Nimet%C3%B6nMinna%20C.jpg

Minna Canthista, ensimmäisestä suomalaisesta naisnäytelmäkirjailijasta muistamme jonkin näkemämme hänen kymmenestä näytelmästään, niiden tendenssit, aatteelliset tasa-arvosisällöt ja henkilötkin - kaikki yhteiskunnan miesvaltaista tilaa ja sen itsestäänselvää autoritääristä sukupuolijärjestystä kapinoivina naisina.

Itse koin raikkaana uutuutena 1970-luvulla Tampereen Teatterikesässä vierailleen Kuopion Yhteisteatterin esittämänä  Lauri Leskisen kirjoittaman Minna-näytelmän Vieno Saaristo pääosassa, Sina Kujansuu ohjaajana, Tampereen Teatteri esitysareenana. Tuossa näytelmätekstissä ja ohjauksessa ensi kertaa Minna pudotettiin vielä korrektisti alas patsaalta ja inhimillistettiin.

Minnasta itsestään ja hänen elämästään on sittemmin tehty liuta kattavia kirjallisia elämäkertateoksia ja romaaneita viimeisimmät 2000-luvun vaihteessa, Canth pelkkänä ihmisenä alkoi kiinnostaa. Ensimmäisenä kirjoitti Anneli Toijala (1994) fiktiivisen romaanin Miinusta lapsena, 2004 Ilkka Nummela paljasti Minna Canthin taloudellisen älyn ja vuonna 2014 Minna Maijalan väitöskirja tekee kirjailijasta pienen haavoittuvaisen naisihmisen entisen yhteiskunnallisen amatsoonitaistelijan sijaan. Minna Maijala piirsi laajan mikrohistoriallisen kuvan Canthista. Maijalan analyysissa Canth ei ole enää miehensä alistama kotirouva, vaan tasaveroinen kumppani, jota aviomies suuresti arvosti. Canth kuitenkin jäi leskeksi ja Maijala tarkastelee kirjailijan loppuelämän haavoittuvaisempaa puolta, sitä inhimillistä epävarmuutta, tunnetason hermostuneisuutta ja terveyshuolten painamaa arkea, jota elämäkerroissa ei ole juurikaan käsitelty.

Minna Rytisalon 2019 julkaisema romaani, Rouva C kertoo kirjailija Minna Canthin nuoruudesta ja avioliitosta. Teatterikesästä 2022 Tampereella koin Rytisalon kirjailijataitavuuden, hänen Lempi-romaaninsa dramatisoinnin ja näyttämökielen listasin yhdeksi tuon taidefestivaalin ehdottomista herkuista.

Minna-romaaninsa kirjoitustyötä varten Rytisalo kävi läpi Canthin teokset ja perehtyi hänen elämäänsä vanhojen kirjeiden kautta. Vallalla olevaan käsitykseen Canthista voimakkaana naisena, kivijalkana ja tienraivaajana Rytisalo halusi saada selville sankaritarinan lisäksi, mistä kumpusi se valtava rohkeus ja toimeentarttumisen taito, joka hänellä oli. Rytisalon mukaan Minna Canth seisoi omilla jaloillaan eikä perääntynyt omasta vakaumuksestaan, vaikka sai usein voimakasta vastustusta osakseen.  Romaania varten hän selvitti, mitä kaikkea piti tapahtua, että Canthista tuli sellainen kuin tuli. Rouva C:stä muodostui lopulta paitsi avioliittoromaani, myös rakkauden ja ystävyyden kuvaus, joka ottaa kantaa myös tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta.

 

 

Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämön Minna C paljasti tuoreimman käsityksen Minna Canthin nuoruudenajoista, lapsuuskodin odotuksista Minna-tyttärensä tulevaisuudesta, seurustelusta, harvoista todellisista ystävistä ja avioliiton merkityksestä hänen persoonalleen. Minnan laaja kirjeenvaihto oli kirjailijadramaturgien lähteenä upean henkilökuvan taustana. Näytelmästä välittyi yllättävän elävä elämänpiiri ja ennen kaikkea itse Minna, jonka suoruus, temperamentti, käytännön järkevyys, suuret köyhälistösympatiat ja lähes vaietut sisäiset vastakohtamyllerrykset, vahvimpana oman tien ryhdikäs kulkeminen, antoivat katsojalle mitä esimerkillisintä uutta valotusta ajan kuvaan tasa-arvo kaikessa taistelevasta naisesta - vaikkapa nykyajankin maailman sekavuudessa selviämiseksi. Esityksen voima ja loistavuus on kuitenkin Minna Johnsson-Canthista luotu henkilökuva, aito ihminen toimineen, uusine aatteineen, perheineen ja kotihenkisine ajatuksineen. Näin näytelmästä kehkeytyy lämminhenkinen kokemus, ei mikään mallikodin ja kotihengen idylli, mutta sitäkin raikkaampi ja rohkeampi luomus, jonka luontevuus ja todellisuus tuntuvat niin rakastettavan uskottavilta.

 

Rouva%20C%202022%20kolmas.jpg

Ensimmäinen seitsemästä Canthien lapsista on syntynyt -  Riika-palvelija ja Minna

Teatterityönä Minna C on Lahden kaupunginteatterin pelkistetty, lämpimän kotoisen tuore näkemys nuoresta naisesta elämänsä tulevaisuuden hehkussa. Esityksen viitteellinen Pekka Korpiniityn laatima interiööri rajautuu keskeisesti esiripulliseen näyttämöaukkoon, josta tapahtumat näytelmärakenteen kohtauksina ilmestyvät modernisti eloon ja syttyvät herkulliseen kiinnostukseensa hienosti kirjoitettujen ihmissuhteitten ja tarkan toisiinsa nivoutuvan loistavan dialogin muodossa. Ihmiskuvauksessa näyttelijöiden toteuttama naisen ja miehen suhde sykkii, palaa ja toimii suorastaan kauniisti, huomiota herättävän aidosti, makeilematta, uskottavasti.

Mari Naumalan upean persoonallisessa ja tuoreessa esityksen Minnassa on näyttämölle elämää leiskuva temperamenttinen, uusia kokemuksia etsivä, päämäärätietoinen nuori hehkuva nainen. Naumala tulkitsee uusin tulevaisuusajatuksin maailmanluokan naisen Minnastaan - lapsuuskodistaan ja sen uravalinnoista poikkeavan, itsenäisen nuoren naisen, jonka poikkkeuksellinen pyrkimys on haluta naisena sivistykselliseen ammattiin. Naumalan roolityössä Minna Canth vaikuttavan hienolla, elävällä näyttelijätyöllä pudotetaan patsasjalustalta aidoksi koti-ihmiseksi, perheen monilapseksi äidiksi, mutta myös naisena työtaakassaan, haavoittuvaksi, samaan aikaan monissa yhteiskunnallisissa tasa-arvon ja Eurooppaa ravistelevien uusien aatteiden suomalaiseksi ensiairueksi.

Teemu Palosaari näyttelee maulla ja tyylillä, hillityn opettajavalmistuslaitoksen lehtori Ferdinand Canthin. Hänen suhteensa Minna-vaimoonsa tulee ensi kertaa Minna-näytelmissä tasa-arvoiseksi puolison kanssa myös miessukupuolen kokemana. Palosaari välttää karakterisointia, elää osansa täydellisesti, sisäisen latautuneesti, kuin itsensä yllättäen luonnontieteilijän ammattiylpeyden tulevaisuudentavoitteista rakastumisensa oppilaaseensa.

Minnan lapsuuden ja opiskeluajan ystävättärestä Florasta piirtyy sekä tekstistä että tulkinnasta Miila Virtasen näyttelemänä entiseen miesyhteiskunnan valtaan jäänyt nainen, joka ajantapoihin ja muottiin on miesten sääntöjä tunnollisesti noudattavana perinteinen kuva naiseudesta, muuttumattomasta ja pysähtyneestä yhteiskunnasta tänäänkin. Tehdyn hahmon sivistyseleitä koketeeraava näytteleminen tuntuu Virtasen Florassa tehokkaalta koko draaman sanomassa nykyajallemme.

Minnan kauppiaslapsuuskodin äti ja isä käyvät pari kertaa välähdyksellisen elämänhetken mittaa omista haaveistaan - Minnan kauppiasammattia jatkamaan tai vaihtoehtona mielihyvään saada tyttärelleen kunnon puoliso, akateeminen sivistysihme ihan yliopistotasolta. Äitinä Annukka Blomberg piirtää roolistaan laskelmoivan, tytön parasta tarkoittavan järkevän myötäilijän pieteetillä ja perinteillä silatun hahmotelman. Mikko Jurkan isässä juonikas kauppiasketku luo ensin isän käskevää ylimahtisuutta määrätä tyttärensä tulevaisuudesta, mutta alistuu nopeasti saamaan itselleenkin seudun kunniakas sivistynyt appivanhemman asema hyväksymällä tyttärelleen kunnon korkeasti sivistynyt puoliso. Jurkan näyttelemisessä on nyt omaperäistä isäluonnetta ryyppylasillisen maukkaasti, sen sijaan hänen Gygnaeuksensa on turhankin äreä, vaativa opettajaseminaarin rehtorityypittely kuin historian pölyttyneistä aikakirjoista.

Tärkeä tekstin sivistysperheen palvelijahahmo Riika Laura Huhtamaan näyttelemänä luo esityksen roolitöihin timanttista nautittavuutta. Huhtamäen pieni rooli palvelijana välittyy hienosti harvinaisen ehyenä, toimeliaana ja merkittävänä Canthin perheen aina paikallaolevana ja ajattelevana osana.

Heini Tolan taitava dramatisointi vakuuttaa valtavan perusteellisesta Canth-tuntemuksesta, jossa nyt Rytisalon ajatukset tuntuvat muuntuvan näyttämöllä kiinnostaviksi kohtauksiksi ja draama eläväksi elämäksi. 

Aino Kiven ohjauksessa on sydämellistä lämpöä - muutama ajankuvainen onnistunut naisellinen elementti, kuten lastensyntymisen inventaario lasten jalkinein konkretisoituna tai Minna naisarkkitehtina oman talon suunnittelijana visuaalisena tupakka-aski suurennoksena näyttämöllä videoheijasteena sekä oman aikakautensa tahallisen epookkisen naispukeutumisen manööverit farssisena kömpelyytenä, liikuntanäytteenä rullaluisteluhetki tuovat esitykseen pikkupilailullista uudenlaisen maailmankokemisen lämmintä huumoria. Kiven ohjauksessa on joskus kuitenkin luontevuuden rajoilla käyviä ylivoimakkaita menneiden näyttelemismaneerien reaktioita (Minnan vaivaistalotilitys, Ferdinandin kyökkirealistinen kuolema) tai esitystä latistavia menneiden aikojen nyt kovin muotiin tulleita teatterikeinoja (varjoteatteri, kuopionmurre).

Raikas Laura Dammertin pukusuunnitelu toteutuu modernisti ja luo pelkistettyyn esitykseen omantasoisen, nautittavan vaate-esineistön silmää muotiraikkaudella hivelemään. Tatu Virtamon äänisuunnittelusssa balanssit ovat korvien nautinnoksi kohdallaan ja Tiina Hauta-ahon valot keskittävät kohtaukset hyvällä maulla.

Rouva%20Cesiteb.jpg

Yllä muunnoskopio näytelmän esitteestä.

https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/tuotannot/rouva-c/