Lauantainäyttämö oli löytänyt ilmaisulleen farssillisen hulluuden vireen, joka täytti miltei koko esityksen, rytmitti sen seurattavaksi ja elämäniloiseksi katsoa kuin peiliä elämästämme tivolien naurutaloissa. Alun ja monen kohtauksen mannana esityksen ohjaus toimi myös täsmällisesti ajoitetusti kuin hanasta olisi kääntänyt ilmaisun päälle ja pois. Eipä tällainen onnistu usein ammattilaistenkaan farssissa.

Esityksen täky Lauantainäyttämöllä on jälleen myös asia. Tuo käpy elämästä, jossa oravana annamme vaan elämämme mennä kiireemmin ja kiireemmin, enempää asiaan puuttumatta, koko kesä ja talven varaan lisää käpyjä keräten, päättömästi työtä tehden, päämäärää sille asettamatta. Niin kuin me kaikki Vataset teemme - tulosta, tulosta on saatava. Mitä se sitten missäkin ammatissa onkaan, kaupallisessa se tarkoittaa tuottavuuden nousua kaikilla aloilla.

Taitavaa on näillä hienosti yhteen pelaavilla lauantainäyttämöläisillä ilmaisuskaalakin. Nyt se näyttäytyy farssisena tyypittelynä entistä persoonallisemmin. Löytyy taas kuin tyhjästä uusia suomalaishahmoja ja aivan muista esittäjäpersoonista rooliluomuksia kuin mitä olisi voinut kuvitellakaan. Riemu raikaa näyttämöllä ja tarttuu meihin katsojiin. Esityksen toiminnallinen yhteisnäyttelemisen lataus on komeaa, ohjaus vaativaa ja reilu kaksituntinen sujuu suorastaan läkähdyttävästi näyttämöltä katsojan nauruhermoihin saakka. Olisi mennyt ihan täydellisesti, moitteettomasti, jos korppi-kohtauksen tautologista tekstiä olisi lyhentänyt puoleen ja alun näyttelijöiden ylilatautunut ryntäys huutaa kilpaa repliikkejään katsojien korviin suorastaan satuttavasti, tekstienkin samalla sekaantuessa päällekkäin toisiinsa, olisi saatu ohjautumaan puoleen volyymistaan.

 

 

Vatanen ja Jäniksensä on soma pala tarinassa ja myös tarpeellinen - lumoava näyttelijätyöduo. Farssissakin tarvitaan rinnastusta meihin taviksiin ja sen he tekevät tyylillä, taidolla ja asian ymmärtävällä paneutumisella hiuksentarkasti ja sydänsykkeen herkkyydellä osansa tulkiten.

Niin - ja se loppumaton herkku on Unto Monosen musiikki, joka aavan meren lailla täyttää viimeisenkin suomalaisepäilyn moneen kertaan esityksessä - katsojien saada myös näytelmän tunteiden unelmaisista hetkistä nauttia.

Kyllähän sairaalaterapeutti on nyt näyttelijägallerian ylivertainen farssiluomus, jota koko muu ensemble omilla heittäytymisillään sopivasti peesaa. Taitoa, yhteisnäyttelemistä, vaikeaa farssin onnistunutta esittämiskykyä ihailen. Ja ihailen suomalaisen näyttämön uudenlaista, digitaalista lavastustekniikkaa, joka toimii aivan taikuutta lähentyvänä teatterillisena elementtinä nyt ensi kertaa teatterinautintona. Omikaa, lauantainäyttämöläiset se itsellenne ja patentoikaa. Pelkästään jo se hulluttelutaitonne keralla on katsomisen arvoista tulla moneen kertaan esitystä katsomaan uudelleen, uudelleen, uudelleen.

https://www.lauantainayttamo.com/

 

Arvio kirjoitettu esityksen ensi-illasta Lahden Pikkuteatterilla 27.11.2022