Nillle meistä, joilla on ollut onni aikanaan löytää rauhallinen kesäpaikka, vaikkapa sinisen järven rannalta, on näinä vuosina voinut käydä kehnostikin. Sivistys kaikkine sähköisine viihdykkeineen ja harmeineen on tullut ajatteluumme kilpailemaan tuon kesäisen, lähes äänettömän idyllin rinnalle. Mökistäkin on vähin erin tullut kaupunkiasuntoon peilattava kesäasunto kaikkine mukavuuksineen, televisioineen, sähköisine nykyajan vempaimineen.

En tiedä, olemmeko oikeassa, mutta meidän Virtasten ajatuksissa mökin on oltava yhä oikea mökki. Vaikka siitä onkin jo viisikymmentä vuotta, kun saimme kokoon paikkakunnan kirvesmiesveljesten veistämän pienen hirsimökkimme, se on yhä se ainoa tapa pysähtyä ja nauttia Suomen kesästä. 

Monikesäinen viihdyke ja ihanuus on katsella ympäröivää luontoa, vettä, kallioita, hiekkarantaa - ja äärimmäinen rauha sulkee nopeasti syliinsä. Väliin joutsenparit ja nyt tässä istuessani kunnon huussissa edessäni Kirjosieppoäiti ja -isä syöttävät taas seuraavaa sukupolvea, molempien ruokkiessa innostuneesti ja vauhdikkaasti uutta pesuettaan, puiden lehvien välissä Päijänteen laineet pärskähdellen.

Mikä on ihmisen osa tässä autuudessa? Tehdä noita pesäpönttöjä muutama ja sitten vuositolkulla nauttia niiden asukkaiden liikkeistä, sirkutuksista ja toimista. Olemme siis kuin vuokranantajia ja suomme korvauksetta noille pikkulinnuille pesäkoloja. Miten ne tarjoukseemme vastaavat? Ne tietenkin syöttäessään poikasiaan ja itseään saalistavat meiltä kaupunkilaishienostuneilta pois hyttyset suihinsa ja meidän vuokranantajien on entistäkin täydellisempää nauttia Suomen kesästä vuodesta toiseen.