksella Taalainmaan metsiin.

 

Suomalaiset kansanrunot löytyivät Ruotsin Taalainmaan metsistä

 Kaarle August Gottlund tajusi, että luterilaisen reformin aikoina Suomessa oli vainottu tätä trokeellista runoutta ja vasta 1800-luvun alussa tämä kirkon kirous purettiin pois kansanrunouden päältä. Hän ymmärsi, että näillä metsäsuomalaisilla, jotka elivät siellä aivan eristyksissä, hyvin alkeellisissa oloissa, heillä täytyy olla tallella perinnettä, mitä täällä olikin. Ja sieltä löytyi valtavia aarteita, hän ne keräsi, teki siellä suuria reissuja ja noin 1817 löytyi sitten Gottlundin muistiinpanemana ensimmäinen tieto Sammosta. Se on kovin erilainen kuin se, jonka me koirien Kalevalasta olemme oppineet.

 Ja tälla tavalla kertoi nuorelle Gottlundille Maja Henriksdotter Turpoinen elokuussa Taalainmaalla 1817, 205 vuotta sitten, Seftenin torpassa.

”Vanha Väinämöinen ja nuori Joukainen lähti Pohjan puolelle Sammosta hakemaan. Sanoi nuori Joukainen Väinämöiselle…."

Sampo onkin  lintu

Näin tutusti tarina alkaa, mutta Majan runolaulussa Sampo olikin Sammas, merkillinen lintu, joka metsästettiin, saatiin kiinni. ja vanha Väinämöinen jäi nyt siis täysin statistiksi, sillä tämän Sammaksen nappasi nuori Jompainen, vaikkei sitä Kalevalasta löydykään. Kuitenkin lintu on siitä tuttu, että kun tältä ihmelinnulta lyötiin varpaat, niin se tuotti jotain kasvua edistävää, ja kun oli saatu lyötyä lisää niitä varpaita, tiesi Maja Henriksdotter, paremmat heinät, parempaa satoa, eli tuttuja elementtejä. Tämä Maja Henriksdotterin tarina on aivan yhtä arvokas kuin mikä tahansa muu, eli me voimme nyt todeta: Sammas on lintu ja sen nappasi nuori Jompainen. Näin Väinämöinen häpäistiin tässä alkuunsa.

Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin Sammon arvoituksen ratkaisemista.....

 

Bändit, jotka Juha Hurme oli valinnut tähän iltaan, esiintyivät viime keväänä levyllä Kalevala elävänä tai kuolleena, siis  nuorenpolven artisteja ja Hurme oli antanut heille iltaa varten keskeisiä aineksia suomalaisista kansantarinoista, joista he aivan omin tulkinnoin ilman sensuuria musisoivat ja nyt oli ensin vuorossa Minä ja Nieminen:

 

Minä ja Nieminen -trio

Sanataiteilija Juha Hurmeen tavoitteena yhdessä Tuomari Nurmion kanssa on monitaiteellinen, -kulttuurinen ja -tieteellinen yllätyshyökkäys kansanperinteen kimppuun. Hankkeen tarkoituksena on tuoda Kalevala jokanaisen ja jokamiehen oikeudeksi. Yksi kalevalainen klubiversio tästä kokonaisuudesta nähtiin nyt osana Tampereen Teatterikesää.

 

Lavalla olivat Juha Hurme ja Kalevalan ydinfysiikka -teatteriryhmä Roosa Söderholm, Tomi Alatalo, Eetu Känkänen ja Tuuli Kainulainen. Musiikilliset mausteet klubin soppaan heittivät Kielo Kärkkäinen, Minä ja Nieminen -trio sekä Laura Moisio.