Juho Mantereen Teatteri Vanha Jukolle valmistama näkemys meille teatteriesitykseksi Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta on itselleni monista Linna-esitysversioista kaikkein arvokkain, aidoin ja vaikuttavin. Esitys löytää lämpimän tutun kosketuspinnan romaanin ilmaisevaan, hienoon, tutkittuun ja koettuun Linnan tekstiin, siirtää sen asian tämän päivän ihmisen ajatukseen ja lukee kuullaksemme sen taitavaa suomenkieltä - me sen vakavan sisällön sydänjuuriamme myöten tällä tulkintaesityksellä ymmärtäen.  

Esityksen takeena on vuosikymmenemme taitavin yhtä aikaa ehyin, upein, antautuvin, valloittavin, raa'in ja hauskin koskaan kokemani ohjaus- ja näyttelijätyö, jossa  Annika Hartikka, Esa-Matti Smolander, Mínja Koski, Olli Riipinen, tulkitsevat pienenä nelihenkisenä näyttelijäryhmänä koko suuren suomalaisteoksen verenmakuisen väkevästi tämän päivän ja maailmantilanteen satuttavaksi, ajatteluttavaksi kokonaisuudeksi - kaikki sotien kirot todistetuiksi.  

Teos ei pröystäile kuolemalla eikä sankaruudella, ei vihollisen ylivallalla. Se kertoo sodasta ja sitä käyvistä suomalaisesta ja vihollisesta, joilla molemmilla on vain kaksi vaihtoehtoa, elämä tai kuolema. Se nostaa myös esiin keskeisesti uudenlaisen sodan inhimillisyyden - käsitteen, joka tuossa vihollisasenteellisessa maailmassa ei ole muuta kuin eläimellinen vaisto tappaa toinen ihminen.

Mantereen kahteen näytökseen tekemä sodan ilmapiirin varjostama tajunnanvirta on jatkuva, katkeamaton  elämänympyrä fyysisen sodankäynnin ja aatteellisen uhrautumisen vaihtoehdoton, ihmisarvon koskemattomuutta ja ainutlaatuisuutta ylistävä eepos.

Ensinäytöksessään se parhaimmillaan ja pahimmillaan on raakaa, armotonta sotarintaman kuvausta, sodan väsyttämän ihmisen luonteen kuvausta mitään kiillottelematta tai salaamatta, ei edes ihmisarvoa se vielä nosta kunniaan. Neljän esittäjänsä välittämät tunnot ja tuntemukset siinä ovat niin vahvan teeskentelemättömät, uskottavat, että eläytymismaneerit ja tyypittelyt jäävät menneen teatterihistorian ilmaisun roskaämpäreihin.

Esa-Matti Smolander

Jukon esityksen ihmiset ovat vereslihaisesti nähtävänämme sotilaina, vihollisina, taistelevana sotajoukkona, elävinä, kuolevina - kaikkeen niin vahvasti antautuneina, että tuntomme on täysin heidän kehonsa ja ajatuksensa mukana. On teksti ja sen sanoma, tunnelmien sadat sävyt - kaikki niin tajuttavasti ja ihmisläheisesti, omatuntoisesti tulkittuna. Kirjasta tuttu Lehdon kuolema saa siinä elämäntaakan itsepäättävän, kenties teoksen kirjallista kuvailuakin vaikuttavamman, koskettavan väkevän kuolemallisen toteutuksen.

Juho Mantereen ajattelemana Tuntemattomassa sotilaassa myös on ajankuvaa viihteeksi, aikakautensa terapiaksi saakka Linnan romaanin mukana sodan aikalaisten terapiaksi tarkoitettuna, viihteellistä sodan kauhujen suomaa ironiaakin.  Toisen näytöksen huumori helpottaa hieman ensimmäisen näytöksen sodan synkkyyttä. Taitavasti koko ensemblen näyttelemä kohtaus, jossa Rahikaisen pitkä huutokauppa valloitetun Petroskoin torilla nälkiintyneet vihollisrauniot kauppatavarana tupakka-askit panoksina heihin vaihtaen. Kohtaus on hurjaa alistamisen ja kaupallisuuden teatterihuumoria rajuudellaan ja ihmiskauppaesimerkillään. Nauramme sille loistavana näyttelijätyönä tahtomattammekin – moraalistamme viis väliä.  

Ja vaikka esityksen musiikkikulissi on maamme 21 erilaista itsenäisyysaikakauden sävelmää Elämää juoksuhaudoista alkaen, se ei suinkaan pysähdy sodan aikaan tunnelmoimaan, vaan tuo esityksen lomaan yhtä aikaa sodanaikakausia ja nykyhetkeä, musiikkilavaste toimii teoksessa uskomattoman upeasti niin Sibeliuksen Ateenalaisten laulu, Finlandia, Valse triste elämän käänteiden tunnelmillaan tai Kuusiston Siunaa ja varjele sankarivainajatehollaan kuin Kikan Sukkula Venukseen, TIK Takin Heilutaan heilutaan tai Jean Pierre Kuselan Nauravalla kulkurillaan – siis koko suomalaisella ajattelupotenssilla, itkulla ja naurulla ja musiikkimaulla, usein vielä monet niistä teatteriensemblen omilla herkillä laulutulkinnoilla syventäen, huippuna Minja Kosken omasävelteinen Veljeni nukkuu -biisi.

Entä miten toteutetaankaan Rokan urotyö 52 vihollisen ampuminen suoraan päähän luodin räjäyttäessä pään murskaksi   - Pjotr Tsaikovskin Pähkinänsärkijän balettisin rytmikuvioin tanssien (Minja Koski) suorastaan kaamean groteskisti ja sadistisen pirullisesti - häijysti, taatusti ajatuksiimme satuttavasti ja meidät vihollisen puolelle kyynelehtivästi siirtäen sodan armottomassa raakuudessaan.

Eikä jäätävä näytelmän loppu (Olli Riipinen) voisi julmemmin, karummin ajatteluttavammin toteutua kuin pitkä pakkasellinen talvisodallinen luonto sulkemassa yksilönsä puristaen ja peittäen tunnottomaan viimeiseen syleilyynsä.

 

Näyttelijät, kaikki neljä ovat niin häikäisevän taitavia, keikaroimattomia, liioittelemattomia ja vievät esityksen ja katsojan sykettä rinnakkain ohjaajan laseriterävin sodankirojen ajatuksin yhteiseen maaliinsa.

Useimmin on katsomo hiirenhiljainen, toisinaan tunnelma patoutuu pienenkin rapsahduksen kuulemisen tasolle, räjähtäessään heti perään joko viimeiseen ihmishengen omatoimiseen painovoiman puristukseen tai aikakautemme järkytyksistä vastareaktiona tahtomattamme mielemme sisuksista pulpahtavaan hysteerisen naurun pätkään ja  huojennukseksemme paristi myös vapautuneeseen sotilaan iloon.

Annika Hartikka

Suurteos mullistaa elämän pienuuden ja suuruuden käsityksemme. Romaani elää nyt voimakkaimmillaan ihmisarvon puolesta Tuntematonta sotilasta, jonka harvinainen enseble on voimalla ja antaumuksella, ainutlaatuisella paneutumisella, taidolla ja uhrauksella valmistanut ja maailmantilanteemme tänään sen sisällön meille rinnastanut.

 

Työryhmä
Näyttelijät: Annika Hartikka, Minja Koski, Olli Riipinen ja Esa-Matti Smolander
Alkuperäisteos: Väinö Linna
Ohjaus ja dramaturgia: Juho Mantere
Äänisuunnittelu: Pekka Kiiliäinen
Valosuunnittelu: Pekka Kiiliäinen ja Antti Haiko
Ääniteknikko: Janne Louhelainen
Kaikki muu suunnittelutyö yhdessä työryhmän kanssa
Liike ja ääni -työpaja: Seppo Kumpulainen
Butoh-työpaja: Minja Mertanen
Puvustuskonsultaatio: Tuomas Lampinen, Eeva Mantere ja Riina Nieminen

Otsikkokuva  Antti Sepponen, esityskuvat Mikko Kelloniemi

 

Kantaesitys 25.11.2022 Teatteri Vanha Juko, Lahti

http://teatterivanhajuko.fi/