Esa Leskinen / Sami Keski-Vähälä:

PÄÄLLYSTAKKI
Komedia työelämän huononemisesta   
Ryhmäteatteri
Helsinginkadun näyttämöllä

Ohjaus Esa Leskinen
Rooleissa
Martti Suosalo, Taisto Oksanen, Sanna-Kaisa Palo, Tuomas Rinta-Panttila, Minna Suuronen ja Armi Toivanen
Puvustus- ja lavastussuunnittelu: Janne Siltavuori
Valosuunnittelu: Tomi Tirranen
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Maskeeraussuunnittelu: Tuija Luukkainen

Ihmisen onni ja osa tässä suomalaisessa innovaatioiden, uudelleenkoulutusten, ulkomaalaisomistusten, kehittämisseminaarien, strategiakomiteoiden, pankkifuusioiden, pörssiosakkaitten valloittamien työpaikkamahdollisuuksien itsetarkoitetun hallitsemattomassa yhteiskunnassa ei ole kaksinen: onnen etsiminen ja löytäminen tässä alati muutosta hehkuttavassa valtapelimyllyssämme on päivä päivältä , hetki hetkeltä yhä sattumanvaraisempaa.

Ainakin kaikki oman kaupunkini poliittisen valtapelin joukkueet, jokainen valtuutettu, on pakkokyydittävä katsomaan Ryhmäteatterin revyytä: loppuunmyydyissä katsomoissa he voivat kanssamme vatsalihakset hytkyen nauraa läpinäkyvälle, henkisissä arvoissaan köykäiselle kaupunkimme absurdille, vain rahaa kunnioittavalle voitontavoittelupäätöskulttuurille – itselleen.

Täällä meillä Lahdessa Gogolin Päällystakin kaltainen vallan harhakuva on vallannut jo jokaisen päätöstason: pikkufirmasta suurimpaan, oma kaupunkimmekin on yhtiöitetty, työntekijöistä on tehty kravattikaulaisia tai jakkupukuisia hallintapäälliköitä, toimitusjohtajia, kehitysjohtajia, konsultteja ja vähäisimmätkin on ylennetty johtaviksi rehtoreiksi, assistenteiksi ja turha työ kuten vanhustenhoito, siivous ja sosiaalityö on ulkoistettu tai siirretty ilmaistyötätekevälle kolmannelle sektorille.

 Kauhtunut päällystakki vaihtuu Armaniin.

 

Ryhmäteatteri käy Päällystakissaan läpi koko suomalaisen yhteiskuntakoneiston lähiajan menneisyyden pikkufirman konttorin työntekijöiden kautta.

Ihanteelliset, ahkerat, ammattiyhdistyksiin kuuluvat ja kuulumattomat tunnollisuudet saavat kokea työelämän suuret murrokset: auktoriteettijohtajien muuttumiset aikakausien mukana viimein pörssiyhtiön emämaasta lähetetyiksi vieraskielisiksi visiönäärihaihattelijoiksi, ammattiyhdistyselämän täydellisen tuhon pörssiyhtiön sanelupätkätyöehdoiksi, eläkeputkitungoksen, konttorin käsinkirjoitustekniikan kehittymisen sähkökirjoituskoneista computerien kautta nykytekniikan aina reistailevaan, aina uudistuvaan, hallitsemattomaan internethypermediaan saakka.

Kaiken tämän näkee ja kokee Akaji Akajev, tunnollisista tunnollisin, konttorin vaitonaisin, sympaattisin, nöyrtyväisin, vähääntyytyväisin työntekijä, jonka tunnusmerkki kauhtunut kulunut päällystakki sijoittaa omaan, vähäpätöistä vähäisinten ihmisten nurkkakuntaan.

Elämämme absurdia parodiaa

Tummasävyinen, häijyn irvikuvainen maailmankirjallisuuden Gogolin Päällystakki on saanut tämän päivän suomalaisuuden kasvot.

Ryhmäteatteri esittää asiansa huimalla parodialla, kiihkeän läkähdyttävällä tempolla kuuden näyttelijän voimin. Viisi näyttelijää tulkitsee kukin kymmenittäin eri rooleja osumatarkoin yleisön hullaannuttavin verrattoman hauskoin karikatyyrein. Meno on niin kattava, että täyden katsomon eri ammatteja edustavassa yleisössä jokainen kokee esityksen tuttuuden, omakohtaisen kokemuksen kautta ja höröttää villille menolle ensimmäisen puoliajan.

Voi mitä näyttelijäntaidetta, gogolmaista, tutkittua tyypittelyä koko suuri, lavastukseltaan tyhjä näyttämö kykeneekään meille osaavalla näyttelijäntyöllään inhimillistämään: Sanna-Kaisa Palon monista kiinnostavista tyypeistä vaikkapa absurdin pöljää firman pomokäskyttäjää, jonka asemaa sydänkohtaus pallolaajennuksineenkaan ei horjuta – kuolema onneksi tulee äkkisesti apuun, tai Minna Suurosen monia luonnehdintoja firman eri aikakausien seksipakkauksista aina puiston puluihin ja lääkeannosten sivuvaikutusrooleihin saakka - mielikuvituksellisia luonnehdintoja.

Ennenmuita Taisto Oksasen monet firmapomotyypittelyt alun suomalaisista suomalaisimman, Leningradiin sukkahousuin varustettuna rentoutumaan matkaavan peruspomon vaihtuminen vuosikymmenten menossa viimein danskebankin tanskalaiseen innovatiivijohtajaan – ilmaisu on huiminta kokemaani yhden näyttelijän luonneanalyysitilitystä ja parodiaa teatterissa -mutta totta työelämässä.

Tarinan keskipisteenä on kuitenkin minä - Akaji Akajev, nöyrä, kaiken pyörityksen, uudistumisen, vallankäytön pieni ihminen. Teos on kirjoitettu Martti Suosalon tulkittavaksi: näytelmän ensimmäinen puoliaika on Akajin nöyrää, täysin sanatonta läsnäoloa. Keinoina muutamat valitut ilmeet  ja pienet reaktiot piirtävät kuvan tunnollista tunnollisimmasta yhteiskunnan mallijäsenestä. Suosalon pienieleinen, tarkkatuntoinen ihminen on niin tuttu meillekin: valtaosa meistä on heitä.

Toisessa jaksossa, väliajan jälkeen me katsojat alamme vähitellen vatsalihastemme naururemahdusten uuvuttamassa minässämme taipua Akajevin mukana muutosvoimien mahtiin ja puhjeta hetkeksi aikamme vaatimusten look-näkymien objektiseksi päiväperhoksi.

Alamme tässä hulluudessa vakavoitua

Ryhmäteatterissa saa ensin nauraa yli kaksituntia estoitta käskyttäjillemme ja johtajillemme - suomalaisen työelämän huononemiselle ja kansainvälisten talouskäännösten heittelemälle pikkuiselle Suomi-raukallemme. Saa kaikin sydämin ja askelkuvioin yhtyä esityksen kiihkeään vauhdikkaaseen päätäpyörryttävään salsaan ja hetkenhuuman ajan tyydyttävään seksikkääseen tangoon, kunnes jo alkaa tunnistaa oman itsensä, pienen ihmispolon olevan mitätön osa tätä äärimmäisen hallitsematonta yhteiskunnan hektistä menoa.

Pulujensyöttö puistonpenkillä on enää onnellisuuttamme, juhlapuheemme päivittäisestä perunasta on elämämme tärkein puheenvuoro.

Tuon pienen ihmisen, minun, selviäminen yhteiskunnan auttamisharavien, psyykenlääkkeiden, uudelleenkoulutusten ja sosiaalihuoltojärjestelmien avittamana on tuhoon tuomittua toiveajattelua.

Lohduttavin, luotettavin pakokeinomme, selviytymisemme mahdollisuus on irtautua tästä jokaista meitä ahdistavasta yhteiskuntapuristuksesta, istua puistonpenkille ja syöttää puluja. Siinä voi päivästä toiseen - näytelmän Akajevin monologin tapaan - pitää harvasanaisen, perustellun ja analyyttisen ylistyspuheen elämämme tärkeimmästä tavoitteesta päivittäisestä perunasta. Muuta emme voi, muuhun emme pysty: totuuden sanomiseen vain teatterilla on enää voimia.

Esityksen arvio on 13.12.2009 näytöksestä. Näytelmä on ollut loppuunmyyty jo kohta vuoden.

http://www.ryhmateatteri.fi/